Rukouksia ja hammastahnaa

Kovalam, Kerala, India

Kolmas paiva joogaharjoitusta takana ja keho alkaa taas pikkuhiljaa tottua siihen. Eilen kavelin kuin ankka ja aamulal taivuin yhta hyvin kuin rautakanki. Nyt on kuitenkin vetreampi ja virkeampi olo kuin aikoihin! Nilkka viela vahan kiukuttelee, mutta ei hairitsevasti. Jack kertoi, etta nivelsitevauriot saattavat kestaa puolikin vuotta parantua. Pikku turvotus on siis ihan normaalia.

Kaksi viimeista viikkoa Keralassa on mennyt jonkunasteisessa palautumissumussa. Nepalissa leijuin jossain korkealla pilvien tavoittelemattomissa ja taalla Keralassa oli taas aika saada yhteys maahan. Cochinissa kuulin vahan uutisia tyorintamalta Suomesta ja niinkuin kaikissa asioissa maailmassa, niin namakin uutiset toivat mukanaan seka iloa etta surua. Iloinen uutinen on se, etta tyotilanne kotomaassa antaa minulle mahdollisuuden jaada pidemmaksi aikaa oppimaan tanne Aasiaan ja erityisesti Nepaliin! Lisaksi erityisen antoisa oli Forth Kochissa guesthousen 72-vuotiaan omistajan, Danielin kanssa kaymani keskustelu tyosatani ja bisneksesta. Dan on nuorempana miehena Pohjoismaalaisessa rahtilaivassa merimiehena tyoskennellyt, Suoemssakin vieraillut ja nykyisin Intiassa monenmoisessa bisneksessa muakna oleva harras katollilainen ja keskuteluamme seuranneena aamuna han tuli luokseni ja sanoi, etta "Ala huolehdi Heidi, kaikki kaantyy viela paremmin pain. Mina rukoilen yrityksenne puolesta". Oli taas helppo uskoa, etta olemme kaikki yhta. KIITOS MAAILMANKAIKKEUS!
Vaikka edelleen hiki virtaa solkenaan naamalla, ei se enaa hermostuta. Viime viikolla minulla oli todellisia vaikeuksia keskittya mihinkaan, mutta nyt olen ottanut itseani niskasta kiinni ja palannut myos rakkaiden matkakumppanieni Riikan ja Richin (Varkalassa tapaamamme enkkupoika) seuraan (en enaa karkaa nukkumaan seitsemalta).

Oli Varkalassa hauskaakin! Yhtena paivista vietimme aikaa rannalla ja aiemmmat kokemukset viela tuoreessa muistissa, osasin poistua sielta guesthousen varjoon ajoissa, toisin kuin Riikka ja Flore. Illalla molemmmat olivat punaisia kuin ravut (jouluvareissa, sopivasti juhlan alla) ja tarjosin heille helpotukseksi Mirjan laksiaislahjaksi antamaa aloe vera geelia. Flore siina aaneen ihmetteli, etta ompa kummallinen rakenne talla geelilla ja vahan ihmettelinkin mitahan vihreaa tohnaa han on lisaksi laittanut iholleen.. Kunnes selvisi, etta Flore oli luullut, vihreaa, aloe vera hammastahnatuubiani geeliksi ja levittanyt sita ympari koko kehonsa.
Loysin myos muutaman nepalilaisen tutun, Ganeshin ja Maheshin, joista ensimmainen tyoskentelee ravintolassa ja toinen nepalilaisia vaatteita myyvassa kaupassa ja joiden kanssa saatoin harjoitella nepalin kielta.
Toki loysin myos uuden frendin Kashmirista, joka intialaiseen asuuni ihastuneena teki kanssani huippu hyvat diilit kahdesta parista isoja hopeisia korvakoruja (joululahja itselle).
Viimeisena paivana pidimme "bidi partyt" (bidi=palmunlehteen kaaritty tupakka) ja ilmapiirin taytyi olla ilmeisen rakkauden tayteinen, kun kaikki halusivat oppia sanomaan "mina rakastan sinua" toistensa kielilla. Ainakin kuulimme saman ranskaksi, nepaliksi, kashmiriksi ja suomeksi.

Kashmirista puheenollen: Aadi kertoi minulle, etta mikali menisimme naimisiin (mika on kuulemma taysin tuulesta temmattu ajatus) minun ei tarvitsisi tehda enaa toita, silla kashmirilaisessa (ja ilmeisesti laajalti myos muualla Intiassa) kulttuurissa on miehen velvollisuus elattaa perheensa. Kieltamatta innostuin ajatuksesta aluksi ja hieman myohemmin utelinkin kuinka paljon Aadi mahtaa korukaupan pyorittamisella tienata (palkollisena). Vastaus oli 10 000 intian rupiaa kuukaudessa (noin 150 euroa), jolla han elattaa koko perheensa, johon kuuluu aiti ja kolme sisarusta (Aadin on huolehtinut perheestaan isansa kuoltua ja tienannut elamisen kahdeksan vuoden ajan). Nyt olisi kuulemma varaa elattaa yksi nainen enemman, kun yksi siskoista meni naimisiin janain ollen siirtyi miehensa elatettavaksi. Kysyin Aadilta, etta mita mielta han olisi jos kavisin kuitenkin toissa, koska kotirouvana olo ei valttamatta sopisi minulle ja han sanoi olevansa vallan avoin ajatukselle. Ehdotin hanelle myos oman kaupan avaamista (rikkaan lansimaalisen vaimon avustuksella, joka ei kuitenkaan tasta kuvauksesta paatellen voi olla mina), mutta han sanoi olevansa vallan tyytyvainen nykyiseen tilanteeseen, seuraavin sanoin: "I can make living for my family this way and when my family is happy, I'm happy. I life for my family." Taman jalkeen tunsin aika rankasti kuinka lansimaalainen individualisti olenkaan..
Innostuin kuullessani ettei tarvitse pitaa punaista haapukua vaan saan itse valita varin. Aadi kertoi pukujen olevan kauniisti kirjailtuja ja todella kalliita, siksi ihmiset yleensa vuokraavat ne. Nyt ei kuulemma kuitenkaan ole oikea aika menna naimisiin, joten katsotaan sitten muutaman vuoden kuluttua. Juuri kun aloin innostua!

Keskimaarainen kuukausipalkka tuntuu olevan taalla 3000 rupian luokkaa (65 rupiaa on 1 euro). Talla palkalla monet, kuten ihana 22- vuotias Priya ystavani Kochista elattaa myos aitinsa ja isansa, jotka ovat molemmat liikuntakyvyttomia. Priyan ongelmana on myos aviomiehen loytaminen, silla morsiammen perheen tulisi maksaa tuntuvat myotajaisrahat, joita hanella on vaikeuskia saada saastettya.. Toki monet, esimerkiksi Varkalassa ravintolassa tyoskentele Ganesh, saa palkan lisaksi tipit, jonka takia kannattaa lahtea toihin Etela- Intiaan saakka.

Eilen tein akkilahdon 10 kilometria Kovalamilta sijaitsevaan Trivandrumiin, joka on Keralan paakaupunki. Luin netista, etta yhdessa tapotaydessa junassa on viela kaksi "foreign tourist quata" lippua jaljella. Naita lippuja saa siis myydaan ainoastaan ulkomaalaisille turisteille ja ainoastaan juna-aseman varaustoimistossa henkilokohtaisesti passia nayttamalla. Naimpa raahasin itseni paikallisbussille, hikoilin jalleen kerran ymparillisen verran, etsin rautatieaseman ja jonotin lippua tunnin verran tapotaydessa toimistossa, jossa oli sentaan vuoronumerosysteemi jollaista en ollut ennen Intiassa nahnytkaan. Minua ennen jonossa oli ainoastaan 150 ihmista, mutta sainkuin sainkin lipun ensi viikon keskiviikolle 6.1 Hyderabadista Varanasiin. Nain siis alkaa matka takaisin kohti Nepalia!
Nyt on ena yksi ongelma.. Junat ja bussit taalta Keralasta Hyderabadiin ovat jotakuinkin kaikki varattuja. Huomenna siis bussiasemalle erikoislippuja etsimaan. Mikali se onnistuu yhta helposti kuin toissapaivana mennessamme Manzoorin kanssa elokuviin, ei ole mitaan hataa: kymmenen minuuttia ennen naytoksen alkua oli jonossa yli 200 ihmista, vaikak sali oli jo taynna, mutta ei mennyt aikaakaan, kun joku joku tuli myymaan meille lippuja puolet kalliimmalla hinnalla (euron sijaan kahdella eurolla) ja nain paasimme nakemaan Avatarin 3D:na intialaisttain. Kieli oli englanti, mutta siita oli hyvin vaikeaa saada mitaan selvaa, silla vahan valia salin tayttivat riehakkaat kiljahdukset ja riemukkaat taputukset. Lopussa huomasin taputtavani itsekin- elokuvan sankarille tietysti!

Vessapaperijulistus

Kovalam, Kerala, India

Kirjoitusmotivaatio on ollut kadoksissa jo jokusen paivan eika tilannetta yhtaan helpota se, etta taalla nettikahvilassa hiki valuu poskilla noroina.
Tiedoksenne kuitenkin seuraavat asiat:
Riikka tuli ja samoin levy Fazerin sinista. Ensimmainen jai Varkalaan ja toinen havisi jo ensimmaisena paivanaan Cochinissa.
Olen elanyt viikon ilman vessapaperia (aika monta kertaa Aasiassa vaati ennekuin rohkenin siirtya paikalliseen tyyliin. Nyt saastyy rahaa ja luontoa!).
Varkala oli entisensa ja guesthousemme puutarhassa oli nelja riippumattoa (eika niista neljasta paivasta siella ole paljon muuta kerrottavaakaan).
Tanaan saavuin Kovalamille ja tapasin heti intialaisen siskoni Geetan. Halasimme lampimasti, vaihdomme tarkeimmat kuulumiset ja sisko valmisti minulle kauppansa takahuoneessa maistuvan chapatin.
Asken kashmiriystavani Manzoor (yksi viime vuoden jalokivikauppiasita) kertoi menneeensa salaa naimisiin, mutta morsiammen vanhemmat olivat mitatoineet avioliiton lahjomalla oikeuslaitoksen.
Tassa tarkeimmat, palaan asiaan motivaation kera.

