Kathmandu, Nepal
Talvi saapuu. Illat ja yot alkaa olla tosi viileita eika tilannetta yhtaan auta, etta uuden takin vetoketju hajosi ensimmaisena paivana. Se tietaa taas tapaamista raatalin kanssa. Peseytymisen kanssa on vahan niin ja nain. Suihkun kivilatia on jaatava ja tanakin aamuna vetta lammittava kaasu oli loppu, joten jatin peseytymisen suosiolla tuleville paiville. Tavallaan se on aika helpottavaa ettei tarvitse koko ajan huolehtia milta tuoksuu, silla eivat taalla useimmat muutkaan paivittaan ihoaan peseytymisella kuivata. Lastenkodilla ehka kerran viikossa. Ja silti sita rakaa valui paksuina keltaisina noroina joka toisen lapsen sieraimista.
Manoj kertoi perjantaina saaneensa virallisen kutsun Bikashin haihin. Itse en ollut kutsua saanut ja vahan mielessani mietin, etta olenkohan sittenkaan tervetullut ylihuomenna keskiviikkona jarjestettaviin juhliin. Huoleni osoittautuivat turhiksi (kuten huolet yleensa), silla tormasin Bikashiin illalla ja sain kateeni palan pahkinaa. Myohemmin Pasang kertoi, etta tama on vanha perinteinen nepalilainen tapa kutsua vieraita haihin. Jos saat palan pahkinaa on kutsu ainoastaan sinulle, mikali kokonaisen on koko perhe kutsuttu. Paatimme Samulin kanssa, etta mikali ensi kesainen "nain paaset eroon elakevakuutuksestasi"- jarkiavioliittomme toteutuu, lahetamme kutsumme ihmiset bileisiin lahettamalla heille sulapahkinat kirjekuoressa. Jos siis kevaalla postimies tuo laatikkoosi melkein tyhjan kirjekuoren minka pohjalla killuu pahkina, olet tervetullut juhlimaan kanssamme!
Perjantaina eksyin Samulin ja Aronin kanssa istumaan iltaa, syotyani ensin paivallisen poikien ja uuden venalaisen ystavamme Ulsun kanssa, joka ei puhu muutamaa sanaa enempaa englantia, mutta nauraa raikuvasti koko ajan. Puolenyon aikaan (jolloin meidan piti olla ehtinyt jo pitkalle nukkumatin maailmaan) loysimme itsemme massiivisista ulkoilmareiveista. Bileet olivat absurdit ja vaikka itse halusin ainoastaan nukkumaan (mutten uskoltanut kavella pimeita katuja yksin guesthouselle) naytti muu juhlakansa olevan taydessa tunnelmassa.
Lauantai aamuna heratyskello soi kuudelta ja puolentunnin torkuttamisen sain itseni viimein revittya ylos sangysta. Seuraavana tehtavana oli repia pojat ylos heidan sangyistaan ja se vaati yhden jos toisen koputuksen heidan huoneidensa oviin. Neljan tunnin younet eivat ole kovin elvyttavat. Menneista oppineena nukumme kaikki omissa huoneissamme, silla taannoisen juhlaillan jalkeen kaikki nelja (Sampaks, Aatsi, Pasangi ja mina) samaan yhden hengen huoneeseen kommittyamme, oli guesthousen hymyileva poika Samulille muutamaa paivaa myohemmin hymyssa suin huomauttanut kuinka "strong girl" minun taytynee olla,koska jaksan nelja miesta yhta aikaa. Hmm.. Kuulin tasta sen jalkeen, kun olin jo vaihtanut majapaikkani kyseiseen guesthouseen. Ainakin saan aina vastaani iloisen hymyn.. (Ainoa lohdutukseni on se, etta Samuli sanoi kertoneensa meilla Suomessa olevan ihan normaalia se, etta tytot ja pojat nukkuvat kavereina samassa huoneessa).
Kun viimein kaikki kolme olimme jotakuinkin pystyssa (ei kuitenkaan ihan hereilla) etsimme taksin ja matkasimme lastenkodille. Ensi toiksemme otimme Pasangin ja toisen lastenkodin tyontekijapojan mukaamme ja lahdimme ruokaostoksille. Mina ja Pasag saimme tehtavaksemme hoitaa vihannekset, joita ostimme 120 rupialla (1,20 euroa) kaksi taytta pussillista muiden mennessa lihakauppaan. He saivat saaliikseen kolme kiloa kanaa, jotka oli tuoreuden nimissa leikattu paloiksi suoraan heidan silmiensa edessa. Lihansyonti lastenkodissa, niinkuin monessa nepalilaisessa kylassakin, merkitsee juhlapaivaa, silla siihen on harvoin varaa.
Paivalla harjoittelimme karrynpyoria tyttojen kanssa, mutta suurimmaksi osaksi hengasimme auringossa lastenkodin katolla, laulaen ja soittaen kitaraa. Iltapaivalla lukkiuduimme Aatsin ja Pasangin kanssa "isojen poikien" huoneeseen paivaunille. Siella sitten makoiltiin kaikki yhdessa yhdella isolla sangylla ja muunmuassa kuunneltiin milta kitaran soitto kuulostaa, kun ottaa kitaran kaulan hampaidensa valiin ja tukkii korvansa. Mielenkiintoiselta soundi, sen voin kertoa. Pasangin kanssa yritettiin sytyttaa toistemme hiuksia tuleen ja vaikka mita muuta jarkevaa. En kai vaan ole ihastunut siihen jekkuilijaan?
Ennen hamaran laskeutumista suoriuduimme paivan toiselle ostoskierrokselle ja syomaan. Talla kertaa ruokailuun ei liittynyt lasikonserttoa kuten aamupalalla ollessamme. Kuinka rentouttavaa olikaan kavelella ulkona Thamelista, kun kukaan ei huutanut yhdessakaan kadunkulmassa: "Namaste. Where are you from? Just have a look!". Ostimme pari kiloa omenoita ja banaaneja, ison purkin eraanlaista rahkaa/vanusta, leipaa, maitoa, kananmunia, suklaa-ja pahkinalevitepurkit, mangohilloa, vesitonkan kotiinkuljetuksella ja pari kiloa sokeria. Naista evaista valmistiamme lapsille hedelmasalaattia ja koyhia ritareita.
Rasva roiskui ja lapset osallistuivat innolla illallisen valmistukseen roikkuen jaloissa ja hihoissa. Valaistuksena meilla oli kaksi kynttilaa muuten pimeassa keittiossa. Kuten Intiassa, myos Nepalissa sahkonjakelu katkeaa paivittain ainakin parin tunnin ajaksi. Ruuan tultua valmiiksi suurin osa lapsista ja keittioneito linnoittautuivat pimeaan tv-huoneeseen katsomaan dokumenttia maailman ihmeista Samulin kannettavalta playstationilta. Uskomatonta miten monta pienta ja vahan suurempaakin paata, jalkaa ja katta voi mahtua yhdelle parisangylle. Mika ihmeellisinta kaikki jaksoivat istua taysin rauhassa dokumentin lumoissa parin tunnin ajan. Itse kavin valilla katolal kuuntelemassa isompien poikien musisointia kuunvalossa aj tullessani takaisin alakertaan suloinen 6-vuotias tytto otti minua kadesta kiinni ja vei toiseen kerrokseen kuuntelemaan teinien soitantaa. Siella mina ja pieni tuo enkeli, kaksi toisilleen naennaisesti taysin vierasta ihmista, istuimme kasikkain pimeassa huoneessa ajakaen ehka yhden elamani mahtavimmista hetkista. Jossain vaiheessa siirryimme enemmiston seuraan tv-huoneeseen ja tytto kiipesi syliini ja nukahti siihen. Yhdeksan jalkeen valot syttyivat taas ja Pasang tuli alakertaan kitaran kanssa villiten kaikki riemulliseen tanssiin. Siella sitten tanssimme pienet ja isot yhdessa, kuvaten kannykkakameralla toistemme irvistyksia ja mita hasumpiin ilmeisiin vaannettyja naamoja. Jossain vaiheessa oli viimein yhteisen ateriamme aika ja kokoonnuimme ison tyhjan huoneen latialle piiriin. Siella istuimme vieri vieressa risti-istunnassa ja kun ruoka oli lautasilla, aloimme syomaan rahkasta ja sokerista tahmeita hedelmia sormin (koska lusikoita ei riittanyt kuin muutamalle). Koyhat ritarit tekivat toisille kauppansa ja toisille ei. Lopuksi heittaydyimme villiin tanssiin toimistossa nepalilaisten ja lansimaalisten hittien pauhatessa stereoista. Olisitte nahneet lastenkodin ujoimman ja aroimman pojan, joka ei viela 6-vuotiaanakaan puhu kuin muutaman sanan. Han tanssi ja taysin rinnoin mukana, kasvot riemusta loistaen! Pasang, joka kantaa paavastuun lastenkodista, oli mukana toinen toistaan mehevimmilla tanssiliikkeilla ja pyoritti lapsia ylos ja alas, oikein ja vaarinpain. Iltaruuan syottaminen lapsille kello kymmenelta illalla (kun aivan ainut ateria oli syoty yhdeltatoista aamulla, normaali ateriarytmi taalla on kaksi ateriaa paivassa) saati villi tanssi sen jalkeen ei tulisi ikina kuuloonkaan Suomessa tai varmaan missaan lansimaisessa lastenkodissa. Silti en ole koskaan ennen missaan kasvatuspaikassa tyoskennellessani tai vieraillessani nahnyt yhta intensiivista lasnaoloa ja antautumista seka lasten etta tyontekijoiden puolelta saati selalsita riemun maaraa. Lasten vasahdettya vahan ennen puoltayota katsoimme Sampaksin, Aatsin ja Pasangin kanssa korelaisen komedian. Kahdenmaissa yolal viimein kommin tv-huoneeseen ja nukahdin kaikki vaatteet paalla syvaan uneen (yhtaan vahemmilal vaatteilla tuskin olisin tarennut).
Aamulla nukuin yhdeksaan lasten pari tuntia aiemmin alkaneista riemunkiljahduksista huolimatta. Lapset olivat syomassa aamupalaa, riisia, paistettua kananmunaa ja vahan kasviksia, mennessani keittioon. Mika suloinen naky, kun kaikki istuivat ihan vieri vieressa, keskittyneina aterioihinsa. Join kupin teeta ja kiipesin katolle, mihin kasaantui joukko poikia tuomaan vanhaa kouluvihkoa Pasangille, joka taitteli sivuista pojille paperilennokkeja. Pian olikin aika lahtea ja Samuli, Aron ja Pasang lahativat saattamaan minua taksille. Nyt meilla on sitten viikon loma toisistamme (ja minulla kaikista niista pissakakkaoksennusjutuista ja pikku kalleista) ja jo paivan jalkeen Pasangin uhkaus on kaynyt toteen: "You will miss us.."
Nain on, ikava on.
Eilen iltapaivalla kokoustimme Gandharban merkeissa. Kokous meni hyvin ja teimme tilauksen tuhannesta tarrasta tanaan. En tosin ole taysin vakuuttunut, etta paaorganisaatio tietaa puuhistamme ja palattuamme ensi maanantaina haareissulta, aion ottaa selvaa missa mennaan.
Illalla kavin hakemassa raatalilta vaatteet haihin (kaksi tunikaa, niihin sopivat housut ja huivit) Manoj ja Pujan seuranamme. Kavimme myos paikallisella marketilla ostomassa vaatteita poikien perheenjasenille, silla Manoj palaa kotikylaansa tanaan. Kotimatkalla Thameliin eksyimme pimeilla kaduilla ja nain elamani ensimmaisen todellisen ruuhkaan missa ei meinannut paasta edes kavellen liikkumaan (20 metria 5 minuutissa). Siitakian huolimatat yksi riksakuljettaja huusi: "Riksa?"..
Aikaisin keskiviikko aamuna suuntaamme matkamme haihin. Juhlan jalkeen jaan vieraaksi poikien kotikylaan muutamaksi paivaksi. Tapaamme siis varmaan seuraavan kerran ensi viikon alussa. Iloa ja valao kaikille!
PS. Mahdollisuus tukea lastenkodin arkea: http://www.mayanepalry.com
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
torstai 26. marraskuuta 2009
Moro luontoaiti!
Thamel, Kathmandu, Nepal
Nepali on imaissut minut niin rajusti mukaansa, etta normaalisti parin kuukauden jalkeen tapahtuva paivakirjan kirjoittamisesta irtaantuminen on tapahtunut jo ensimmaisten parin viikon aikana. Koko ajan tapahtuu niin paljon kaikkea etten millaan meinaa loytaa aikaa kirjoittamiseen. Hieno kokemus siita, etta elama on tassa ja talla hetkella, on taas vallannut Heidin.
Kumpa voisin vieda sinut yhdella sanalla Nagharkotiin, vuorien ja hiljaisuuden keskelle. Aronin kanssa tanaan kaymani keskustelun jalkeen voin yrittaa. Sanana toimikoon se ainoa kokoava, rakkaus.
Yritin lahtea matkaan kohti 35 kilometria Kathmandusta sijaitsevia vuoristomaisemia jo sunnuntaina, heikoin menestyksin. Sunnuntai kului leppoisasti saranginsoittajapoikien kanssa teella ja Gandharban (Gandharba Cultural and Art Organization) toimistolla perinnemusiikkia fiilistellessa. Gandharbat ovat Nepalin ainoa musisoijakasti, ja aikana ennen televisiota he olivat tarkeita uutisten, tarinoiden ja viestien viejia. Musisoijat kulkivat kylasta kylaan laulaan ja soittaen.
Heti orgasaation toimistolle sisaan paastyani oli vastassa lampimia hymyja ja ystavalliset namastet. Hetkessa viisihenkien soittajajoukko oli instrumenttien kimpussa (sarangi, rumpuja, tamburiini)ja sydameen ulottuva soitto alkoi. Valilla meno oli villia "Grrrr" laulantaa ja valilla haikeaa. Ujo mina ei uskaltautunut jalkojen heiluttelua vilimpaan tanssiin useista kehoituksista huolimatta. Illalla kavin syomassa "omien poikieni" Mangalin, Manojin ja Pujanin kanssa. Manojin ja Pujanin siirryttya ravintolan takahuoneeseen katsomaan nepalilaista saippuasarjaa Mangal kertoi nuoruudestaan. Hanen vanhempansa yrittavat saada hanta naimisiin jo alle kaksikymppisena, mutta pariin otteeseen han karkasi sarangi seuranaan Intiaan. 23- vuotiaana hanen isansa sai tahtonsa lapi ja 15-vuotias ujo tytto sai Mangalista aviomiehen itselleen. Nyt heilla on nelja lasta ja vaimo asuu kolmen nuoremman lapsen kanssa kotikylassa, vanhimman pojan Pujanin opiskellessa ja Mangalin hankkiessa rahaa perheelleen Kathmandussa. Aika- ajoin Mangal menee kotikylaan tapaamaan perhettaan ja vie aina mukanaan jotain tarpeellista kuten kouluvaatteita, kynia ja pienet lahjat lapsille. Puhuimme myos elamasta lansimaissa, kiireesta ja siita kuinka helposti ihmismieli haluaa aina vain enemman ja enemman. Yhteistuumin paadyimme siihen, etta vahan on riittavasti.
Maanantaina viimein lahdin matkaan. Hotellin matkatoimiston myyja yritti myyda minulle hotellipakettia ja taksimatkaa Nagarkotiin viimeiseen saakka. Bussimatkustus on "niin vaarallista" ja "mita sina oikein haluat Nepalin matkaltasi, etko muka paikkakunnan parhaat maisemat?". Tama ei ollut ainut kerta, vaan jatkuvasti han mollasi sarangin soittajaystaviani ja yritti myyda norsusafareitaan ja vaelluksia, muutenhan en ole nahnyt yhtaan "todellista Nepalia". Itse saan eniten irti siita, etta tutustun paikkallisiin ihmisiin, jaan hetkia heidan arjessaan ja saan kutsun nepalilaisiin haihin (jotka ovat ensi keskiviikkona!). Sitapaitsi norsun selassa keinuu ikavasti.
"Vaarallisella" bussimatkalla olin ainut lansimmaalainen ja kapealla penkilla vieressani istuva mies nukahti(?) nojaten koko painollaan kylkeeni. Etuikkunassa heilui koristeita ja kaiuttimista soi nepalilainen poppi. Vaihdon kanssa bussimatka kesti parisen tuntia ja koyhdyin sen ansiosta 50 rupialla (0,50 euroa).
Nagarkot sijaitsee noin kaksi kilometria merenpinnan ylapuolella. Perille paastyani lahdin etsimaan Annin etukateen suosittelemaa guesthousea, mutta viimeisessa risteyksessa kaannyin vaaraan suuntaan ja paadyin lopulta Nirvana home nimiseen guesthouseen. Guesthouselta avautui upea nakoala edessa avautuvaan laaksoon ja sen takana ylpeina seisoviin vuoriin. Iltapaivalla tajusin olevani taas kipena, raka valui nenasta ja hengitys oli vaikeaa. Menin sankyyn heti kuuden jalkeen auringon laskeuduttua ja pimeassa huoneessa, lahes taydellisessa hiljaisuudessa, maatessani tunsin olevani kipeampi kuin todella olinkaan.
Aamulla olin vakuuttunut siita, etta minun taytyy palata Kathmanduun ja menna tapaamaan laakari, koska oireet olivat samat kuin vuoden takaisessa keuhkoputkentulehduksessa. Mieli kuitenkin muuttui, kun tutustuin Kumariin. Tuo rastapainen, roikkuvissa ja ehka vahan likaisissakin vaatteissa kulkeva poika istui viereeni, kaivoi kassistaan nipun hampun varresta leikattuja suikaleita, helmia ja metallilankaa ja rupesi punomaan koruja. Ohimennen han kysyi haluanko kupin teeta ja siina vuorenrinteella, aamuauringon mukavasti lammittaessa, kotkien kaarrellessa taivaalla, kukon kiekuessa kaukaisuudessa ja koiranpentujen leikkiessa jalkojen juuressa meni koko aamupaiva. Puoliltapaivin olin jo paattanyt jaada viela yhdeksi yoksi. Iltapaivalla Kumar halusi vieda minut kavelylle ja vaikka jo muutaman ylospain otetun askeleen jalkeen olin taysin hengastynyt, paatin yrittaa. Matkalla pienelle ja rauhalliselle Buddhalaistemppelille edessamme siinti monta lumihuippua, joista useimmat olivat yli 6000 metria korkeita. Matkanteko alaspain sujui vaivattomasti, mutta ylospain menimme hitaasti, mutta hymyssasuin. Temppelilla istuimme pienella puistonenkilla ja maisema oli sanoin kuvaamaton. Sadat erivariset rukousliput heiluivat tuulessa ja horisontti lumihuippuineen lumosi taysin. Parituntisen retkemme tunnuslauseeksi muodostui: Hitaasti, hitaasti. Bistarei, bistarei.
Maailman onnellisin tytto! Ennen kavelya laitoin Samulille viestia ja kyselin laakareista seuraavaa paivaa varten, johon han vastasi soittamalla ja kysymalla olenko varma, etta minulla on keuhkoputkentulehdus. Vastauksen kuultuaan Samuli ilmoitti, etta han, Pasang ja Aron tulisivat viela samana paivana Nagarkotiin tuomaan minulle laakkeita. Niin pojat sitten soittivat Pasangin laakariystavalle ja tulivat illan hamartyessa vuorille, kadessaan muovipussillinen laakkeita. Yht'akkia tunsin olevani ihan terve, miten paljon sydamellisia ihmisia olenkaan voinut saada tavata! Vaikka ylamakeen askelia ottaessani olin edelleen ihan lopussa, tunsin akillisesta tervehtymisestani melkein huonoa omaatuntoa. Vietimme illan guesthousen pienessa ravintolassa nuoren omistajapariskunnan, yksijalkaisen hippimiehen, ranskalaiskaksikon ja suominepalijoukkiomme voimme. Soimme, joimme (vetta ja jotkut olutta ja vodkaa), lauloimme ja katsoimme elokuvia.