Ei vain sinun elamasi

Forth Kochi, Kerala, India

Mirjan laksiaslahjaksi antama aloe vera purtilo on kohta tyhja. Eilen aamulla kukonlaulun aikaan nelihenkinen seurueemme lahti moottoripyorilla kohti vajaan parinkilometrin korkeudessa sijaitsevaa Munnaria. Ajomatka oli ikimuistoinen enka muista pelanneeni niin paljon pitkaan aikaan. Puristin rystyset valkoisina mopon tarakkaa ja huusin vahan valia. Paluumatkalla paatin olla katsomatta eteeni ja luottaa Aadiin. Nain sain mahdollisuuden nauttia henkeasalpaavista vihreista vuoristomaisemista, ja kylla, myos kokea sen vapauttavan viiman kasvoillani. Viiman lisaksi kasvoilla oli puolen sentin paksuinen kerros likaa, vaaleanpunaiset housuni olivat vaalean harmaat enka yhtaan ihmettele jos joku luuli meidan vaihtaneen ammattimme nokikolareiksi.

Thomas tiesi (kolmasosa keraleista on kristittyja, siita nimet) rauhallisen pienen majapaikan vuorenrinteella, puolentunnin kavelymatkan paassa Munnarin keskustassa. Paivalla kavimme pakollisella turistikierroksella (mika tarkoitii lisaa pyoranselassa istumista, siis sen jo istutun 4 tunnin lisaksi ja lisaa koetusta pakaralihaksille) ja ajelimme lapi teeplantaasien, joista Munnar on kuulu seka kavimme ottamassa sarjan valokuvia toisistamme tekojarven rannalla. Jarvi kuhisi intialaisia turisteja ja vielakin tuli vastaan useampia pareja joista naisella oli hennatatuoinnit ja paksut niput kilisevia rannerenkaita kasissaan. Tormasin samaan myos lentaessani Delhista tanne etelaan. Viimeviikko oli kuulemani mukaan erittain suosittu naimisiinmenoajankohta (tahdet suotuisina) seka taalla Intiassa etta Nepalissa. Iltapaivalla menimme guesthouselle eika mennyt minuuttiakaan, kun olin jo unessa. Uskomatonta miten ilma voi minuun vaikuttaakaan. Munnarissa on monen eurooppalaisen unelmailmasto, kuuma aurinko ja oinen viileys.

Illalla kavimme keskustassa syomassa katukojusta parathoja (maailman parasta rasvaista monikerroksista valkoista lettuleipaa) ja hernekeittoa chililla (pea curry). Sen jalkeen palasimme majapaikalle ylitaydella riksalla ja sytytimme pihalle nuotion, jonka aareen levitimme kaksi muovimattoa seka pienta iltanautiskeltavaa (rommia ja snakseja). Ilta kului rauhallisissa merkeissa kipinoita seuratessa. Jossain kaukaisuudessa lauloi lintu ja tahdet loistivat kirkkaana ylhaalla taivaalla ja toivat olemassaolollaan viestin ettemme ole taalla yksin.

Tana aamuna, kun pysahdyimme aamupalalle, kiitin Aadia etta han on ajanut niin maltillisesti ja kerroin etta olen nauttinut matkasta: "It's not only your life, but mine too," vastasi Aadil. Sen jalkeen en pelannyt enaa yhtaan.

Nyt vastaanottamaan Riikkaa!

Hikea ja ikavointia

Forth Kochi, Kerala, India

Kuumuus, kosteus ja kiiltelevat punaiset posket. Vehreys.

Vaikka vetta solisee kurkusta alas useampi litra paivassa ja maha on siita pullollaan ei vessassa tarvitse siltikaan kayda edes normaalin verran.. Viime yona tuuletin hurisi lahes taydella teholla, mutta uni ei meinannut saapua millaan. On kuitenkin mahtavaa, etta voin hengata huoneessa muutakin kuin yolla tuplapeiton alla (jaatymatta) ja pesta hiukset mihin aikaan paivasta tahansa huolehtimatta tuleeko kylma tai kuivuvatko ne.

Delhissa sen sijaan nukuin kuin tukki, kymmenen kokonaista tuntia. Ilma oli miellyttava ja hotelli Eurostar hiljainen. Olin kaikkineen ihmeellisen rauhallinen eika mikaan hermostuttanut niinkuin yleensa lentopaivina. Yleensa lentokenttien turvatarkastuksissa olen tormannyt jokseenkin yrmeaan palveluun, mutta toisin oli eilen Delhin kotimaanterminaalilla. Ruumiintarkastuksen suorittanut nainen puhkesi valtaisaan hymyyn asusteeni nahtyaan ja sanoi, etta "You like Indian culture. You look really beautiful." Tunika, siihen kuuluvat housut ja huivi todella tekevat vaikutuksen paikallisiin. Mika parasta, nyt kun ne on raataloity juuri minua varten ja viela minun toiveitteni (eika raatalin) mukaan, niissa on myos mukava olla ja liikkua.

Covhiniin saavuttuani lyottaydyin taksijonossa mukavan brittipariskunnan seuraan ja sain halvemman matkan lisaksi seuraa puolitoista tuntisen matkan ajaksi. Forth Kochissa menin suoraan vanhaan tuttuun Santa Cruz tourist homeen, josta sain heti tingattua 50 rupiaa alennusta yolta, koska olen yopynyt paikassa ennenkin. Tanaan tapasin guesthousella viime vuonnakin tyoskennelleen tyton ja sain tervehdykseksi iloisen: "You are back."

Myos muu avstaanotto sujui miellyttavissa merkeissa. Kashmirilainen "jalokivikauppiaani" Aadi oli odotteli kaupassaan saapumistani (josta olin ilmoittanut etukateen) ja vei minut heti mansikkashakelle vastapaiseen kahvilaan (ja maksoi laskun). Sen jalkeen paasin moottoripyoraajelulle! Ensiksi kavimem avaamassa minulle intialaisen liittyman Aadin nimiin (henkilollisyys pitaa todistaa myos prepaid liittymia ostettaessa vaarinkaytosten vuoksi) ja sen jalkeen ajelimme puolisen tuntia ympariinsa Fort Kochin pimeita katuja. Vaikka jannitti kovasti, olin niin innoissani! Illalla kavimme viela kattoravintolassa paistetulla riisilla. Seuraamme liittyi myos nettikaupanpitaja Thomas ja hanen ranskalainen ystavansa Flore.

Tanaan herasin ajoissa aamulla ja lahdin Floren kanssa Ernakulamiin ostoksilla. Forth Kochi on kaupungin vanha portugalilaisten vuosisatoja sitten rakennutatma puoli ja Ernakulam uudempi ja intialaisempi osa. Tavoitteenamme oli varata junalippu tammikuun 8.paivalle, mutta se ei onnistunut, silla jonotuslistalla oli jo nyt odottamassa lippujen peruuttamista 77 ihmista (kyseinen juna kulkee vain kerran viikossa). Muut missiomme saimme melkein suoritettua: loysimme tarrojen sijaan mehevia postikortteja intialaisnayttelijoista ja saimme Floralle kankaat tunikaan ja housuihin. Matka Ernakulamiin oli koko reissun paras osa, silla taitoimme sen taksin sijaan lautalla, joka maksoi 2,5 rupiaa suuntaansa (65 rs=1 euro). Paasimme todistamaan myos paikallisten kommunistien marssia halki vilkkaiden katujen. Marssijoita tuntui riittavan loputtomiin ja kaikki heista olivat miehia. Kannustushuudot keskeytti ainoastaan kahden lansimaalaisen ohikavelevan tyton tuijottaminen.

Kaikesta hulinasta huolimatta olen ehtinyt tanaankin opiskella hetken nepalia ja ikavoida takaisin Kathmanduun, vahan liiankin kanssa. Mitenkohan se Kishankin saa nyt kirjoitettua rakkauspostinsa aussityttoystavalleen ilman apuani? Manojiakin on ikava vaikka ei pitaisi.. Onhan taalla sentaan sopoja Kashmirpoikia palauttamassa ajatuksia takaisin Keralan vehreyteen.

Huomen aamulla suuntaamme Floran, Aadin ja Thomasin kanssa kahdella moottoripyoralla kohti Munnarin jylhia maisemia. Perjantaina sitten saapuukin ex-vaimoni ja rakas ystavani Riikka ja mika parasta levy Fazerin sinista!

Hei sitten siskot ja veljet

Delhi, India

Taalla sita nyt sitten taas ollaan, Intiassa. Kaikki on kaynyt tanaan yllattavan helposti: Guesthousella en joutunut maksamaan tuplahintaa, vaikka aiemmin viikolla henkilokunta valitti siita, etta yhden hengen huoneessa yopyy kaksi henkiloa (taisi olla enemman kiinni siita etta tama toinen henkilo oli nepalilainen). Lisaksi lentolippuni sisalsi lentokenttaveron, mika kuulemani mukaan on yli 16 euroa maasta poistuttaessa. Lentokentalle menin ohjeistetun 3 tuntia aiemmin ja paasin matkaan air indian edellisella lennolla (joka kyllakin lahti loppupeleissa vain 30 minuuttia toista lentoa aiemmin..). Delhin kentalla taksikuski oli alusta pitaen yhteistyokykyinen ja Hotel Eurostarillakin pojat muistivat minut (ihmetellessani aaneen miten he voivat muistaa minut, niin vastasivat, etta "sinulla on niin kauniit kasvot". Juuri tanaan, kun on puoliksi edellisen paivan meikit silmissa.). Sopii siis olla tyytyvainen.

Aamulla kavimme Manojin kanssa syomassa daal bhatia tutussa paikallisessa ravintolassa, jonka seinat muodostuvat kirkaansinisesta pressusta. Sen jalkeen loysimme Mangalin ja Kishanin ja kavimme viela yhdessa teella. Kultainen Manoj halusi valttamatta saattaa minut kentalle asti ja niimpa puolenpaivan jalkeen sulloiduimme valkoiseen pikkutaksiin, jonka ikkunanpielet oli liimattu tayteen punaisia keskisormea nayttavia tarroja. Nuori kuski hymyili ja iski silmaa taustapeilista takapenkille vilkuillen ja laittoi hempean musiikin huutamaan taysilla minimaalisen takakontin tayttavista kaiuttimista. "James Blunt, you know." Jamesin lisaksi saimme kuulla muutaman muun slowarin seka Barbie girlia. Vahan valia kuski huolehti siita, etta musiikki kelpasi takapeiliin vilkaisemalla. Kentalla sitten pidattelimme itkua molemmat, mutta saimme sanottua jaahyvaiset ilman kyynelia. Tammikuussa sitten taas tavataan.

Taalla Delhissa on selkeasti lampimampi kuin Kathmandussa ja ymparoivasta metelista huolimatta olo on ihmeellisen rauhallinen. Huomenna kohti etelaa.