Seuraavana aamuna herasin seitsemalta, meditoin ja lahetin reikia vuorenrinteella ja opiskelin nepalia Kumarin avustuksella. Poikien herattya paistoi aurinko jo kuumasti ja aika havisi. Ei ollut enaa eilista eika huomista vaan soivia kitaroita, rumpuja, aania ja naurua. Jossain vaiheessa kavimme kavelemassa ja hyppimassa rinnetta kiertavalla pienella polulla ja istuimme liikkuvalla kivella unohtuen edessaavautuvaan usvaiseen ja epatodelliseen horisonttiin. Parikymmenpainen kotkaparvi liiteli taivaalla ja jossain ammui lehma.
Aatsi katsoi kaukaisuuteen ja tokaisi: "Moro luontoaiti." Muunajan han hoki sanaa "siisti".
Iltaa kohden alkoi Sampaksin ja minun kasvot punoittaa kirkkaina kuin paloautot. Jossain vaiheessa muistimme syodakin jotain unohtamatta akrobatiatemppuja. Hamaran melekin tultua oli Kumar kaynyt etsimassa meille jostain taksin, paikalliseen hintaan. Jos ja kun jossain on taivas, ja on rakkaus, niin tuona hetkena se oli siina kasin kosketeltavissa.
Eilen huomasin kuinka me ihmiset jaamme kiinni tunteisiin ja kaiken mahtvuuden jalkeen kaipasin Kathmandun melun ja saasteiden keskelta takaisin Nagarkotin rauhaan.
Paiva kului vauhdilla erilaisissa tapaamisissa. Nain Manojia, Kumaria (joka oli yllatten ilmestynyt pienelta vuorenrinnemajaltaan Kathmanduun), Samulia, Aronia ja kahdelta pidimme kokouksen Sureshin, pikku-Mangalin ja Kishanin kanssa koskien Gandharbojen imagon uudistamista. Aluksi pienelta tuntuneesta tarraprojoktista on nyt parin paivan aikana kasvanut valtava nakyvyyden kohennuskampanja. Meista alun neljasta innokkaasta on muotoutunut 15 hengen ryhma. Tavoitteenamme on kerata maanantaihin mennessa 10 000 rupiaa viidensadan Gandharba mainostarran ja nettisivujen tekemisen mahdollistamiseksi. Naiden avulla yritamme saada yha useampia ihmsia tietoisiksi Gandharbojen musiikista ja elamasta. Tallahetkella monet sekoittavat musisoijat muihin katukauppiaisiin (kuten huumebisnekseen) ja paattajat yrittavat ajaa heita pois kadulta. Mikali saamme heille lisaa julkisuutta tilanne helpottuu. Sunnuntaina kokoonnumme ja muodostamme nettitiimiin, mediatiimin, taloustiimin ja markkinointitiimin avustamaan projektin etenemista. Tarrat valmistautunevat ennenkuin palaamme haista ja sen jalkeen paasemme heti toihin. Mikali haluat olla mukana tukemassa projektin totautumista, myyn Kishanin ja poikien vuorilla nauhoittamaa musisointi cd:ta. Levy on kaunis ja rauhallinen, sopii hyvin meidan kaikkien levyhyllyyn! Jos maksat levysta 10 euroa, jaa siita projektiin 8. Minuun saa yhteytta jattamalla kommentin tahan blogiin tai facebookissa (Heidi Melin, Helsinki).
Huomenna vietamme Suomi paivan toisella Maya Nepalin lastenkodeista. Luvassa laulua, leikkeja ja lettuja.
Nepali on imaissut minut niin rajusti mukaansa, etta normaalisti parin kuukauden jalkeen tapahtuva paivakirjan kirjoittamisesta irtaantuminen on tapahtunut jo ensimmaisten parin viikon aikana. Koko ajan tapahtuu niin paljon kaikkea etten millaan meinaa loytaa aikaa kirjoittamiseen. Hieno kokemus siita, etta elama on tassa ja talla hetkella, on taas vallannut Heidin.
Kumpa voisin vieda sinut yhdella sanalla Nagharkotiin, vuorien ja hiljaisuuden keskelle. Aronin kanssa tanaan kaymani keskustelun jalkeen voin yrittaa. Sanana toimikoon se ainoa kokoava, rakkaus.
Yritin lahtea matkaan kohti 35 kilometria Kathmandusta sijaitsevia vuoristomaisemia jo sunnuntaina, heikoin menestyksin. Sunnuntai kului leppoisasti saranginsoittajapoikien kanssa teella ja Gandharban (Gandharba Cultural and Art Organization) toimistolla perinnemusiikkia fiilistellessa. Gandharbat ovat Nepalin ainoa musisoijakasti, ja aikana ennen televisiota he olivat tarkeita uutisten, tarinoiden ja viestien viejia. Musisoijat kulkivat kylasta kylaan laulaan ja soittaen.
Heti orgasaation toimistolle sisaan paastyani oli vastassa lampimia hymyja ja ystavalliset namastet. Hetkessa viisihenkien soittajajoukko oli instrumenttien kimpussa (sarangi, rumpuja, tamburiini)ja sydameen ulottuva soitto alkoi. Valilla meno oli villia "Grrrr" laulantaa ja valilla haikeaa. Ujo mina ei uskaltautunut jalkojen heiluttelua vilimpaan tanssiin useista kehoituksista huolimatta. Illalla kavin syomassa "omien poikieni" Mangalin, Manojin ja Pujanin kanssa. Manojin ja Pujanin siirryttya ravintolan takahuoneeseen katsomaan nepalilaista saippuasarjaa Mangal kertoi nuoruudestaan. Hanen vanhempansa yrittavat saada hanta naimisiin jo alle kaksikymppisena, mutta pariin otteeseen han karkasi sarangi seuranaan Intiaan. 23- vuotiaana hanen isansa sai tahtonsa lapi ja 15-vuotias ujo tytto sai Mangalista aviomiehen itselleen. Nyt heilla on nelja lasta ja vaimo asuu kolmen nuoremman lapsen kanssa kotikylassa, vanhimman pojan Pujanin opiskellessa ja Mangalin hankkiessa rahaa perheelleen Kathmandussa. Aika- ajoin Mangal menee kotikylaan tapaamaan perhettaan ja vie aina mukanaan jotain tarpeellista kuten kouluvaatteita, kynia ja pienet lahjat lapsille. Puhuimme myos elamasta lansimaissa, kiireesta ja siita kuinka helposti ihmismieli haluaa aina vain enemman ja enemman. Yhteistuumin paadyimme siihen, etta vahan on riittavasti.
Maanantaina viimein lahdin matkaan. Hotellin matkatoimiston myyja yritti myyda minulle hotellipakettia ja taksimatkaa Nagarkotiin viimeiseen saakka. Bussimatkustus on "niin vaarallista" ja "mita sina oikein haluat Nepalin matkaltasi, etko muka paikkakunnan parhaat maisemat?". Tama ei ollut ainut kerta, vaan jatkuvasti han mollasi sarangin soittajaystaviani ja yritti myyda norsusafareitaan ja vaelluksia, muutenhan en ole nahnyt yhtaan "todellista Nepalia". Itse saan eniten irti siita, etta tutustun paikkallisiin ihmisiin, jaan hetkia heidan arjessaan ja saan kutsun nepalilaisiin haihin (jotka ovat ensi keskiviikkona!). Sitapaitsi norsun selassa keinuu ikavasti.
"Vaarallisella" bussimatkalla olin ainut lansimmaalainen ja kapealla penkilla vieressani istuva mies nukahti(?) nojaten koko painollaan kylkeeni. Etuikkunassa heilui koristeita ja kaiuttimista soi nepalilainen poppi. Vaihdon kanssa bussimatka kesti parisen tuntia ja koyhdyin sen ansiosta 50 rupialla (0,50 euroa).
Nagarkot sijaitsee noin kaksi kilometria merenpinnan ylapuolella. Perille paastyani lahdin etsimaan Annin etukateen suosittelemaa guesthousea, mutta viimeisessa risteyksessa kaannyin vaaraan suuntaan ja paadyin lopulta Nirvana home nimiseen guesthouseen. Guesthouselta avautui upea nakoala edessa avautuvaan laaksoon ja sen takana ylpeina seisoviin vuoriin. Iltapaivalla tajusin olevani taas kipena, raka valui nenasta ja hengitys oli vaikeaa. Menin sankyyn heti kuuden jalkeen auringon laskeuduttua ja pimeassa huoneessa, lahes taydellisessa hiljaisuudessa, maatessani tunsin olevani kipeampi kuin todella olinkaan.
Aamulla olin vakuuttunut siita, etta minun taytyy palata Kathmanduun ja menna tapaamaan laakari, koska oireet olivat samat kuin vuoden takaisessa keuhkoputkentulehduksessa. Mieli kuitenkin muuttui, kun tutustuin Kumariin. Tuo rastapainen, roikkuvissa ja ehka vahan likaisissakin vaatteissa kulkeva poika istui viereeni, kaivoi kassistaan nipun hampun varresta leikattuja suikaleita, helmia ja metallilankaa ja rupesi punomaan koruja. Ohimennen han kysyi haluanko kupin teeta ja siina vuorenrinteella, aamuauringon mukavasti lammittaessa, kotkien kaarrellessa taivaalla, kukon kiekuessa kaukaisuudessa ja koiranpentujen leikkiessa jalkojen juuressa meni koko aamupaiva. Puoliltapaivin olin jo paattanyt jaada viela yhdeksi yoksi. Iltapaivalla Kumar halusi vieda minut kavelylle ja vaikka jo muutaman ylospain otetun askeleen jalkeen olin taysin hengastynyt, paatin yrittaa. Matkalla pienelle ja rauhalliselle Buddhalaistemppelille edessamme siinti monta lumihuippua, joista useimmat olivat yli 6000 metria korkeita. Matkanteko alaspain sujui vaivattomasti, mutta ylospain menimme hitaasti, mutta hymyssasuin. Temppelilla istuimme pienella puistonenkilla ja maisema oli sanoin kuvaamaton. Sadat erivariset rukousliput heiluivat tuulessa ja horisontti lumihuippuineen lumosi taysin. Parituntisen retkemme tunnuslauseeksi muodostui: Hitaasti, hitaasti. Bistarei, bistarei.
Maailman onnellisin tytto! Ennen kavelya laitoin Samulille viestia ja kyselin laakareista seuraavaa paivaa varten, johon han vastasi soittamalla ja kysymalla olenko varma, etta minulla on keuhkoputkentulehdus. Vastauksen kuultuaan Samuli ilmoitti, etta han, Pasang ja Aron tulisivat viela samana paivana Nagarkotiin tuomaan minulle laakkeita. Niin pojat sitten soittivat Pasangin laakariystavalle ja tulivat illan hamartyessa vuorille, kadessaan muovipussillinen laakkeita. Yht'akkia tunsin olevani ihan terve, miten paljon sydamellisia ihmisia olenkaan voinut saada tavata! Vaikka ylamakeen askelia ottaessani olin edelleen ihan lopussa, tunsin akillisesta tervehtymisestani melkein huonoa omaatuntoa. Vietimme illan guesthousen pienessa ravintolassa nuoren omistajapariskunnan, yksijalkaisen hippimiehen, ranskalaiskaksikon ja suominepalijoukkiomme voimme. Soimme, joimme (vetta ja jotkut olutta ja vodkaa), lauloimme ja katsoimme elokuvia.
Seuraavana aamuna herasin seitsemalta, meditoin ja lahetin reikia vuorenrinteella ja opiskelin nepalia Kumarin avustuksella. Poikien herattya paistoi aurinko jo kuumasti ja aika havisi. Ei ollut enaa eilista eika huomista vaan soivia kitaroita, rumpuja, aania ja naurua. Jossain vaiheessa kavimme kavelemassa ja hyppimassa rinnetta kiertavalla pienella polulla ja istuimme liikkuvalla kivella unohtuen edessaavautuvaan usvaiseen ja epatodelliseen horisonttiin. Parikymmenpainen kotkaparvi liiteli taivaalla ja jossain ammui lehma.
Aatsi katsoi kaukaisuuteen ja tokaisi: "Moro luontoaiti." Muunajan han hoki sanaa "siisti".
Iltaa kohden alkoi Sampaksin ja minun kasvot punoittaa kirkkaina kuin paloautot. Jossain vaiheessa muistimme syodakin jotain unohtamatta akrobatiatemppuja. Hamaran melekin tultua oli Kumar kaynyt etsimassa meille jostain taksin, paikalliseen hintaan. Jos ja kun jossain on taivas, ja on rakkaus, niin tuona hetkena se oli siina kasin kosketeltavissa.
Eilen huomasin kuinka me ihmiset jaamme kiinni tunteisiin ja kaiken mahtvuuden jalkeen kaipasin Kathmandun melun ja saasteiden keskelta takaisin Nagarkotin rauhaan.
Paiva kului vauhdilla erilaisissa tapaamisissa. Nain Manojia, Kumaria (joka oli yllatten ilmestynyt pienelta vuorenrinnemajaltaan Kathmanduun), Samulia, Aronia ja kahdelta pidimme kokouksen Sureshin, pikku-Mangalin ja Kishanin kanssa koskien Gandharbojen imagon uudistamista. Aluksi pienelta tuntuneesta tarraprojoktista on nyt parin paivan aikana kasvanut valtava nakyvyyden kohennuskampanja. Meista alun neljasta innokkaasta on muotoutunut 15 hengen ryhma. Tavoitteenamme on kerata maanantaihin mennessa 10 000 rupiaa viidensadan Gandharba mainostarran ja nettisivujen tekemisen mahdollistamiseksi. Naiden avulla yritamme saada yha useampia ihmsia tietoisiksi Gandharbojen musiikista ja elamasta. Tallahetkella monet sekoittavat musisoijat muihin katukauppiaisiin (kuten huumebisnekseen) ja paattajat yrittavat ajaa heita pois kadulta. Mikali saamme heille lisaa julkisuutta tilanne helpottuu. Sunnuntaina kokoonnumme ja muodostamme nettitiimiin, mediatiimin, taloustiimin ja markkinointitiimin avustamaan projektin etenemista. Tarrat valmistautunevat ennenkuin palaamme haista ja sen jalkeen paasemme heti toihin. Mikali haluat olla mukana tukemassa projektin totautumista, myyn Kishanin ja poikien vuorilla nauhoittamaa musisointi cd:ta. Levy on kaunis ja rauhallinen, sopii hyvin meidan kaikkien levyhyllyyn! Jos maksat levysta 10 euroa, jaa siita projektiin 8. Minuun saa yhteytta jattamalla kommentin tahan blogiin tai facebookissa (Heidi Melin, Helsinki).
Huomenna vietamme Suomi paivan toisella Maya Nepalin lastenkodeista. Luvassa laulua, leikkeja ja lettuja.
perjantai 20. marraskuuta 2009
Pink lady
Kathmandu, Nepal
Elama ihanuutta taynna!
Eilen aamulla syvasta ja parantavasta unesta herattyani tajusin olevani taas terve. Ihmeellinen ja mahtava tunne. Aamupalan jalkeen lahdin Lalitpuriin nakemaan lisaa temppeleita ja hinduseremonioita Manoj ja Pujan oppainani. Otimme toisistamme valokuvia ja kavimme Patanin museossa, jossa teini Pujan juoksi nayttelyt lapi ja jai roikkumaan Manojin kateen (Intiassa ja Nepalissa kasikkain kavelevat tai halailevat miehet ovat jokapaivainen naky) selvasti hieman kyllastyneena. En voi vaittaa, etta minuakaan olisi museot paljoa kiinnostaneet 11 vuotta sitten.. Museosta ulospaastyamme menimme paikalliseen sinipressukattoiseen ravintolaan teelle. Sen jalkeen otimme allemme tempun (paikallinen joukkoliikennevaline, eraanlainen moottoroidun riksan ja auton valimuoto), jonka lattiassa olevista reijista naki alla vilistavan maantien. Paastyamme paatypysakille maksoimme huiman 10 sentin lipun ja Pujan ehdotti josko menisimme elokuviin. Teatterille siis!
Nepalilainen elokuva ilman tekstityksia on suomitytolle aikamoinen (2,5 tuntinen) elamys. Tarina kertoi lukioikaisista huumeaddikteista ja siina oli niin draaman kuin musikaalin, komedian kuin toimintaelokuvan aineksia. Kielimuuri ei haitannut, koska silla ylinayttelemisen maaralla ei jaanyt missaan vaiheessa epaselvaksi mita milloinkin tapahtui. Paitsi lopussa kun kaikki ampui kilpaa toisiaan.
Toissapaivana sairaana sangyssa maatessani olin aika-ajoin turhautunut ja yksinainen. Ihana Manoj oli kuitenkin soitteli pitkin paivaa (jopa niin monta kertaa etta se vahan hairitsi nukkumista) ja kysyi tarviiko menna apteekkiin tai voiko han tulla katsomaan minua guesthouselle. Kuuden maissa illalla sain puhelun myos minulle entuudestaan tuntemattomasta nepalilaisesta numerosta. Soittaja oli Annin ystava Kishan kuka oli juuri saapunut kotikylaltaan takaisin Kathmanduun, lukenut Annin meilin ja mennyt heti selvittamaan Manojilta numeroni. Eilen elokuvista Thameliin tultuamme sitten tapasin Kishanin ja silta seisomalta lahdettiin teelle (samaan paikalliseen ravintolaan jossa olin juuri syonyt paistettuja nuudeleita Manojin ja Pujanin kera- mitahan tamakin ravintolan tati mahtaa minusta ajatella). Kishan osoittautui hyvin avoimeksi puhemieheksi ja olen vakuuttunut, etta hanesta tulisi ihan superhyva feissari. Pikkuhiljaa ravintolaan tuli enemman ja enemman sarangin soittelijapoikia ja joka kerta Kishan sanoi, etta tassa on "Anin kaveri Heidi" ja jokainen poika oli, etta "Ouuu" ja tuli heti esittelemaan itsensa. On erittain kaytannollista "omata" sydamellisia ystavia keilla on ystavia ympari maailmaa. Ihana Anni!Valilla oli vaikeaa ymmartaa mita kukasin sanoi ja kysyi kun kaikki puhuvat yhtaaikaa. Sen verran kuitenkin, etta lupasin auttaa poikia markkinoimaan heidan jarjestoaan, siita lisaa myohemmin..
Nepalinkielen opiskelut senkun vaikeutuvat, kun opettajien maara kasvaa. Ensimmainen ja virallinen opettajani on Pujan (16-v) kuka ei armoa tunne. Kotilaksyt on tehtava tai niita tulee seuraavalle paivalle tuplana. Nyt osaan jo melkein laskea kymmeneen (ek, dui, tin, char, pacha, chha, sat, aath, nau, dash), sanoa isosisko (didi), pikkusisko (bhaini), veli (bhai), isa (buwa- vaikea lausua), aiti (amma), ystava (sathhi), mina (ma), sina (timi/tapai/hajur)..Ramro (hyva)!