Kuin elokuvaa

Kathmandu, Nepal

Taivas on harmaan pilvi(-ja saaste)massan peitossa. Omat fiilikset ovat vahan samaa luokkaa. Huomenna on aika vaihtaa hetkeksi maisemaa ja tuntuu etten saa mitaan aikaiseksi. On taas aika tyhjentya ja paastaa irti, jotta voi jatkaa eteenpain.

Viimepaivat ovat menneet hengaillessa ja oppimisen parissa. Olen nahnyt jo toisen nepalilaisen elokuvan kuukauden sisaan ja kuten Samuli minulle vitsaili: "Ei sun tarvitse enaa kirjoittaa sita blogia. Sanot vaan, etta katsovat yhden nepalilaisen elokuvan (jotka toistavat aina samaa kaavaa: on toimintaa, draamaa, hyviksia ja pahiksia, tappeluita seka tietenkin se rakkaustarina), niin saavat kuvan sun elastasi taalla." Todellakin viimeiseen viikkoon on mahtunut draamaa ja vahan kylla tuota romantiikkaakin (eika ollenkaan niin yksioikoista).

Poikien tuttava Lucky opetti taman viikon parhaimman laksyn nepalilaisesta kulttuurista: Taalla tyhma ei ole suinkaan se joka huijaa, vaan se joka on niin holmo, etta joutuu huijatuksi. Lucky yritti varastaa lahes parisataa US dollaria ystavaltamme Teemulta, mutta onnistui lopulta saamaan muutaman tuhat nepalin rupiaa kollaamalla Teemun rinkan. Seuraavana aamuna han soitti minulle ja kertoi olevansa pulassa, koska havitti rahapussinsa edellisena yona ja pyysi paria tonnia (NRS) lainaan. Lopulta luottavaisena suomityttona annoin hanelle vahan yli tuhat rupiaa (10 euroa), joita tuskin naen koskaan enaa. Samulia taas vapaasti lainataksen: "Toiseen kulttuuriin tutustuminen vie aikaa. Ensin rakastutaan, sitten pienistakin asioista vihastutaan ja lopulta pitkan ajan jalkeen voidaan loytaa kultainen keskitie,jossa muodostuu tavat toimia vieraassa kulttuurissa oma tausta huomioonottaen." Itse nakojaan pidan naiden kaavojen nopeuttamisesta ja jo yhdessa kuukaudessa olen onnistunut seka ihastumaan etta vihastumaan..
Eilen menimme Makon kanssa lastenkodille heti aamusta. Hypimme poikien kanssa narua, katsoimme erittain lansimaalaisen hindielokuvan mykkakuurosta tytosta seka valmistimme lapsille iltaruuaksi perunamuussia ja paistettuja kananakkeja vihanneksilla. Lasten valittomyys ja ajoittainen sanoinkuvaamaton elamisen riemu iskee suoraan sydameen. Samoin laheisyys, kasikadessa kulkeminen ja sylissa istuminen joka parantaa seka isot etta pienet.

Ihastuminen tyhjentaa ja lahtemisen haikeus tyhjentaa paan, joten parempi jatkaa Intiassa. Palaan asiaan lampimien merituulien uudistamana.

Terveisia universumille

Kathmandu, Nepal

Lakko lakon peraan. Kuulin juuri asken, etta huomenna on jalleen lakko mika tarkoittaa, etta kadut ovat liikenteesta autiot, aurinko paahtaa kuumana ilman saastepilven antamaa suojaa, jopa niin kirkkaana etta silmia pistelee, ja liikkeiden peltivet pysyvat alhaalla. Edellinen lakko oli sunnuntaina ja ihmiset kavelivat keskella katuja. Mikali joku uskaltautui moottoriajoneuvon selkaan, muut pitivat huolta ettei ajoneuvolla enaa (ehka koskaan) ajettu. Kello viidelta illalla elama alkoi pikkuhiljaa palautua normaaliin uomiinsa ja ravintolat seka kaupat avasivat ovensa.

Palataampa hetkeksi vuorille..

Pienen palaveeraamisen jalkeen paatimme lahtea matkaan kohti Gorkhaa jo haita edellisena paivana. Tiistai aamuna Kishan soitti yhdeksalta ja sanoi, etta nyt mennnaan ja tuli pieni hoppu, silla alkuperainen lahtoaika oli puolilta paivin. Gandharbojen toimistolla minua odottivat Kishan, Mikael ja Manoj 2. Hyppasimme taksiin ja menimme busparkiin. Aamuteet juotuamme ja poikien hommattua viimeiset tuliasostokset kotikylille valtasimme minibussin takapenkin. Viimehetkella sinne hypahti myos Subash. Ja nain matka alkoi..
Muutama tuntinen matka meni rattoisasti vuoristomaisemia ihaillessa. Jaimme pois kyydista Dumressa ja menimme Kishanin kotikylalle lounaalle. Dumresta kylalle on kavelymatka, mutta matkustimme sen bussin katolla! Pelkasin paljon, mutta samalla koin mielettoman suurta vapautta.
Kylatiella vastassa oli muutamia lapsia. 7- vuotias Deecha ja vahan nuorempi Sapana tarttuivat heti kateeni ja ohjasivat minut Kishanin aidin talolle. Siella jaoimme lapsille ostamamme hedelmat ja keksit seka soimme maittavaa daalbathia (riisia ja linsseja). Pian olikin aikaa jatkaa matkaa Bikashin kylalle (poikien juotua roxya, paikallista pontikkaa, ja minun opeteltuani nepalia lasten kanssa).
Kipusimme taas tikkaita pitkin bussinkatolle, jossa tuuli ja ohivilistavat maisevat sumensivat paan jonka jossain vaiheessa selvensi poikien kuorossa riemullisesti huutama: "Uuuuuuuuuuu... Kun kysyin mille he huusivat, Kishan vastasi: "Just sending our greetings to the universe!" Liityin kuoroon. Voisiko olla niin, etta Suomessa on vaan niin paljon helpompaa turtua ja unohtaa elavansa tassa ja nyt, kun kaikki on niin loppuun asti suojattua ja mietittya?
Matka jatkui tapotayden jeepin peralla ja joskus hamaran laskeutuessa saavuimme viimein Bikashin kylalle. Talolla oli koristeluina erivarisia kolmionvarisia pienia lippuja ja sen edustalla rivissa olkimattoja joiden paalle kavimme istumaan. Tarjoilut tulivat eteen perinteisilla ja ekologisilla kasinvalmistetuilla lehtilautasilla eika roxy lasistakaan meinannut uskaltaa ottaa horppya, silla se taytyyi sita mukaan, kun siita jotain havisi. Sarangit ja rummut soi, vaki tanssi ja laulu raikui.
Jossain vaiheessa vasymys vei voiton ja Subash (on kotoisin samalta kylalta) ohjasi minut lempitatinsa hoiviin. Aluksi tadin tytot olivat vahan ujoina, mutta pian vanhempi tytto Kriti alkoi jutella kanssani eika mennyt aikaakaan, kun seka sormen- etta varpaankynteli olivat lakatut, kasissani helisivat lasiset rannerenkaat (jotka ovat siina vielakin) paallani oli vanha naisten t-paita, alushame ja lungi (kiedotatva kangas, joita paikalliset naiset kayttaa) seka hiukset nepalilaisittain taakse kammattuna ja otsassa tika (punaista varia). Tuolloin kello lahenteli puoltayota ja tati seka tytot kietaisivat viela ylleni punaisen huivin ja sanoivat, etta nyt lahdet viela esittaytymaan pojille ja tanssimaan yhden tanssin. Niimpa minut sitten heitettiin soittajien keskelle ja vaihtoehtojen puuttuessa yritin tanssia parhaani mukaan. Tadin aviomies asuu Briteissa, englantilaisen tyttoystavansa kanssa, mutta lahettaa perheelle hyvat rahat ja soittelee usemman kerran paivassa. Ennen silmien ummsitamissa Kritin vieressa, saman peiton alla, sain viela keskutella kyseisen sedan kanssa puhelimessa.
Aamulla herasimme vahan neljan jalkeen ja aamupesun (hampaat ja naama) jalkeen alkoivat haamenot ollakin jo vauhdissa. Siskot ja veljet (taalla kaikki on toisilleen siskoja ja velia) siunasivat Bikashin laittamalla hanen otsaansa punaista varia johon oli sekoitettu riisinjyvia ja hanen nepalilaisen hattunsa alle jokainen laittoi vahan rahaa aviotaivalta varten. Kuuden maissa hyppasimme ihan liian pieneen bussiin, ihan liian mnta ihmista ja aloitimme kuoppaisen ja hitaan matkan kohti vaimon kylaa. Pysahdyksia oli vahan valia, sipsipussit kiersivat, samoin olutpullot. Parin tunnin paasta bussi jatti meidat aloittamaan matkan toisen osuuden, 2,5 tuntisen kavelyn ylos vuorenrinnetta. Alhaalla riisipelloilla mennessamme letka oli viela yhtenainen, mutta pikkuhiljaa yha ylospain kohotessamme tahti hiljeni, tauot lisaantyivat ja vaki ryhmittyi. Jossain vaiheessa loysin itseni matkaamasta Manoj kakkonen seuranani ja yhdessa ihailimme etaalla siintavia lumihuippuja. Ylos paastyamme olimem kaikki hiesta markia ja mina kokonaisuudessaan punainen. Vetta ei tietenkaan ollut mukana, joten ei muu auttanut kuin juoda paikallisesta vesipisteesta. Kishan oli tarjoutunut kantamaan vaihtovaatteet ja pesuvalineet sisaltavan muovipussini ylos, mutta jatti sen tietenkin ensimmaiseen (ja viimeiseen) vastaantulleeseen kauppaan sailoon.
Haaseremoniat kaynnistyivat ja otettiin valokuvia ja siunailtiin ja annettiin lahjoja ja rahaa haaparille. Vaimo istui puulaverilla Bikashin vieressa, kasvot tiukasti punaisen huivin suojissa. Jossain vaiheessa Bikashin porukka lahti, vaimo etunenassa jonkun veljen reppuselassa ja Bikash kymmenen minuuttia perassa. Kishan, mina, Lucky, Manojit ja Manoj ykkosen ystava Mathew paatimme jaada viela vuorille yoksi. Joimme aikalailla roxya ja jossain vaiheessa ihana 15-vuotias tytto lahti viemaan minua tallleen juomaan keitettya vetta. Jotenkin siina sitten kavi niin, etta paadyin hanen siskonsa talon edustalle juomaan teeta ja (aivan hirveaa) riisiolutta. Ymparilla pyori lapsia ja 15-vuotiaan kolmekymppinen veli oli ainoa joka puhui auttavasti englantia. Ilta hamartyi ja Manoj2 tuli etsimaan minua ja toi mukanaan neulepaidan, jonka joku oli ystavallisesti lainannut minulle. Omat vaatteeni kun olivat kaupassa, kiitos Kishanin avuliaisuuden. Ilma oli vuorilla lampimampaa kuin Kathmandussa, mutta ilta toi mukanaan viileyden.
Jatkoimem roxyn juomista koydella eristetyn alueen ulkopuolella (juhlissa oli kahta eri kastia) ja jossain vaiheessa Manoj sai idean, etta nukutaan samassa paikassa, mika ei ole kertakaikkiaan soveliasta paikallisessa kylakulttuurissa (eika etenkaan kun toinen osapuoli on naimisissa). Jotenkin siina kuitenkin kavi niin, etta menimme yhteen taloista, jossa oli meidan ikaisiamme nuoria, jotka ovat kotoisin kylalta, mutta opiskelevat nykyisin Kathmandussa. Joimme yhdessa sita hirveaa riisiolutta ja nukuimme Manojin kanssa taloa kiertavalla parvekkeella, tahtitaivaan alla.
Aamulla vuorenrinteita peitti sumu ja maisema oli taianomainen. Kaikki eivat katsoneet meita kovin suopein simin (kuten en itsekaan katsonut itseani), mutta kaikki sentaan ihailivat nepalilaista kurta survariani (tunika, housut ja pitka huivi, mitka ovat itseasiasas alunperin tulleet nepaliin Intiasta). Ihana 15- vuotias ystavani etsi minut kasiinsa heti herattyani ja vei luokseen teelle. Han, aitinsa ja siskonsa istuimme yhdessa lattialla ja joimme teeta seka soimme rasvaisia rinkeita. Puoliltapaivin aloitimme viimein hitaan matkan alas. Matkalla pidimme taukoa vanhojen paikallisiin asuihin pukeutuneiden naisten kanssa, jotka olivat palaamassa vuorilla sijaitsevaan kylaansa ostosreissulta. Vaikka en ymmartanyt kielta, oli tunnelma lammin.
Illalla menimme takaisin Kishanin kylalle ja ruokailun seka lasten kanssa leikkimisen jalkeen oli vuorossa oli kylan naisten vuoro esiintya vieraalle (varainkeruu mielessa). Taas soi sarangi ja rummut, kadet loivat yhteen ja nauru (seka roxy) virtasi. Kriiseiltakaan ei valtytty, kun humalainen Manoj meni sekoilemaan yopaikkakyselyjen kanssa jaleen, mutta loppu hyvin kaikki hyvin nukuin Kishanin aidin ja Pujan kanssa. Tuntui vahan pahalta nukkua yksin isolla sangylla, toisten nukkuessa maalattialla ohuella olkimatolla. Tama kuitenkin kuuluu kulttuuriin..
Perjantai aamuna paasin mukaan kaivolle. Vesi nostettiin pienmalla amparilla, jo tyhjillaankin aikamoisen painaviin tonkkiin, jotka kylan naiset katavat vaivattoman nakoisesti yhdessa kadella kaulasta kiinni pitaen ja tonkan pohja kylkiluiden valiin painautuneena, mutta jonka kantamiseen mina tarvistin kaksi katta ja monta syvaa hengastynytta henkaysta. Samana paivana Kishan ja Lucky lahtivat takaisin Kathmanduun. Kylan naiset yrittivat ajaa myos Manojia (nro 2) sinne, mutta han jai viela seurakseni kylalle. Paatimme menna paivaksi Bandipuriin ihailemaan Himalyan huippuja ja saimme lapsenvahdeiksi kylan kaksi teinityttoa, Lakshmin ja sokean Bikashin pikkusiskon. Ennen Bandipuriin lahtoa paasin viela peseytymaan, ensimmaista kertaa neljaan paivaan. Voitte uskoa, etta se oli virkistava kokemus. Kolme tyttoa auttoi minua pyykinpesupaikalla laittamaan lungin paalleni ja ottamaan sen alla vaatteet pois. Sitten he kaatoivat paalleni kannulla kylmaa vetta ja yritin siina peseytya parhaani mukaan.
Toimme Bandipurin kuuluisia mandariineja kylalle ja nelja kiloa havisi nopeasti parempiin suihin. Illalla seurasin Manoj ykkosen ja muiden miesten sarangin veisto-operaatiota, leikin lasten kanssa (ihanat "tyttoni" Deecha, Sapana, Saraswathi ja Puja) ja juttelin kuistille keraantyneiden ihmisten kanssa. Kylayhteisossa ihmiset kokoontuvat yhteen, pyykkeja pestaan yhdessa, ruokaa jaetaan, kaikista lapsista pidetaan yhdessa huolta ja tietysti joskus myos, niinkuin Kishan osuvasti aamulla ennen lahtoaan sanoi: "Too many dj's playing same time." ja Lucky lisasi: "All different music.", aanet kohoavat ja asioista keskustellaan kiivaasti.
Lauantai aamuna herasimme molemmat Kishanin aidin kanssa ennen kuutta. Ilma oli sumussa ja linnoittauduimme keittioon avotulen aareen juttelemaan. Kishanin aiti puhui nepalia ja mina englantia, mutta aika hyvin ymmarsimme kuitenkin toisiamme. Lopuksi kavelimme vahan matkan paassa sijaitsevalla teeshopille, johon kylalaiset aamuisin kokoontuvat juomaan maitoteeta ja syomaan kananmunaa. Soin viela maittavan aterian ja pidin Deechaa sylissa ennenkuin Manoj 2 ja lyhyt Mangal tulivat hakemaan minua "kotimatkaa" varten. Lahtiessa tuli itku silmaan, mutta lupasin menna moikkaamaan lapsia tammikuussa uudelleen. Niin, olen siis tehnyt paatoksen jattaa tana vuonna Mysoren valiin ja menna Intiaan ainostaan neljaksi viikoksi (15.12-10.1), jonka jalkeen tulen viela 2 kuukaudeksi tanne Nepaliin. Tuntuu silta, etta minulla on niin paljon opittavaa taalla, etta palattava on.