Tormasin alkuviikosta taalla hotellilla maanmiehiini Elinaan ja Matiakseen (kiitos naytolla auki olleen blogin). He olivat lahdossa Pashupati nathin hindutemppelille ja silta istumalta lahdin mukaan.
Pashupati on Nepalin hindujen pyhimpia paikkoja. Se sijaitsee joen varrella ja siella poltetaan kuolleiden ruumiita.
Paastyamme temppelialueelle sisaan oli korokkeella paikallisen liikemiehen tuhkat hiilloksella. Sen lahella sadhuiksi pukeutuneet nuoret miehet istuivat maahan levitetylla peitolla, kehot vareilla maalattuina ja polttelivat marihuanaa. Pyhien poikien sivubisnes oli marketoida marihuanaa myos meille ihmetyksissamme oleville turisteilla. Kieltaydyimme tarjouksesta (naita tilaisuuksia on sittemmin tarjoontunut paivittain Thamelin alueella:"Hasis, marihuana, cocain?" Juttelin yhden nuoren diilerin kanssa kuka kertoi etta huumebisnes on helppo keino tienata rahaa, jota lahettaa perheelle, joka asuu kylassa Kathmandun ulkopuolella. Gramma hasista maksa hanelle muutaman sata rupiaa ja siita voi saada moninkertaisen voiton myymalla turisteille. Han kertoi ettei itse kayta muuta kuin tupakkaa ja alkoholia.).
Maassa makasi koira ja sen ymparilla porrasi karpasia.
Mita lahempana paatemppelia ruumis poltetaan, sita "arvokkaampi henkilo" on kyseessa. Nyt ihan paatemppelin luona oli hautajaisseremoniat kaynnissa erilaisten rutiinien saattelemana (mm. roskia pullollaan olevasta pyhasta joesta haettiin vetta jota omaiset ripottelivat ruumiin paalle, ruumista kierratettiinmyotapaivaan kolme kertaa, lopuksi ruumis riisuttiin ja sytytettiin tuleen).
Naiset itkivat ja liuta meita turisteja seurasi tilannetta joen toiselta puolelta. Absurdia. Temppelialueella nousevalla maella oli apinoidenruokintaaika. Banaanit lentelivat ja havisivat parempiin suihin.
Seuraavana paivana soimme uusien suomiystavien kanssa rauhallisen aamupalan hotellin paikalliseen hintatasoon suhteutettuna kalliissa puutarharavintolassa (paikallisessa ravintolassa ruoka parikymmenta rupiaa, taalla pari sataa). Sain kiinni vanhan rakkaan feissariystavani Samulin, joka on mukana Maya Nepal ry:n toiminnassa. Jarjesto yllapitaa khta lastenkotia taalla Kathmandusta, lisatietoa ja mahdollisuus olla mukana nepalilaisten lasten elamassa lahjoituksin tai liittymalla jaseneksi: http://mayanepalry.com
Sovimme nakevamme keskella Thamelia ja tapaamisesta syntyi kunnon joukkokokoontuminen. Mukana oli Samulin ystavat Aaron Suomesta, Pasang Nepalista, Meko Japanista ja Elina, Matias ja mina. Menimme yhdessa lounaalle ja kolmen eri kielen sekamelska tahditti ruokailua. Samuli kertoi lastenkodin kuulumisia, muunmuassa, etta suunnitteilla on koulu, jossa olisi "joitain pienia parannuksia moniin paikallisiin kouluihin verrattuna kuten se ette lapsia lyoda.."
Paadyimme menemaan yhdessa koko konkkaronkan voimin Boundanathin valtavalle tiibetilaistemppelille. Suuren valkoisen temppelin tornista meita tuijotti Buddhan silmapari. Samuli ja Pasang toimivat oppanamme joskin taytyy sanoa, etta informatiivisuuden korvasi huumori, silla suurin osa selityksista oli keksittyja, mutta taas elinika piteni monta hetkea silla maaralla raikuvaa naurua.Temppilia ymparoivilla puisilla alustoilla tehtiin rukouksia, nosuten ja polvistuen, ylos ja alas. Pian Aaronin, Samulin ja Pasangin oli aika jatkaa matkaa ja me loput liityimme Elinan ja Matiaksen ystavien Adrian ja Karenin kanssa paivalliselle kiinalaiseen.
Aika pitkalle pelkkaa syomista siis.
Keskiviikkona Manoj vei minut lounaalle ja Monkey temppelille. Paiva oli lammin ja aurinkoinen. Kukkulan paalla sijaisevilta temppeleilta oli mahtava nakyma yli koko Kathmandun laakson. Illalla menin tutustumaan paikalliseen yoelamaan Samulin, Aaronin ja Pasangin opastuksella. Aamuyosta laulettiin ikivihreita Aaronin saestaessa kitaralla (Aaronin yhden hengen huoneessa neljastaan). Voi naapuri raukkoja. Eilen kavin myos yoelamassa samaisten poikien kanssa ja illan sana oli pink lady.
Nyt riittanee talta eraa, huomenna kohti Nagarkotia.
Elama ihanuutta taynna!
Eilen aamulla syvasta ja parantavasta unesta herattyani tajusin olevani taas terve. Ihmeellinen ja mahtava tunne. Aamupalan jalkeen lahdin Lalitpuriin nakemaan lisaa temppeleita ja hinduseremonioita Manoj ja Pujan oppainani. Otimme toisistamme valokuvia ja kavimme Patanin museossa, jossa teini Pujan juoksi nayttelyt lapi ja jai roikkumaan Manojin kateen (Intiassa ja Nepalissa kasikkain kavelevat tai halailevat miehet ovat jokapaivainen naky) selvasti hieman kyllastyneena. En voi vaittaa, etta minuakaan olisi museot paljoa kiinnostaneet 11 vuotta sitten.. Museosta ulospaastyamme menimme paikalliseen sinipressukattoiseen ravintolaan teelle. Sen jalkeen otimme allemme tempun (paikallinen joukkoliikennevaline, eraanlainen moottoroidun riksan ja auton valimuoto), jonka lattiassa olevista reijista naki alla vilistavan maantien. Paastyamme paatypysakille maksoimme huiman 10 sentin lipun ja Pujan ehdotti josko menisimme elokuviin. Teatterille siis!
Nepalilainen elokuva ilman tekstityksia on suomitytolle aikamoinen (2,5 tuntinen) elamys. Tarina kertoi lukioikaisista huumeaddikteista ja siina oli niin draaman kuin musikaalin, komedian kuin toimintaelokuvan aineksia. Kielimuuri ei haitannut, koska silla ylinayttelemisen maaralla ei jaanyt missaan vaiheessa epaselvaksi mita milloinkin tapahtui. Paitsi lopussa kun kaikki ampui kilpaa toisiaan.
Toissapaivana sairaana sangyssa maatessani olin aika-ajoin turhautunut ja yksinainen. Ihana Manoj oli kuitenkin soitteli pitkin paivaa (jopa niin monta kertaa etta se vahan hairitsi nukkumista) ja kysyi tarviiko menna apteekkiin tai voiko han tulla katsomaan minua guesthouselle. Kuuden maissa illalla sain puhelun myos minulle entuudestaan tuntemattomasta nepalilaisesta numerosta. Soittaja oli Annin ystava Kishan kuka oli juuri saapunut kotikylaltaan takaisin Kathmanduun, lukenut Annin meilin ja mennyt heti selvittamaan Manojilta numeroni. Eilen elokuvista Thameliin tultuamme sitten tapasin Kishanin ja silta seisomalta lahdettiin teelle (samaan paikalliseen ravintolaan jossa olin juuri syonyt paistettuja nuudeleita Manojin ja Pujanin kera- mitahan tamakin ravintolan tati mahtaa minusta ajatella). Kishan osoittautui hyvin avoimeksi puhemieheksi ja olen vakuuttunut, etta hanesta tulisi ihan superhyva feissari. Pikkuhiljaa ravintolaan tuli enemman ja enemman sarangin soittelijapoikia ja joka kerta Kishan sanoi, etta tassa on "Anin kaveri Heidi" ja jokainen poika oli, etta "Ouuu" ja tuli heti esittelemaan itsensa. On erittain kaytannollista "omata" sydamellisia ystavia keilla on ystavia ympari maailmaa. Ihana Anni!Valilla oli vaikeaa ymmartaa mita kukasin sanoi ja kysyi kun kaikki puhuvat yhtaaikaa. Sen verran kuitenkin, etta lupasin auttaa poikia markkinoimaan heidan jarjestoaan, siita lisaa myohemmin..
Nepalinkielen opiskelut senkun vaikeutuvat, kun opettajien maara kasvaa. Ensimmainen ja virallinen opettajani on Pujan (16-v) kuka ei armoa tunne. Kotilaksyt on tehtava tai niita tulee seuraavalle paivalle tuplana. Nyt osaan jo melkein laskea kymmeneen (ek, dui, tin, char, pacha, chha, sat, aath, nau, dash), sanoa isosisko (didi), pikkusisko (bhaini), veli (bhai), isa (buwa- vaikea lausua), aiti (amma), ystava (sathhi), mina (ma), sina (timi/tapai/hajur)..Ramro (hyva)!
Tormasin alkuviikosta taalla hotellilla maanmiehiini Elinaan ja Matiakseen (kiitos naytolla auki olleen blogin). He olivat lahdossa Pashupati nathin hindutemppelille ja silta istumalta lahdin mukaan.
Pashupati on Nepalin hindujen pyhimpia paikkoja. Se sijaitsee joen varrella ja siella poltetaan kuolleiden ruumiita.
Paastyamme temppelialueelle sisaan oli korokkeella paikallisen liikemiehen tuhkat hiilloksella. Sen lahella sadhuiksi pukeutuneet nuoret miehet istuivat maahan levitetylla peitolla, kehot vareilla maalattuina ja polttelivat marihuanaa. Pyhien poikien sivubisnes oli marketoida marihuanaa myos meille ihmetyksissamme oleville turisteilla. Kieltaydyimme tarjouksesta (naita tilaisuuksia on sittemmin tarjoontunut paivittain Thamelin alueella:"Hasis, marihuana, cocain?" Juttelin yhden nuoren diilerin kanssa kuka kertoi etta huumebisnes on helppo keino tienata rahaa, jota lahettaa perheelle, joka asuu kylassa Kathmandun ulkopuolella. Gramma hasista maksa hanelle muutaman sata rupiaa ja siita voi saada moninkertaisen voiton myymalla turisteille. Han kertoi ettei itse kayta muuta kuin tupakkaa ja alkoholia.).
Maassa makasi koira ja sen ymparilla porrasi karpasia.
Mita lahempana paatemppelia ruumis poltetaan, sita "arvokkaampi henkilo" on kyseessa. Nyt ihan paatemppelin luona oli hautajaisseremoniat kaynnissa erilaisten rutiinien saattelemana (mm. roskia pullollaan olevasta pyhasta joesta haettiin vetta jota omaiset ripottelivat ruumiin paalle, ruumista kierratettiinmyotapaivaan kolme kertaa, lopuksi ruumis riisuttiin ja sytytettiin tuleen).
Naiset itkivat ja liuta meita turisteja seurasi tilannetta joen toiselta puolelta. Absurdia. Temppelialueella nousevalla maella oli apinoidenruokintaaika. Banaanit lentelivat ja havisivat parempiin suihin.
Seuraavana paivana soimme uusien suomiystavien kanssa rauhallisen aamupalan hotellin paikalliseen hintatasoon suhteutettuna kalliissa puutarharavintolassa (paikallisessa ravintolassa ruoka parikymmenta rupiaa, taalla pari sataa). Sain kiinni vanhan rakkaan feissariystavani Samulin, joka on mukana Maya Nepal ry:n toiminnassa. Jarjesto yllapitaa khta lastenkotia taalla Kathmandusta, lisatietoa ja mahdollisuus olla mukana nepalilaisten lasten elamassa lahjoituksin tai liittymalla jaseneksi: http://mayanepalry.com
Sovimme nakevamme keskella Thamelia ja tapaamisesta syntyi kunnon joukkokokoontuminen. Mukana oli Samulin ystavat Aaron Suomesta, Pasang Nepalista, Meko Japanista ja Elina, Matias ja mina. Menimme yhdessa lounaalle ja kolmen eri kielen sekamelska tahditti ruokailua. Samuli kertoi lastenkodin kuulumisia, muunmuassa, etta suunnitteilla on koulu, jossa olisi "joitain pienia parannuksia moniin paikallisiin kouluihin verrattuna kuten se ette lapsia lyoda.."
Paadyimme menemaan yhdessa koko konkkaronkan voimin Boundanathin valtavalle tiibetilaistemppelille. Suuren valkoisen temppelin tornista meita tuijotti Buddhan silmapari. Samuli ja Pasang toimivat oppanamme joskin taytyy sanoa, etta informatiivisuuden korvasi huumori, silla suurin osa selityksista oli keksittyja, mutta taas elinika piteni monta hetkea silla maaralla raikuvaa naurua.Temppilia ymparoivilla puisilla alustoilla tehtiin rukouksia, nosuten ja polvistuen, ylos ja alas. Pian Aaronin, Samulin ja Pasangin oli aika jatkaa matkaa ja me loput liityimme Elinan ja Matiaksen ystavien Adrian ja Karenin kanssa paivalliselle kiinalaiseen.
Aika pitkalle pelkkaa syomista siis.
Keskiviikkona Manoj vei minut lounaalle ja Monkey temppelille. Paiva oli lammin ja aurinkoinen. Kukkulan paalla sijaisevilta temppeleilta oli mahtava nakyma yli koko Kathmandun laakson. Illalla menin tutustumaan paikalliseen yoelamaan Samulin, Aaronin ja Pasangin opastuksella. Aamuyosta laulettiin ikivihreita Aaronin saestaessa kitaralla (Aaronin yhden hengen huoneessa neljastaan). Voi naapuri raukkoja. Eilen kavin myos yoelamassa samaisten poikien kanssa ja illan sana oli pink lady.
Nyt riittanee talta eraa, huomenna kohti Nagarkotia.
torstai 19. marraskuuta 2009
Vessanponton ystava
Kathmandu, Nepal
On ollut niin paljon menoa ja meininkia etten ole ehtinyt kaymaan netissa kolmeen paivaan- aika hyvin kun ottaa huomioon miten addiktoitunut Suomessa olin (kaikki sporamatkatkin facebookissa puhelimella surffaten)!
Viimeyona herasin huonoon oloon eika aikaakaan kun paasin pontolle oksentamaan kyyneleet silmista valuen. Nyt on aika heikko olo ja kurkku kipeana. Talla kertaa kuitenkin onni, etta huolehtijoita riittaa. Soitin Manojille ja peruin taman paivaisen nahtavyyskierroksen ja han olisi lahtenyt heti apteekkiin. Tyynnytellen sanoin, etta pieni lepo tekee ihmeita.
Palaan asiaan viikonlopun aikana, ehka jopa myohemmin tanaan. Nyt nukkumaan ja juomaan lisaa limsaa.
On ollut niin paljon menoa ja meininkia etten ole ehtinyt kaymaan netissa kolmeen paivaan- aika hyvin kun ottaa huomioon miten addiktoitunut Suomessa olin (kaikki sporamatkatkin facebookissa puhelimella surffaten)!
Viimeyona herasin huonoon oloon eika aikaakaan kun paasin pontolle oksentamaan kyyneleet silmista valuen. Nyt on aika heikko olo ja kurkku kipeana. Talla kertaa kuitenkin onni, etta huolehtijoita riittaa. Soitin Manojille ja peruin taman paivaisen nahtavyyskierroksen ja han olisi lahtenyt heti apteekkiin. Tyynnytellen sanoin, etta pieni lepo tekee ihmeita.
Palaan asiaan viikonlopun aikana, ehka jopa myohemmin tanaan. Nyt nukkumaan ja juomaan lisaa limsaa.
sunnuntai 15. marraskuuta 2009
Lepoa ja yhteenkuuluvuutta
Kathmandu.
Namaste.
Lahtopaivia edeltanyt juhliminen, lentaminen ja univelka eivat ole mikaan reissarin unelmayhdistelma. Pilkin koko matkan Mumbaista lentokentalle ja sain kuin ihmeen kaupalla raahattua itseni Delhiin vievaan koneeseen. Delhin kentalla loysin itsestani vaativan kuluttajan, silla etukateen maksettua taksia ei meinannut loytya (niista kaikista kymmenista takseista mita siella edustalla parveili) ja kun se viimein loytyi ei kuljettaja puhunut edes auttavasti englantia. Kysymykseeni "Tiedatko missa on hotelli Eurostar international?" sain vain vastaukseksi paannytkytysta mika ei tassa tapauksessa lammittanyt mieltani. Vasymyksesta rohkaistuneena vaadin muita kuljettajia selittamaan missa hotellini sijaitsee ennenkuin suostuin astumaan taksiin. Se auttoi ja pian olin Eurostarin isossa ja siistissa hotellihuoneessa, puhtaiden lakanoiden valissa sukeltaen parantavaan unimaailmaan.
Uni tekee ihmeita ja eilen aamulla olin uudesti syntynyt.
Viela yksi lento ja loysin itseni Kathmandun kentalta. Astuessani ulos lentokoneesta rappuset heiluivat suuntaan jos toiseen mutta se ei haitannut silla edessa avautui mita rauhoittavin maisema: aurinkoinen Kathmandu ja kaukaisuudessa siintavat lumihuiput. Kentalla paasin vaihtamaan pari sanaa ihanan, parrakkaan ja lierihattuisen, brittipojun kanssa jota olin jo silmaillyt lentokenttabussissa ja koneessa. Toivottavasti tormaamme uudelleen (oli pakko kertoa).
Taksikuskin kaveri (mita han teki taksissa, en osaa sanoa) oli hyva markkinoija, vaikkei sita itse allekirjoittanutkaan minun siita hanelle mainittua, toi minut kaverinsa hotelliin, "ihan vaan katsomaan", ja tanne nyt sitten jamahdin. Hotelli on nimeltaan Hotel Encounter Nepal ja se sijaitsee turistialue Thamelin sivussa. Huoneessani on kaksi jalatonta sankya selkaa hellivilla kovilla patjoilla, 2 takkia, tilaa joogamatolle ja wc lampimalla suihkulla (mista ei ainakaan tana aamuna tullut monenkaan yrityksen jalkeen tippakaan lampimanoloista vetta). Ikkuna on kadulle ja torvet toottaa ja yhdesta ikunasta puuttuu lasi, mutta silti olen aivan myyty pikku lukaaliin.
Kaikki olemme lopulta yhta. Hoidettuani bisneksia hotellilla (juteltuani hotellihenkilokunnan kanssa nepalilaisesta pariutumiskulttuurista, juotuani teeta ja kuunneltuani esittelyn mahdollisista vaelluksista) lahdin kurkkimaan Thamelin kaduille. Ei mennyt aikaakaan kun tormasin Manojiin, rakkaan siskoni Annin ystavaan. Manoj riemastui silminnahden kuultuaan, etta tunnen Annin ja kutsui minut siltaseisomalta kanssaan ruualle ja juomalla. Menimme ympari Thamelia ja olin jo aivan eksyksissa kunnes yht'akkia olimme hotellini edessa ja jatkoimme sielta hiljaista kujaa paikalliseen ravintolaan, jossa oli Manojin veli Mangal ja veljenpoika Pujan. Pojat tarjosivat ruuat ja lasillisen nepalilaista riisiviinia. Juttelimme niita naita tyonteosta, matkustamisesta, ystavista (Annista!), koulunkaynnista, lapsista ja avioliitosta ja paljon muusta. Puolikymmenelta Manoj saattoi minut hotellille ja sovimme tapaavamme pian uudelleen.