Nyt lahden Kishanin kanssa katsomaan Samulin moottoripyoraa. Saa nahda hierovatko pojat tanaan kauppoja.

Lastenkoti

Kathmandu, Nepal

Talvi saapuu. Illat ja yot alkaa olla tosi viileita eika tilannetta yhtaan auta, etta uuden takin vetoketju hajosi ensimmaisena paivana. Se tietaa taas tapaamista raatalin kanssa. Peseytymisen kanssa on vahan niin ja nain. Suihkun kivilatia on jaatava ja tanakin aamuna vetta lammittava kaasu oli loppu, joten jatin peseytymisen suosiolla tuleville paiville. Tavallaan se on aika helpottavaa ettei tarvitse koko ajan huolehtia milta tuoksuu, silla eivat taalla useimmat muutkaan paivittaan ihoaan peseytymisella kuivata. Lastenkodilla ehka kerran viikossa. Ja silti sita rakaa valui paksuina keltaisina noroina joka toisen lapsen sieraimista.

Manoj kertoi perjantaina saaneensa virallisen kutsun Bikashin haihin. Itse en ollut kutsua saanut ja vahan mielessani mietin, etta olenkohan sittenkaan tervetullut ylihuomenna keskiviikkona jarjestettaviin juhliin. Huoleni osoittautuivat turhiksi (kuten huolet yleensa), silla tormasin Bikashiin illalla ja sain kateeni palan pahkinaa. Myohemmin Pasang kertoi, etta tama on vanha perinteinen nepalilainen tapa kutsua vieraita haihin. Jos saat palan pahkinaa on kutsu ainoastaan sinulle, mikali kokonaisen on koko perhe kutsuttu. Paatimme Samulin kanssa, etta mikali ensi kesainen "nain paaset eroon elakevakuutuksestasi"- jarkiavioliittomme toteutuu, lahetamme kutsumme ihmiset bileisiin lahettamalla heille sulapahkinat kirjekuoressa. Jos siis kevaalla postimies tuo laatikkoosi melkein tyhjan kirjekuoren minka pohjalla killuu pahkina, olet tervetullut juhlimaan kanssamme!

Perjantaina eksyin Samulin ja Aronin kanssa istumaan iltaa, syotyani ensin paivallisen poikien ja uuden venalaisen ystavamme Ulsun kanssa, joka ei puhu muutamaa sanaa enempaa englantia, mutta nauraa raikuvasti koko ajan. Puolenyon aikaan (jolloin meidan piti olla ehtinyt jo pitkalle nukkumatin maailmaan) loysimme itsemme massiivisista ulkoilmareiveista. Bileet olivat absurdit ja vaikka itse halusin ainoastaan nukkumaan (mutten uskoltanut kavella pimeita katuja yksin guesthouselle) naytti muu juhlakansa olevan taydessa tunnelmassa.

Lauantai aamuna heratyskello soi kuudelta ja puolentunnin torkuttamisen sain itseni viimein revittya ylos sangysta. Seuraavana tehtavana oli repia pojat ylos heidan sangyistaan ja se vaati yhden jos toisen koputuksen heidan huoneidensa oviin. Neljan tunnin younet eivat ole kovin elvyttavat. Menneista oppineena nukumme kaikki omissa huoneissamme, silla taannoisen juhlaillan jalkeen kaikki nelja (Sampaks, Aatsi, Pasangi ja mina) samaan yhden hengen huoneeseen kommittyamme, oli guesthousen hymyileva poika Samulille muutamaa paivaa myohemmin hymyssa suin huomauttanut kuinka "strong girl" minun taytynee olla,koska jaksan nelja miesta yhta aikaa. Hmm.. Kuulin tasta sen jalkeen, kun olin jo vaihtanut majapaikkani kyseiseen guesthouseen. Ainakin saan aina vastaani iloisen hymyn.. (Ainoa lohdutukseni on se, etta Samuli sanoi kertoneensa meilla Suomessa olevan ihan normaalia se, etta tytot ja pojat nukkuvat kavereina samassa huoneessa).

Kun viimein kaikki kolme olimme jotakuinkin pystyssa (ei kuitenkaan ihan hereilla) etsimme taksin ja matkasimme lastenkodille. Ensi toiksemme otimme Pasangin ja toisen lastenkodin tyontekijapojan mukaamme ja lahdimme ruokaostoksille. Mina ja Pasag saimme tehtavaksemme hoitaa vihannekset, joita ostimme 120 rupialla (1,20 euroa) kaksi taytta pussillista muiden mennessa lihakauppaan. He saivat saaliikseen kolme kiloa kanaa, jotka oli tuoreuden nimissa leikattu paloiksi suoraan heidan silmiensa edessa. Lihansyonti lastenkodissa, niinkuin monessa nepalilaisessa kylassakin, merkitsee juhlapaivaa, silla siihen on harvoin varaa.

Paivalla harjoittelimme karrynpyoria tyttojen kanssa, mutta suurimmaksi osaksi hengasimme auringossa lastenkodin katolla, laulaen ja soittaen kitaraa. Iltapaivalla lukkiuduimme Aatsin ja Pasangin kanssa "isojen poikien" huoneeseen paivaunille. Siella sitten makoiltiin kaikki yhdessa yhdella isolla sangylla ja muunmuassa kuunneltiin milta kitaran soitto kuulostaa, kun ottaa kitaran kaulan hampaidensa valiin ja tukkii korvansa. Mielenkiintoiselta soundi, sen voin kertoa. Pasangin kanssa yritettiin sytyttaa toistemme hiuksia tuleen ja vaikka mita muuta jarkevaa. En kai vaan ole ihastunut siihen jekkuilijaan?

Ennen hamaran laskeutumista suoriuduimme paivan toiselle ostoskierrokselle ja syomaan. Talla kertaa ruokailuun ei liittynyt lasikonserttoa kuten aamupalalla ollessamme. Kuinka rentouttavaa olikaan kavelella ulkona Thamelista, kun kukaan ei huutanut yhdessakaan kadunkulmassa: "Namaste. Where are you from? Just have a look!". Ostimme pari kiloa omenoita ja banaaneja, ison purkin eraanlaista rahkaa/vanusta, leipaa, maitoa, kananmunia, suklaa-ja pahkinalevitepurkit, mangohilloa, vesitonkan kotiinkuljetuksella ja pari kiloa sokeria. Naista evaista valmistiamme lapsille hedelmasalaattia ja koyhia ritareita.

Rasva roiskui ja lapset osallistuivat innolla illallisen valmistukseen roikkuen jaloissa ja hihoissa. Valaistuksena meilla oli kaksi kynttilaa muuten pimeassa keittiossa. Kuten Intiassa, myos Nepalissa sahkonjakelu katkeaa paivittain ainakin parin tunnin ajaksi. Ruuan tultua valmiiksi suurin osa lapsista ja keittioneito linnoittautuivat pimeaan tv-huoneeseen katsomaan dokumenttia maailman ihmeista Samulin kannettavalta playstationilta. Uskomatonta miten monta pienta ja vahan suurempaakin paata, jalkaa ja katta voi mahtua yhdelle parisangylle. Mika ihmeellisinta kaikki jaksoivat istua taysin rauhassa dokumentin lumoissa parin tunnin ajan. Itse kavin valilla katolal kuuntelemassa isompien poikien musisointia kuunvalossa aj tullessani takaisin alakertaan suloinen 6-vuotias tytto otti minua kadesta kiinni ja vei toiseen kerrokseen kuuntelemaan teinien soitantaa. Siella mina ja pieni tuo enkeli, kaksi toisilleen naennaisesti taysin vierasta ihmista, istuimme kasikkain pimeassa huoneessa ajakaen ehka yhden elamani mahtavimmista hetkista. Jossain vaiheessa siirryimme enemmiston seuraan tv-huoneeseen ja tytto kiipesi syliini ja nukahti siihen. Yhdeksan jalkeen valot syttyivat taas ja Pasang tuli alakertaan kitaran kanssa villiten kaikki riemulliseen tanssiin. Siella sitten tanssimme pienet ja isot yhdessa, kuvaten kannykkakameralla toistemme irvistyksia ja mita hasumpiin ilmeisiin vaannettyja naamoja. Jossain vaiheessa oli viimein yhteisen ateriamme aika ja kokoonnuimme ison tyhjan huoneen latialle piiriin. Siella istuimme vieri vieressa risti-istunnassa ja kun ruoka oli lautasilla, aloimme syomaan rahkasta ja sokerista tahmeita hedelmia sormin (koska lusikoita ei riittanyt kuin muutamalle). Koyhat ritarit tekivat toisille kauppansa ja toisille ei. Lopuksi heittaydyimme villiin tanssiin toimistossa nepalilaisten ja lansimaalisten hittien pauhatessa stereoista. Olisitte nahneet lastenkodin ujoimman ja aroimman pojan, joka ei viela 6-vuotiaanakaan puhu kuin muutaman sanan. Han tanssi ja taysin rinnoin mukana, kasvot riemusta loistaen! Pasang, joka kantaa paavastuun lastenkodista, oli mukana toinen toistaan mehevimmilla tanssiliikkeilla ja pyoritti lapsia ylos ja alas, oikein ja vaarinpain. Iltaruuan syottaminen lapsille kello kymmenelta illalla (kun aivan ainut ateria oli syoty yhdeltatoista aamulla, normaali ateriarytmi taalla on kaksi ateriaa paivassa) saati villi tanssi sen jalkeen ei tulisi ikina kuuloonkaan Suomessa tai varmaan missaan lansimaisessa lastenkodissa. Silti en ole koskaan ennen missaan kasvatuspaikassa tyoskennellessani tai vieraillessani nahnyt yhta intensiivista lasnaoloa ja antautumista seka lasten etta tyontekijoiden puolelta saati selalsita riemun maaraa. Lasten vasahdettya vahan ennen puoltayota katsoimme Sampaksin, Aatsin ja Pasangin kanssa korelaisen komedian. Kahdenmaissa yolal viimein kommin tv-huoneeseen ja nukahdin kaikki vaatteet paalla syvaan uneen (yhtaan vahemmilal vaatteilla tuskin olisin tarennut).

Aamulla nukuin yhdeksaan lasten pari tuntia aiemmin alkaneista riemunkiljahduksista huolimatta. Lapset olivat syomassa aamupalaa, riisia, paistettua kananmunaa ja vahan kasviksia, mennessani keittioon. Mika suloinen naky, kun kaikki istuivat ihan vieri vieressa, keskittyneina aterioihinsa. Join kupin teeta ja kiipesin katolle, mihin kasaantui joukko poikia tuomaan vanhaa kouluvihkoa Pasangille, joka taitteli sivuista pojille paperilennokkeja. Pian olikin aika lahtea ja Samuli, Aron ja Pasang lahativat saattamaan minua taksille. Nyt meilla on sitten viikon loma toisistamme (ja minulla kaikista niista pissakakkaoksennusjutuista ja pikku kalleista) ja jo paivan jalkeen Pasangin uhkaus on kaynyt toteen: "You will miss us.."
Nain on, ikava on.

Eilen iltapaivalla kokoustimme Gandharban merkeissa. Kokous meni hyvin ja teimme tilauksen tuhannesta tarrasta tanaan. En tosin ole taysin vakuuttunut, etta paaorganisaatio tietaa puuhistamme ja palattuamme ensi maanantaina haareissulta, aion ottaa selvaa missa mennaan.

Illalla kavin hakemassa raatalilta vaatteet haihin (kaksi tunikaa, niihin sopivat housut ja huivit) Manoj ja Pujan seuranamme. Kavimme myos paikallisella marketilla ostomassa vaatteita poikien perheenjasenille, silla Manoj palaa kotikylaansa tanaan. Kotimatkalla Thameliin eksyimme pimeilla kaduilla ja nain elamani ensimmaisen todellisen ruuhkaan missa ei meinannut paasta edes kavellen liikkumaan (20 metria 5 minuutissa). Siitakian huolimatat yksi riksakuljettaja huusi: "Riksa?"..

Aikaisin keskiviikko aamuna suuntaamme matkamme haihin. Juhlan jalkeen jaan vieraaksi poikien kotikylaan muutamaksi paivaksi. Tapaamme siis varmaan seuraavan kerran ensi viikon alussa. Iloa ja valao kaikille!

PS. Mahdollisuus tukea lastenkodin arkea: http://www.mayanepalry.com

Moro luontoaiti!

Thamel, Kathmandu, Nepal

Nepali on imaissut minut niin rajusti mukaansa, etta normaalisti parin kuukauden jalkeen tapahtuva paivakirjan kirjoittamisesta irtaantuminen on tapahtunut jo ensimmaisten parin viikon aikana. Koko ajan tapahtuu niin paljon kaikkea etten millaan meinaa loytaa aikaa kirjoittamiseen. Hieno kokemus siita, etta elama on tassa ja talla hetkella, on taas vallannut Heidin.