Dhanyabad (kiitos), Anni, pojat ja maailmankaikkeus joka yhdistaa!
Taalla ollaan tarkkoja etten tee rikoksia puhelimen avulla ja saadakseni paikallisen prepaid-kannykkaliittyman taytyi minun tayttaa lomake, joka kysyi mm. isani ja isoisani nimet. Nyt olen kuitenkin onnellinen nepalilaisen liittyman omistaja.
Tahan loppuun haluaisin kirjoittaa lainauksen Delhin kentalta mukaan tarttuneesta kirjasta "The last lecture (Randy Pausch)", jota voin suositella lampimasta kaikille myonteista energiaa kaipaaville:
"Brick walls are there for a reason. They give us a chance to show how badly we want something."
Namaste.
Lahtopaivia edeltanyt juhliminen, lentaminen ja univelka eivat ole mikaan reissarin unelmayhdistelma. Pilkin koko matkan Mumbaista lentokentalle ja sain kuin ihmeen kaupalla raahattua itseni Delhiin vievaan koneeseen. Delhin kentalla loysin itsestani vaativan kuluttajan, silla etukateen maksettua taksia ei meinannut loytya (niista kaikista kymmenista takseista mita siella edustalla parveili) ja kun se viimein loytyi ei kuljettaja puhunut edes auttavasti englantia. Kysymykseeni "Tiedatko missa on hotelli Eurostar international?" sain vain vastaukseksi paannytkytysta mika ei tassa tapauksessa lammittanyt mieltani. Vasymyksesta rohkaistuneena vaadin muita kuljettajia selittamaan missa hotellini sijaitsee ennenkuin suostuin astumaan taksiin. Se auttoi ja pian olin Eurostarin isossa ja siistissa hotellihuoneessa, puhtaiden lakanoiden valissa sukeltaen parantavaan unimaailmaan.
Uni tekee ihmeita ja eilen aamulla olin uudesti syntynyt.
Viela yksi lento ja loysin itseni Kathmandun kentalta. Astuessani ulos lentokoneesta rappuset heiluivat suuntaan jos toiseen mutta se ei haitannut silla edessa avautui mita rauhoittavin maisema: aurinkoinen Kathmandu ja kaukaisuudessa siintavat lumihuiput. Kentalla paasin vaihtamaan pari sanaa ihanan, parrakkaan ja lierihattuisen, brittipojun kanssa jota olin jo silmaillyt lentokenttabussissa ja koneessa. Toivottavasti tormaamme uudelleen (oli pakko kertoa).
Taksikuskin kaveri (mita han teki taksissa, en osaa sanoa) oli hyva markkinoija, vaikkei sita itse allekirjoittanutkaan minun siita hanelle mainittua, toi minut kaverinsa hotelliin, "ihan vaan katsomaan", ja tanne nyt sitten jamahdin. Hotelli on nimeltaan Hotel Encounter Nepal ja se sijaitsee turistialue Thamelin sivussa. Huoneessani on kaksi jalatonta sankya selkaa hellivilla kovilla patjoilla, 2 takkia, tilaa joogamatolle ja wc lampimalla suihkulla (mista ei ainakaan tana aamuna tullut monenkaan yrityksen jalkeen tippakaan lampimanoloista vetta). Ikkuna on kadulle ja torvet toottaa ja yhdesta ikunasta puuttuu lasi, mutta silti olen aivan myyty pikku lukaaliin.
Kaikki olemme lopulta yhta. Hoidettuani bisneksia hotellilla (juteltuani hotellihenkilokunnan kanssa nepalilaisesta pariutumiskulttuurista, juotuani teeta ja kuunneltuani esittelyn mahdollisista vaelluksista) lahdin kurkkimaan Thamelin kaduille. Ei mennyt aikaakaan kun tormasin Manojiin, rakkaan siskoni Annin ystavaan. Manoj riemastui silminnahden kuultuaan, etta tunnen Annin ja kutsui minut siltaseisomalta kanssaan ruualle ja juomalla. Menimme ympari Thamelia ja olin jo aivan eksyksissa kunnes yht'akkia olimme hotellini edessa ja jatkoimme sielta hiljaista kujaa paikalliseen ravintolaan, jossa oli Manojin veli Mangal ja veljenpoika Pujan. Pojat tarjosivat ruuat ja lasillisen nepalilaista riisiviinia. Juttelimme niita naita tyonteosta, matkustamisesta, ystavista (Annista!), koulunkaynnista, lapsista ja avioliitosta ja paljon muusta. Puolikymmenelta Manoj saattoi minut hotellille ja sovimme tapaavamme pian uudelleen.
Dhanyabad (kiitos), Anni, pojat ja maailmankaikkeus joka yhdistaa!
Taalla ollaan tarkkoja etten tee rikoksia puhelimen avulla ja saadakseni paikallisen prepaid-kannykkaliittyman taytyi minun tayttaa lomake, joka kysyi mm. isani ja isoisani nimet. Nyt olen kuitenkin onnellinen nepalilaisen liittyman omistaja.
Tahan loppuun haluaisin kirjoittaa lainauksen Delhin kentalta mukaan tarttuneesta kirjasta "The last lecture (Randy Pausch)", jota voin suositella lampimasta kaikille myonteista energiaa kaipaaville:
"Brick walls are there for a reason. They give us a chance to show how badly we want something."
perjantai 13. marraskuuta 2009
Puupapukaijamies
Sitara building, Mumbai
Lahella hotellin sisaankayntia istuu mies myyden kirkkaanvihreita puupapukaijoja. Han on asettanut maahan kankaan ja sen paalle pienen pahvilaatikon, nurinpain. Pahvilaatikon paalla seisoo kymmenkunta muovista kaijaa. Laatikon sivussa, kankaalla jykevasti seisten tuijottaa vihaisen nakoinen muovitiikeri. Muita myyntiartikkeleja myyjalla ei ole. Myyja itse istuu rennosti maassa ja juttelee ihmisille.
Tavallaan toivon, etta osaisin rauhoittaa oman elamani yhta yksinkertaiseksi: voisin loytaa oman juttuni johon keskittya sen sijaan etta pingon aina paikasta toiseen kokemusten perassa enka malta keskittya mihinkaan. Toisaalta en usko etta puupapukaijat ovat minua varten (vaikka sopoja ovatkin!): "Oman jutun" tulee antaa minalle mahdollisuuden aueta ja kehittya seka palvella yhteista kaikkeuttamme.
Jokapaikassa tapahtuu jotain kokoajan! Yksi seisoo lava-auton avoinaisella takaluukulla auton ollessa liikkeessa ja pitaa narusta kiinni, toinen kaataa roskasain kadulle tutkiakseen sen sisaltoa, kolmas pyytaa rahaa, neljas kulkee muodikkaana kohti yliopistoa.. Lista on loputon.
Nukkuminen tuottaa vaikeuksia ja vasymys on suuri. Indigo lentoyhtio on vaihtanut tamanpaivaisen Mumbai- Delhi lennon ajankohtaa ja paasen matkaan vasta illalla. Taidan kavaista taidemuseossa.
Lahella hotellin sisaankayntia istuu mies myyden kirkkaanvihreita puupapukaijoja. Han on asettanut maahan kankaan ja sen paalle pienen pahvilaatikon, nurinpain. Pahvilaatikon paalla seisoo kymmenkunta muovista kaijaa. Laatikon sivussa, kankaalla jykevasti seisten tuijottaa vihaisen nakoinen muovitiikeri. Muita myyntiartikkeleja myyjalla ei ole. Myyja itse istuu rennosti maassa ja juttelee ihmisille.
Tavallaan toivon, etta osaisin rauhoittaa oman elamani yhta yksinkertaiseksi: voisin loytaa oman juttuni johon keskittya sen sijaan etta pingon aina paikasta toiseen kokemusten perassa enka malta keskittya mihinkaan. Toisaalta en usko etta puupapukaijat ovat minua varten (vaikka sopoja ovatkin!): "Oman jutun" tulee antaa minalle mahdollisuuden aueta ja kehittya seka palvella yhteista kaikkeuttamme.
Jokapaikassa tapahtuu jotain kokoajan! Yksi seisoo lava-auton avoinaisella takaluukulla auton ollessa liikkeessa ja pitaa narusta kiinni, toinen kaataa roskasain kadulle tutkiakseen sen sisaltoa, kolmas pyytaa rahaa, neljas kulkee muodikkaana kohti yliopistoa.. Lista on loputon.
Nukkuminen tuottaa vaikeuksia ja vasymys on suuri. Indigo lentoyhtio on vaihtanut tamanpaivaisen Mumbai- Delhi lennon ajankohtaa ja paasen matkaan vasta illalla. Taidan kavaista taidemuseossa.
Mika ihmeen paivaohjelma?
Sitara building, Mumbai
Yllatys yllatys, selka hiessa ja kasivaret punottaa.
Ajantajuni on hamartynyt ja viimeiset kolme nelja paivaa ovat yhta puuroa. Kaikesta valvomisesta ja ilonpidosta johtuen en saanut nukuttua parina matkaa edeltavana yona kuin muutaman tunnin mutta sen sijaan nukuin ainakin puolet 13,5 tuntia kestaneesta lentomatkastani Helsinki-Lontoo-Mumbai. En ole koskaan ollut noin rauhallinen ja maltillinen lentokoneessa.
Hymya ja naurua riitti lentokoneeseenkin. Vieruskaverikseni sain ihanan slovakialaisen Martinan, joka asuu Dublinissa ja on toissa Govinda (Hare Krishna) kasvisravintolassa. Hanen kanssaan sitten menimme Mumbaihin laskeuduttuamme tiskilta toiselle: hakemaan hoitajan leima sikainfluenssapaperiin, nayttamaan maahansaapumiskortti ja passi toiselle tarkastajalle, loputtamalta tuntunut kadonneiden ja lopulta loytyneiden rinkkojen odotus hihnalla ja viela viimeinen turvatarkastus ennen ulosmenoa.