Kumpa voisin vieda sinut yhdella sanalla Nagharkotiin, vuorien ja hiljaisuuden keskelle. Aronin kanssa tanaan kaymani keskustelun jalkeen voin yrittaa. Sanana toimikoon se ainoa kokoava, rakkaus.
Yritin lahtea matkaan kohti 35 kilometria Kathmandusta sijaitsevia vuoristomaisemia jo sunnuntaina, heikoin menestyksin. Sunnuntai kului leppoisasti saranginsoittajapoikien kanssa teella ja Gandharban (Gandharba Cultural and Art Organization) toimistolla perinnemusiikkia fiilistellessa. Gandharbat ovat Nepalin ainoa musisoijakasti, ja aikana ennen televisiota he olivat tarkeita uutisten, tarinoiden ja viestien viejia. Musisoijat kulkivat kylasta kylaan laulaan ja soittaen.
Heti orgasaation toimistolle sisaan paastyani oli vastassa lampimia hymyja ja ystavalliset namastet. Hetkessa viisihenkien soittajajoukko oli instrumenttien kimpussa (sarangi, rumpuja, tamburiini)ja sydameen ulottuva soitto alkoi. Valilla meno oli villia "Grrrr" laulantaa ja valilla haikeaa. Ujo mina ei uskaltautunut jalkojen heiluttelua vilimpaan tanssiin useista kehoituksista huolimatta. Illalla kavin syomassa "omien poikieni" Mangalin, Manojin ja Pujanin kanssa. Manojin ja Pujanin siirryttya ravintolan takahuoneeseen katsomaan nepalilaista saippuasarjaa Mangal kertoi nuoruudestaan. Hanen vanhempansa yrittavat saada hanta naimisiin jo alle kaksikymppisena, mutta pariin otteeseen han karkasi sarangi seuranaan Intiaan. 23- vuotiaana hanen isansa sai tahtonsa lapi ja 15-vuotias ujo tytto sai Mangalista aviomiehen itselleen. Nyt heilla on nelja lasta ja vaimo asuu kolmen nuoremman lapsen kanssa kotikylassa, vanhimman pojan Pujanin opiskellessa ja Mangalin hankkiessa rahaa perheelleen Kathmandussa. Aika- ajoin Mangal menee kotikylaan tapaamaan perhettaan ja vie aina mukanaan jotain tarpeellista kuten kouluvaatteita, kynia ja pienet lahjat lapsille. Puhuimme myos elamasta lansimaissa, kiireesta ja siita kuinka helposti ihmismieli haluaa aina vain enemman ja enemman. Yhteistuumin paadyimme siihen, etta vahan on riittavasti.
Maanantaina viimein lahdin matkaan. Hotellin matkatoimiston myyja yritti myyda minulle hotellipakettia ja taksimatkaa Nagarkotiin viimeiseen saakka. Bussimatkustus on "niin vaarallista" ja "mita sina oikein haluat Nepalin matkaltasi, etko muka paikkakunnan parhaat maisemat?". Tama ei ollut ainut kerta, vaan jatkuvasti han mollasi sarangin soittajaystaviani ja yritti myyda norsusafareitaan ja vaelluksia, muutenhan en ole nahnyt yhtaan "todellista Nepalia". Itse saan eniten irti siita, etta tutustun paikkallisiin ihmisiin, jaan hetkia heidan arjessaan ja saan kutsun nepalilaisiin haihin (jotka ovat ensi keskiviikkona!). Sitapaitsi norsun selassa keinuu ikavasti.
"Vaarallisella" bussimatkalla olin ainut lansimmaalainen ja kapealla penkilla vieressani istuva mies nukahti(?) nojaten koko painollaan kylkeeni. Etuikkunassa heilui koristeita ja kaiuttimista soi nepalilainen poppi. Vaihdon kanssa bussimatka kesti parisen tuntia ja koyhdyin sen ansiosta 50 rupialla (0,50 euroa).
Nagarkot sijaitsee noin kaksi kilometria merenpinnan ylapuolella. Perille paastyani lahdin etsimaan Annin etukateen suosittelemaa guesthousea, mutta viimeisessa risteyksessa kaannyin vaaraan suuntaan ja paadyin lopulta Nirvana home nimiseen guesthouseen. Guesthouselta avautui upea nakoala edessa avautuvaan laaksoon ja sen takana ylpeina seisoviin vuoriin. Iltapaivalla tajusin olevani taas kipena, raka valui nenasta ja hengitys oli vaikeaa. Menin sankyyn heti kuuden jalkeen auringon laskeuduttua ja pimeassa huoneessa, lahes taydellisessa hiljaisuudessa, maatessani tunsin olevani kipeampi kuin todella olinkaan.
Aamulla olin vakuuttunut siita, etta minun taytyy palata Kathmanduun ja menna tapaamaan laakari, koska oireet olivat samat kuin vuoden takaisessa keuhkoputkentulehduksessa. Mieli kuitenkin muuttui, kun tutustuin Kumariin. Tuo rastapainen, roikkuvissa ja ehka vahan likaisissakin vaatteissa kulkeva poika istui viereeni, kaivoi kassistaan nipun hampun varresta leikattuja suikaleita, helmia ja metallilankaa ja rupesi punomaan koruja. Ohimennen han kysyi haluanko kupin teeta ja siina vuorenrinteella, aamuauringon mukavasti lammittaessa, kotkien kaarrellessa taivaalla, kukon kiekuessa kaukaisuudessa ja koiranpentujen leikkiessa jalkojen juuressa meni koko aamupaiva. Puoliltapaivin olin jo paattanyt jaada viela yhdeksi yoksi. Iltapaivalla Kumar halusi vieda minut kavelylle ja vaikka jo muutaman ylospain otetun askeleen jalkeen olin taysin hengastynyt, paatin yrittaa. Matkalla pienelle ja rauhalliselle Buddhalaistemppelille edessamme siinti monta lumihuippua, joista useimmat olivat yli 6000 metria korkeita. Matkanteko alaspain sujui vaivattomasti, mutta ylospain menimme hitaasti, mutta hymyssasuin. Temppelilla istuimme pienella puistonenkilla ja maisema oli sanoin kuvaamaton. Sadat erivariset rukousliput heiluivat tuulessa ja horisontti lumihuippuineen lumosi taysin. Parituntisen retkemme tunnuslauseeksi muodostui: Hitaasti, hitaasti. Bistarei, bistarei.
Maailman onnellisin tytto! Ennen kavelya laitoin Samulille viestia ja kyselin laakareista seuraavaa paivaa varten, johon han vastasi soittamalla ja kysymalla olenko varma, etta minulla on keuhkoputkentulehdus. Vastauksen kuultuaan Samuli ilmoitti, etta han, Pasang ja Aron tulisivat viela samana paivana Nagarkotiin tuomaan minulle laakkeita. Niin pojat sitten soittivat Pasangin laakariystavalle ja tulivat illan hamartyessa vuorille, kadessaan muovipussillinen laakkeita. Yht'akkia tunsin olevani ihan terve, miten paljon sydamellisia ihmisia olenkaan voinut saada tavata! Vaikka ylamakeen askelia ottaessani olin edelleen ihan lopussa, tunsin akillisesta tervehtymisestani melkein huonoa omaatuntoa. Vietimme illan guesthousen pienessa ravintolassa nuoren omistajapariskunnan, yksijalkaisen hippimiehen, ranskalaiskaksikon ja suominepalijoukkiomme voimme. Soimme, joimme (vetta ja jotkut olutta ja vodkaa), lauloimme ja katsoimme elokuvia.
Seuraavana aamuna herasin seitsemalta, meditoin ja lahetin reikia vuorenrinteella ja opiskelin nepalia Kumarin avustuksella. Poikien herattya paistoi aurinko jo kuumasti ja aika havisi. Ei ollut enaa eilista eika huomista vaan soivia kitaroita, rumpuja, aania ja naurua. Jossain vaiheessa kavimme kavelemassa ja hyppimassa rinnetta kiertavalla pienella polulla ja istuimme liikkuvalla kivella unohtuen edessaavautuvaan usvaiseen ja epatodelliseen horisonttiin. Parikymmenpainen kotkaparvi liiteli taivaalla ja jossain ammui lehma.
Aatsi katsoi kaukaisuuteen ja tokaisi: "Moro luontoaiti." Muunajan han hoki sanaa "siisti".
Iltaa kohden alkoi Sampaksin ja minun kasvot punoittaa kirkkaina kuin paloautot. Jossain vaiheessa muistimme syodakin jotain unohtamatta akrobatiatemppuja. Hamaran melekin tultua oli Kumar kaynyt etsimassa meille jostain taksin, paikalliseen hintaan. Jos ja kun jossain on taivas, ja on rakkaus, niin tuona hetkena se oli siina kasin kosketeltavissa.
Eilen huomasin kuinka me ihmiset jaamme kiinni tunteisiin ja kaiken mahtvuuden jalkeen kaipasin Kathmandun melun ja saasteiden keskelta takaisin Nagarkotin rauhaan.
Paiva kului vauhdilla erilaisissa tapaamisissa. Nain Manojia, Kumaria (joka oli yllatten ilmestynyt pienelta vuorenrinnemajaltaan Kathmanduun), Samulia, Aronia ja kahdelta pidimme kokouksen Sureshin, pikku-Mangalin ja Kishanin kanssa koskien Gandharbojen imagon uudistamista. Aluksi pienelta tuntuneesta tarraprojoktista on nyt parin paivan aikana kasvanut valtava nakyvyyden kohennuskampanja. Meista alun neljasta innokkaasta on muotoutunut 15 hengen ryhma. Tavoitteenamme on kerata maanantaihin mennessa 10 000 rupiaa viidensadan Gandharba mainostarran ja nettisivujen tekemisen mahdollistamiseksi. Naiden avulla yritamme saada yha useampia ihmsia tietoisiksi Gandharbojen musiikista ja elamasta. Tallahetkella monet sekoittavat musisoijat muihin katukauppiaisiin (kuten huumebisnekseen) ja paattajat yrittavat ajaa heita pois kadulta. Mikali saamme heille lisaa julkisuutta tilanne helpottuu. Sunnuntaina kokoonnumme ja muodostamme nettitiimiin, mediatiimin, taloustiimin ja markkinointitiimin avustamaan projektin etenemista. Tarrat valmistautunevat ennenkuin palaamme haista ja sen jalkeen paasemme heti toihin. Mikali haluat olla mukana tukemassa projektin totautumista, myyn Kishanin ja poikien vuorilla nauhoittamaa musisointi cd:ta. Levy on kaunis ja rauhallinen, sopii hyvin meidan kaikkien levyhyllyyn! Jos maksat levysta 10 euroa, jaa siita projektiin 8. Minuun saa yhteytta jattamalla kommentin tahan blogiin tai facebookissa (Heidi Melin, Helsinki).

Huomenna vietamme Suomi paivan toisella Maya Nepalin lastenkodeista. Luvassa laulua, leikkeja ja lettuja.

Pink lady

Kathmandu, Nepal

Elama ihanuutta taynna!

Eilen aamulla syvasta ja parantavasta unesta herattyani tajusin olevani taas terve. Ihmeellinen ja mahtava tunne. Aamupalan jalkeen lahdin Lalitpuriin nakemaan lisaa temppeleita ja hinduseremonioita Manoj ja Pujan oppainani. Otimme toisistamme valokuvia ja kavimme Patanin museossa, jossa teini Pujan juoksi nayttelyt lapi ja jai roikkumaan Manojin kateen (Intiassa ja Nepalissa kasikkain kavelevat tai halailevat miehet ovat jokapaivainen naky) selvasti hieman kyllastyneena. En voi vaittaa, etta minuakaan olisi museot paljoa kiinnostaneet 11 vuotta sitten.. Museosta ulospaastyamme menimme paikalliseen sinipressukattoiseen ravintolaan teelle. Sen jalkeen otimme allemme tempun (paikallinen joukkoliikennevaline, eraanlainen moottoroidun riksan ja auton valimuoto), jonka lattiassa olevista reijista naki alla vilistavan maantien. Paastyamme paatypysakille maksoimme huiman 10 sentin lipun ja Pujan ehdotti josko menisimme elokuviin. Teatterille siis!
Nepalilainen elokuva ilman tekstityksia on suomitytolle aikamoinen (2,5 tuntinen) elamys. Tarina kertoi lukioikaisista huumeaddikteista ja siina oli niin draaman kuin musikaalin, komedian kuin toimintaelokuvan aineksia. Kielimuuri ei haitannut, koska silla ylinayttelemisen maaralla ei jaanyt missaan vaiheessa epaselvaksi mita milloinkin tapahtui. Paitsi lopussa kun kaikki ampui kilpaa toisiaan.