The hotel New Bengalin taksipoika odotti kuin odottikin minua ulkona. Pienen huhuilun jalkeen jopa loysin hanet.
Hotellihuone on niin iso etta perinteinen rautainen ja heiluva tuuletin mahtuu poikkimitaltaan kattoon juuri ja juuri ja niin pieni, etta siihen ei ole mahtunut sangyn lisaksi juurikaan muuta, esimerkiksi sellaista pienta yksityiskohtaa kuin ikkuna. Seinat loppuvat 20 senttimetria ennen kattoa ja sielta mukavasti kuulee kaikki mita naapuri puuhaa ja saa osansa hanen marisatkan savuistaan. Kaytavassa haisee voimakkaasti urea. Ei ole kuitenkaan syyta valittaa jos katsoo vahan ymparilleen: tassa kapungissa asuu 16 miljoonaa ihmista, joista osa on aarettoman rikkaita, mutta valtaosa saa vain haaveilla tuulettimista tai edes pahvia kestavimmista seinista puhumattakaan kunnon wc:sta.
Nousin sangysta puolilta paivin ja chapatista seka dal frysta koostuneen aamupalan jalkeen suuntasin taksilla Chowpatty beachille. Meri oli puhutteli ja rauhoitti. Rannoilla kohosi pilvenpiirtajia, tyhjat tivolilaiteet kutsuivat lapsia luokseen, kalastajat selvittivat verkkojaan ja monet vain paistattelivat paivaa. Mumbaissa nakee paljon toisiinsa kietoutuneita pariskuntia seka kireisiin t-patoihin ja farkkuihin pukeutuneita nuoria naisia kasilaukut olalla. Onnistuin loytamaan tieni takaisin hotellille kavellen. Matkalla eksyin Aquariumiin moikkaamaan kalaa jolla oli pitka hanta ja haistelemaan mausteita marketille.
Vaikka elama Suomessa vei ihan mennessaan, jo alle 24 tunnissa Intiassa tuntuu kuin en olisi taalta koskaan lahtenytkaan. Hmm.
Yllatys yllatys, selka hiessa ja kasivaret punottaa.
Ajantajuni on hamartynyt ja viimeiset kolme nelja paivaa ovat yhta puuroa. Kaikesta valvomisesta ja ilonpidosta johtuen en saanut nukuttua parina matkaa edeltavana yona kuin muutaman tunnin mutta sen sijaan nukuin ainakin puolet 13,5 tuntia kestaneesta lentomatkastani Helsinki-Lontoo-Mumbai. En ole koskaan ollut noin rauhallinen ja maltillinen lentokoneessa.
Hymya ja naurua riitti lentokoneeseenkin. Vieruskaverikseni sain ihanan slovakialaisen Martinan, joka asuu Dublinissa ja on toissa Govinda (Hare Krishna) kasvisravintolassa. Hanen kanssaan sitten menimme Mumbaihin laskeuduttuamme tiskilta toiselle: hakemaan hoitajan leima sikainfluenssapaperiin, nayttamaan maahansaapumiskortti ja passi toiselle tarkastajalle, loputtamalta tuntunut kadonneiden ja lopulta loytyneiden rinkkojen odotus hihnalla ja viela viimeinen turvatarkastus ennen ulosmenoa.
The hotel New Bengalin taksipoika odotti kuin odottikin minua ulkona. Pienen huhuilun jalkeen jopa loysin hanet.
Hotellihuone on niin iso etta perinteinen rautainen ja heiluva tuuletin mahtuu poikkimitaltaan kattoon juuri ja juuri ja niin pieni, etta siihen ei ole mahtunut sangyn lisaksi juurikaan muuta, esimerkiksi sellaista pienta yksityiskohtaa kuin ikkuna. Seinat loppuvat 20 senttimetria ennen kattoa ja sielta mukavasti kuulee kaikki mita naapuri puuhaa ja saa osansa hanen marisatkan savuistaan. Kaytavassa haisee voimakkaasti urea. Ei ole kuitenkaan syyta valittaa jos katsoo vahan ymparilleen: tassa kapungissa asuu 16 miljoonaa ihmista, joista osa on aarettoman rikkaita, mutta valtaosa saa vain haaveilla tuulettimista tai edes pahvia kestavimmista seinista puhumattakaan kunnon wc:sta.
Nousin sangysta puolilta paivin ja chapatista seka dal frysta koostuneen aamupalan jalkeen suuntasin taksilla Chowpatty beachille. Meri oli puhutteli ja rauhoitti. Rannoilla kohosi pilvenpiirtajia, tyhjat tivolilaiteet kutsuivat lapsia luokseen, kalastajat selvittivat verkkojaan ja monet vain paistattelivat paivaa. Mumbaissa nakee paljon toisiinsa kietoutuneita pariskuntia seka kireisiin t-patoihin ja farkkuihin pukeutuneita nuoria naisia kasilaukut olalla. Onnistuin loytamaan tieni takaisin hotellille kavellen. Matkalla eksyin Aquariumiin moikkaamaan kalaa jolla oli pitka hanta ja haistelemaan mausteita marketille.
Vaikka elama Suomessa vei ihan mennessaan, jo alle 24 tunnissa Intiassa tuntuu kuin en olisi taalta koskaan lahtenytkaan. Hmm.
sunnuntai 8. marraskuuta 2009
Perhosia vatsassa
Ämmälä, Lahti
Tänään alkoi matkajännitys.
Pakkasin äsken rinkan ja sieltä puuttuu enää muutama asia: yöpaita, joitan pesussa olevia alusvaatteita, abloy lukko ja kameran laturi. Vielä pitäisi varata majoitus Mumbaista (2 yötä) ja Delhistä (1 yö), kysyä kasvisruokaa lennolle, siirtää rahat säästötililtä käyttötilille sekä hakea lisäkuukautta matkavakuutukselle.
On vaikeaa ymmärtää, että viikon päästä tähän aikaan olenkin jo Katmandussa.
On onni, että olen saanut kokea maistiaisia Suomen alkavasta talvesta. Parin viimeviikon aikana olen pakkautunut pitkiksiin, säärystimiin, villapaitoihin, toppatakkiin, pipoon ja tuplahanskoihin ja feissannut niin Turussa, Tampereella, Helsingissä kuin Jyväskylässäkin. Lisäksi olen piipahtanut Lahdessa ja Hämeenlinnassa.
Kodittomuus tuntuu tällä hetkellä vapaudelta, suureksi osaksi siksi, että on niin paljon kultaisia ihmisiä ympärillä ja kaikki sujuu enemmän kuin helposti. Kiitos teille kaikille ja kaikkeudelle!
Kuten aina ennen lähtöä, ihmissuhteissa on ilmennyt ihmeellisiä kiemuroita, ihastumisia ja ehkä jopa (näistä ihastumisista johtuvia) pieniä vihastumisia. Huomasin, että ennen lähtöä rupean aina tarrautumaan enemmän, niin työhön, ystäviin kuin ihastuksiinkin. Parhaimmillaan voimme kulkea toistemme rinnalla ja ohjaten tukea toisiamme kulkemaan "oikeaan" suuntaan.
Huomenna lähden Turkuun ja sieltä illalla Helsinkiin. Tiistaina vielä feissausta ja kokoustelua, jonka jälkeen illalla feissaribileisiin yhdistetyt läksiäiskemut Lepakkomiehen alakerassa (klo 19-23, tervetuloa!). Keskiviikkona aamupalaveri ja sitten Lahden kautta torstai aamuna kentällä. Hui.
Tänään alkoi matkajännitys.
Pakkasin äsken rinkan ja sieltä puuttuu enää muutama asia: yöpaita, joitan pesussa olevia alusvaatteita, abloy lukko ja kameran laturi. Vielä pitäisi varata majoitus Mumbaista (2 yötä) ja Delhistä (1 yö), kysyä kasvisruokaa lennolle, siirtää rahat säästötililtä käyttötilille sekä hakea lisäkuukautta matkavakuutukselle.
On vaikeaa ymmärtää, että viikon päästä tähän aikaan olenkin jo Katmandussa.
On onni, että olen saanut kokea maistiaisia Suomen alkavasta talvesta. Parin viimeviikon aikana olen pakkautunut pitkiksiin, säärystimiin, villapaitoihin, toppatakkiin, pipoon ja tuplahanskoihin ja feissannut niin Turussa, Tampereella, Helsingissä kuin Jyväskylässäkin. Lisäksi olen piipahtanut Lahdessa ja Hämeenlinnassa.
Kodittomuus tuntuu tällä hetkellä vapaudelta, suureksi osaksi siksi, että on niin paljon kultaisia ihmisiä ympärillä ja kaikki sujuu enemmän kuin helposti. Kiitos teille kaikille ja kaikkeudelle!
Kuten aina ennen lähtöä, ihmissuhteissa on ilmennyt ihmeellisiä kiemuroita, ihastumisia ja ehkä jopa (näistä ihastumisista johtuvia) pieniä vihastumisia. Huomasin, että ennen lähtöä rupean aina tarrautumaan enemmän, niin työhön, ystäviin kuin ihastuksiinkin. Parhaimmillaan voimme kulkea toistemme rinnalla ja ohjaten tukea toisiamme kulkemaan "oikeaan" suuntaan.
Huomenna lähden Turkuun ja sieltä illalla Helsinkiin. Tiistaina vielä feissausta ja kokoustelua, jonka jälkeen illalla feissaribileisiin yhdistetyt läksiäiskemut Lepakkomiehen alakerassa (klo 19-23, tervetuloa!). Keskiviikkona aamupalaveri ja sitten Lahden kautta torstai aamuna kentällä. Hui.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)