Toissapaivana sairaana sangyssa maatessani olin aika-ajoin turhautunut ja yksinainen. Ihana Manoj oli kuitenkin soitteli pitkin paivaa (jopa niin monta kertaa etta se vahan hairitsi nukkumista) ja kysyi tarviiko menna apteekkiin tai voiko han tulla katsomaan minua guesthouselle. Kuuden maissa illalla sain puhelun myos minulle entuudestaan tuntemattomasta nepalilaisesta numerosta. Soittaja oli Annin ystava Kishan kuka oli juuri saapunut kotikylaltaan takaisin Kathmanduun, lukenut Annin meilin ja mennyt heti selvittamaan Manojilta numeroni. Eilen elokuvista Thameliin tultuamme sitten tapasin Kishanin ja silta seisomalta lahdettiin teelle (samaan paikalliseen ravintolaan jossa olin juuri syonyt paistettuja nuudeleita Manojin ja Pujanin kera- mitahan tamakin ravintolan tati mahtaa minusta ajatella). Kishan osoittautui hyvin avoimeksi puhemieheksi ja olen vakuuttunut, etta hanesta tulisi ihan superhyva feissari. Pikkuhiljaa ravintolaan tuli enemman ja enemman sarangin soittelijapoikia ja joka kerta Kishan sanoi, etta tassa on "Anin kaveri Heidi" ja jokainen poika oli, etta "Ouuu" ja tuli heti esittelemaan itsensa. On erittain kaytannollista "omata" sydamellisia ystavia keilla on ystavia ympari maailmaa. Ihana Anni!Valilla oli vaikeaa ymmartaa mita kukasin sanoi ja kysyi kun kaikki puhuvat yhtaaikaa. Sen verran kuitenkin, etta lupasin auttaa poikia markkinoimaan heidan jarjestoaan, siita lisaa myohemmin..

Nepalinkielen opiskelut senkun vaikeutuvat, kun opettajien maara kasvaa. Ensimmainen ja virallinen opettajani on Pujan (16-v) kuka ei armoa tunne. Kotilaksyt on tehtava tai niita tulee seuraavalle paivalle tuplana. Nyt osaan jo melkein laskea kymmeneen (ek, dui, tin, char, pacha, chha, sat, aath, nau, dash), sanoa isosisko (didi), pikkusisko (bhaini), veli (bhai), isa (buwa- vaikea lausua), aiti (amma), ystava (sathhi), mina (ma), sina (timi/tapai/hajur)..Ramro (hyva)!

Tormasin alkuviikosta taalla hotellilla maanmiehiini Elinaan ja Matiakseen (kiitos naytolla auki olleen blogin). He olivat lahdossa Pashupati nathin hindutemppelille ja silta istumalta lahdin mukaan.
Pashupati on Nepalin hindujen pyhimpia paikkoja. Se sijaitsee joen varrella ja siella poltetaan kuolleiden ruumiita.
Paastyamme temppelialueelle sisaan oli korokkeella paikallisen liikemiehen tuhkat hiilloksella. Sen lahella sadhuiksi pukeutuneet nuoret miehet istuivat maahan levitetylla peitolla, kehot vareilla maalattuina ja polttelivat marihuanaa. Pyhien poikien sivubisnes oli marketoida marihuanaa myos meille ihmetyksissamme oleville turisteilla. Kieltaydyimme tarjouksesta (naita tilaisuuksia on sittemmin tarjoontunut paivittain Thamelin alueella:"Hasis, marihuana, cocain?" Juttelin yhden nuoren diilerin kanssa kuka kertoi etta huumebisnes on helppo keino tienata rahaa, jota lahettaa perheelle, joka asuu kylassa Kathmandun ulkopuolella. Gramma hasista maksa hanelle muutaman sata rupiaa ja siita voi saada moninkertaisen voiton myymalla turisteille. Han kertoi ettei itse kayta muuta kuin tupakkaa ja alkoholia.).
Maassa makasi koira ja sen ymparilla porrasi karpasia.
Mita lahempana paatemppelia ruumis poltetaan, sita "arvokkaampi henkilo" on kyseessa. Nyt ihan paatemppelin luona oli hautajaisseremoniat kaynnissa erilaisten rutiinien saattelemana (mm. roskia pullollaan olevasta pyhasta joesta haettiin vetta jota omaiset ripottelivat ruumiin paalle, ruumista kierratettiinmyotapaivaan kolme kertaa, lopuksi ruumis riisuttiin ja sytytettiin tuleen).
Naiset itkivat ja liuta meita turisteja seurasi tilannetta joen toiselta puolelta. Absurdia. Temppelialueella nousevalla maella oli apinoidenruokintaaika. Banaanit lentelivat ja havisivat parempiin suihin.

Seuraavana paivana soimme uusien suomiystavien kanssa rauhallisen aamupalan hotellin paikalliseen hintatasoon suhteutettuna kalliissa puutarharavintolassa (paikallisessa ravintolassa ruoka parikymmenta rupiaa, taalla pari sataa). Sain kiinni vanhan rakkaan feissariystavani Samulin, joka on mukana Maya Nepal ry:n toiminnassa. Jarjesto yllapitaa khta lastenkotia taalla Kathmandusta, lisatietoa ja mahdollisuus olla mukana nepalilaisten lasten elamassa lahjoituksin tai liittymalla jaseneksi: http://mayanepalry.com
Sovimme nakevamme keskella Thamelia ja tapaamisesta syntyi kunnon joukkokokoontuminen. Mukana oli Samulin ystavat Aaron Suomesta, Pasang Nepalista, Meko Japanista ja Elina, Matias ja mina. Menimme yhdessa lounaalle ja kolmen eri kielen sekamelska tahditti ruokailua. Samuli kertoi lastenkodin kuulumisia, muunmuassa, etta suunnitteilla on koulu, jossa olisi "joitain pienia parannuksia moniin paikallisiin kouluihin verrattuna kuten se ette lapsia lyoda.."
Paadyimme menemaan yhdessa koko konkkaronkan voimin Boundanathin valtavalle tiibetilaistemppelille. Suuren valkoisen temppelin tornista meita tuijotti Buddhan silmapari. Samuli ja Pasang toimivat oppanamme joskin taytyy sanoa, etta informatiivisuuden korvasi huumori, silla suurin osa selityksista oli keksittyja, mutta taas elinika piteni monta hetkea silla maaralla raikuvaa naurua.Temppilia ymparoivilla puisilla alustoilla tehtiin rukouksia, nosuten ja polvistuen, ylos ja alas. Pian Aaronin, Samulin ja Pasangin oli aika jatkaa matkaa ja me loput liityimme Elinan ja Matiaksen ystavien Adrian ja Karenin kanssa paivalliselle kiinalaiseen.
Aika pitkalle pelkkaa syomista siis.

Keskiviikkona Manoj vei minut lounaalle ja Monkey temppelille. Paiva oli lammin ja aurinkoinen. Kukkulan paalla sijaisevilta temppeleilta oli mahtava nakyma yli koko Kathmandun laakson. Illalla menin tutustumaan paikalliseen yoelamaan Samulin, Aaronin ja Pasangin opastuksella. Aamuyosta laulettiin ikivihreita Aaronin saestaessa kitaralla (Aaronin yhden hengen huoneessa neljastaan). Voi naapuri raukkoja. Eilen kavin myos yoelamassa samaisten poikien kanssa ja illan sana oli pink lady.

Nyt riittanee talta eraa, huomenna kohti Nagarkotia.

Vessanponton ystava

Kathmandu, Nepal

On ollut niin paljon menoa ja meininkia etten ole ehtinyt kaymaan netissa kolmeen paivaan- aika hyvin kun ottaa huomioon miten addiktoitunut Suomessa olin (kaikki sporamatkatkin facebookissa puhelimella surffaten)!

Viimeyona herasin huonoon oloon eika aikaakaan kun paasin pontolle oksentamaan kyyneleet silmista valuen. Nyt on aika heikko olo ja kurkku kipeana. Talla kertaa kuitenkin onni, etta huolehtijoita riittaa. Soitin Manojille ja peruin taman paivaisen nahtavyyskierroksen ja han olisi lahtenyt heti apteekkiin. Tyynnytellen sanoin, etta pieni lepo tekee ihmeita.

Palaan asiaan viikonlopun aikana, ehka jopa myohemmin tanaan. Nyt nukkumaan ja juomaan lisaa limsaa.

Lepoa ja yhteenkuuluvuutta

Kathmandu.

Namaste.

Lahtopaivia edeltanyt juhliminen, lentaminen ja univelka eivat ole mikaan reissarin unelmayhdistelma. Pilkin koko matkan Mumbaista lentokentalle ja sain kuin ihmeen kaupalla raahattua itseni Delhiin vievaan koneeseen. Delhin kentalla loysin itsestani vaativan kuluttajan, silla etukateen maksettua taksia ei meinannut loytya (niista kaikista kymmenista takseista mita siella edustalla parveili) ja kun se viimein loytyi ei kuljettaja puhunut edes auttavasti englantia. Kysymykseeni "Tiedatko missa on hotelli Eurostar international?" sain vain vastaukseksi paannytkytysta mika ei tassa tapauksessa lammittanyt mieltani. Vasymyksesta rohkaistuneena vaadin muita kuljettajia selittamaan missa hotellini sijaitsee ennenkuin suostuin astumaan taksiin. Se auttoi ja pian olin Eurostarin isossa ja siistissa hotellihuoneessa, puhtaiden lakanoiden valissa sukeltaen parantavaan unimaailmaan.

Uni tekee ihmeita ja eilen aamulla olin uudesti syntynyt.

Viela yksi lento ja loysin itseni Kathmandun kentalta. Astuessani ulos lentokoneesta rappuset heiluivat suuntaan jos toiseen mutta se ei haitannut silla edessa avautui mita rauhoittavin maisema: aurinkoinen Kathmandu ja kaukaisuudessa siintavat lumihuiput. Kentalla paasin vaihtamaan pari sanaa ihanan, parrakkaan ja lierihattuisen, brittipojun kanssa jota olin jo silmaillyt lentokenttabussissa ja koneessa. Toivottavasti tormaamme uudelleen (oli pakko kertoa).
Taksikuskin kaveri (mita han teki taksissa, en osaa sanoa) oli hyva markkinoija, vaikkei sita itse allekirjoittanutkaan minun siita hanelle mainittua, toi minut kaverinsa hotelliin, "ihan vaan katsomaan", ja tanne nyt sitten jamahdin. Hotelli on nimeltaan Hotel Encounter Nepal ja se sijaitsee turistialue Thamelin sivussa. Huoneessani on kaksi jalatonta sankya selkaa hellivilla kovilla patjoilla, 2 takkia, tilaa joogamatolle ja wc lampimalla suihkulla (mista ei ainakaan tana aamuna tullut monenkaan yrityksen jalkeen tippakaan lampimanoloista vetta). Ikkuna on kadulle ja torvet toottaa ja yhdesta ikunasta puuttuu lasi, mutta silti olen aivan myyty pikku lukaaliin.

Kaikki olemme lopulta yhta. Hoidettuani bisneksia hotellilla (juteltuani hotellihenkilokunnan kanssa nepalilaisesta pariutumiskulttuurista, juotuani teeta ja kuunneltuani esittelyn mahdollisista vaelluksista) lahdin kurkkimaan Thamelin kaduille. Ei mennyt aikaakaan kun tormasin Manojiin, rakkaan siskoni Annin ystavaan. Manoj riemastui silminnahden kuultuaan, etta tunnen Annin ja kutsui minut siltaseisomalta kanssaan ruualle ja juomalla. Menimme ympari Thamelia ja olin jo aivan eksyksissa kunnes yht'akkia olimme hotellini edessa ja jatkoimme sielta hiljaista kujaa paikalliseen ravintolaan, jossa oli Manojin veli Mangal ja veljenpoika Pujan. Pojat tarjosivat ruuat ja lasillisen nepalilaista riisiviinia. Juttelimme niita naita tyonteosta, matkustamisesta, ystavista (Annista!), koulunkaynnista, lapsista ja avioliitosta ja paljon muusta. Puolikymmenelta Manoj saattoi minut hotellille ja sovimme tapaavamme pian uudelleen.
Dhanyabad (kiitos), Anni, pojat ja maailmankaikkeus joka yhdistaa!

Taalla ollaan tarkkoja etten tee rikoksia puhelimen avulla ja saadakseni paikallisen prepaid-kannykkaliittyman taytyi minun tayttaa lomake, joka kysyi mm. isani ja isoisani nimet. Nyt olen kuitenkin onnellinen nepalilaisen liittyman omistaja.

Tahan loppuun haluaisin kirjoittaa lainauksen Delhin kentalta mukaan tarttuneesta kirjasta "The last lecture (Randy Pausch)", jota voin suositella lampimasta kaikille myonteista energiaa kaipaaville:

"Brick walls are there for a reason. They give us a chance to show how badly we want something."

Puupapukaijamies

Sitara building, Mumbai

Lahella hotellin sisaankayntia istuu mies myyden kirkkaanvihreita puupapukaijoja. Han on asettanut maahan kankaan ja sen paalle pienen pahvilaatikon, nurinpain. Pahvilaatikon paalla seisoo kymmenkunta muovista kaijaa. Laatikon sivussa, kankaalla jykevasti seisten tuijottaa vihaisen nakoinen muovitiikeri. Muita myyntiartikkeleja myyjalla ei ole. Myyja itse istuu rennosti maassa ja juttelee ihmisille.

Tavallaan toivon, etta osaisin rauhoittaa oman elamani yhta yksinkertaiseksi: voisin loytaa oman juttuni johon keskittya sen sijaan etta pingon aina paikasta toiseen kokemusten perassa enka malta keskittya mihinkaan. Toisaalta en usko etta puupapukaijat ovat minua varten (vaikka sopoja ovatkin!): "Oman jutun" tulee antaa minalle mahdollisuuden aueta ja kehittya seka palvella yhteista kaikkeuttamme.

Jokapaikassa tapahtuu jotain kokoajan! Yksi seisoo lava-auton avoinaisella takaluukulla auton ollessa liikkeessa ja pitaa narusta kiinni, toinen kaataa roskasain kadulle tutkiakseen sen sisaltoa, kolmas pyytaa rahaa, neljas kulkee muodikkaana kohti yliopistoa.. Lista on loputon.

Nukkuminen tuottaa vaikeuksia ja vasymys on suuri. Indigo lentoyhtio on vaihtanut tamanpaivaisen Mumbai- Delhi lennon ajankohtaa ja paasen matkaan vasta illalla. Taidan kavaista taidemuseossa.

Mika ihmeen paivaohjelma?

Sitara building, Mumbai

Yllatys yllatys, selka hiessa ja kasivaret punottaa.

Ajantajuni on hamartynyt ja viimeiset kolme nelja paivaa ovat yhta puuroa. Kaikesta valvomisesta ja ilonpidosta johtuen en saanut nukuttua parina matkaa edeltavana yona kuin muutaman tunnin mutta sen sijaan nukuin ainakin puolet 13,5 tuntia kestaneesta lentomatkastani Helsinki-Lontoo-Mumbai. En ole koskaan ollut noin rauhallinen ja maltillinen lentokoneessa.

Hymya ja naurua riitti lentokoneeseenkin. Vieruskaverikseni sain ihanan slovakialaisen Martinan, joka asuu Dublinissa ja on toissa Govinda (Hare Krishna) kasvisravintolassa. Hanen kanssaan sitten menimme Mumbaihin laskeuduttuamme tiskilta toiselle: hakemaan hoitajan leima sikainfluenssapaperiin, nayttamaan maahansaapumiskortti ja passi toiselle tarkastajalle, loputtamalta tuntunut kadonneiden ja lopulta loytyneiden rinkkojen odotus hihnalla ja viela viimeinen turvatarkastus ennen ulosmenoa.

The hotel New Bengalin taksipoika odotti kuin odottikin minua ulkona. Pienen huhuilun jalkeen jopa loysin hanet.

Hotellihuone on niin iso etta perinteinen rautainen ja heiluva tuuletin mahtuu poikkimitaltaan kattoon juuri ja juuri ja niin pieni, etta siihen ei ole mahtunut sangyn lisaksi juurikaan muuta, esimerkiksi sellaista pienta yksityiskohtaa kuin ikkuna. Seinat loppuvat 20 senttimetria ennen kattoa ja sielta mukavasti kuulee kaikki mita naapuri puuhaa ja saa osansa hanen marisatkan savuistaan. Kaytavassa haisee voimakkaasti urea. Ei ole kuitenkaan syyta valittaa jos katsoo vahan ymparilleen: tassa kapungissa asuu 16 miljoonaa ihmista, joista osa on aarettoman rikkaita, mutta valtaosa saa vain haaveilla tuulettimista tai edes pahvia kestavimmista seinista puhumattakaan kunnon wc:sta.

Nousin sangysta puolilta paivin ja chapatista seka dal frysta koostuneen aamupalan jalkeen suuntasin taksilla Chowpatty beachille. Meri oli puhutteli ja rauhoitti. Rannoilla kohosi pilvenpiirtajia, tyhjat tivolilaiteet kutsuivat lapsia luokseen, kalastajat selvittivat verkkojaan ja monet vain paistattelivat paivaa. Mumbaissa nakee paljon toisiinsa kietoutuneita pariskuntia seka kireisiin t-patoihin ja farkkuihin pukeutuneita nuoria naisia kasilaukut olalla. Onnistuin loytamaan tieni takaisin hotellille kavellen. Matkalla eksyin Aquariumiin moikkaamaan kalaa jolla oli pitka hanta ja haistelemaan mausteita marketille.

Vaikka elama Suomessa vei ihan mennessaan, jo alle 24 tunnissa Intiassa tuntuu kuin en olisi taalta koskaan lahtenytkaan. Hmm.

Perhosia vatsassa

Ämmälä, Lahti

Tänään alkoi matkajännitys.

Pakkasin äsken rinkan ja sieltä puuttuu enää muutama asia: yöpaita, joitan pesussa olevia alusvaatteita, abloy lukko ja kameran laturi. Vielä pitäisi varata majoitus Mumbaista (2 yötä) ja Delhistä (1 yö), kysyä kasvisruokaa lennolle, siirtää rahat säästötililtä käyttötilille sekä hakea lisäkuukautta matkavakuutukselle.
On vaikeaa ymmärtää, että viikon päästä tähän aikaan olenkin jo Katmandussa.

On onni, että olen saanut kokea maistiaisia Suomen alkavasta talvesta. Parin viimeviikon aikana olen pakkautunut pitkiksiin, säärystimiin, villapaitoihin, toppatakkiin, pipoon ja tuplahanskoihin ja feissannut niin Turussa, Tampereella, Helsingissä kuin Jyväskylässäkin. Lisäksi olen piipahtanut Lahdessa ja Hämeenlinnassa.
Kodittomuus tuntuu tällä hetkellä vapaudelta, suureksi osaksi siksi, että on niin paljon kultaisia ihmisiä ympärillä ja kaikki sujuu enemmän kuin helposti. Kiitos teille kaikille ja kaikkeudelle!

Kuten aina ennen lähtöä, ihmissuhteissa on ilmennyt ihmeellisiä kiemuroita, ihastumisia ja ehkä jopa (näistä ihastumisista johtuvia) pieniä vihastumisia. Huomasin, että ennen lähtöä rupean aina tarrautumaan enemmän, niin työhön, ystäviin kuin ihastuksiinkin. Parhaimmillaan voimme kulkea toistemme rinnalla ja ohjaten tukea toisiamme kulkemaan "oikeaan" suuntaan.

Huomenna lähden Turkuun ja sieltä illalla Helsinkiin. Tiistaina vielä feissausta ja kokoustelua, jonka jälkeen illalla feissaribileisiin yhdistetyt läksiäiskemut Lepakkomiehen alakerassa (klo 19-23, tervetuloa!). Keskiviikkona aamupalaveri ja sitten Lahden kautta torstai aamuna kentällä. Hui.

Se on taas menoksi pian

Helsinki, Marikan ja Sakun olohuone

Pian on taas aika vaihtaa rinkan sisältö kesäisempään varustukseen (nyt se on täynnä villapaitoja ja pitkiksiä) ja sanoa adios suomenmaalle.
Kodittomuutta on tullut vietettyä kuukauden päivät ja se tuntuu mitä oikeimmalta. 12.marraskuuta oliis tarkoitus astua koneeseen ja aloittaa ekologinen katastrofi Lontoon kautta Mumbaihin.
viimekerrasta Intiassa on vajaa 11 kuukautta, silti tässä välissä on ehtinyt elää pienen elämän. On opeteltu yrittäjyyttä, johtamista, rakkautta, itselleen anteeksiantamista ja montaa muuta asiaa.
Tulevina kuukausina Aasiassa keskityn elämään hetken kerrallaan, ja toivoisin voivani tuoda sen taidon mukanani ensi keväänä tänne kotomaahankin.
Pari päivää täällä Helsingissä, sitten vielä Jyväskylään ja Lahteen. Viimeiseen päivään asti töitä. To do lista on loputon, mutta asia kerrallaan.

Kuulemisiin.