Lastenkoti

Kathmandu, Nepal

Talvi saapuu. Illat ja yot alkaa olla tosi viileita eika tilannetta yhtaan auta, etta uuden takin vetoketju hajosi ensimmaisena paivana. Se tietaa taas tapaamista raatalin kanssa. Peseytymisen kanssa on vahan niin ja nain. Suihkun kivilatia on jaatava ja tanakin aamuna vetta lammittava kaasu oli loppu, joten jatin peseytymisen suosiolla tuleville paiville. Tavallaan se on aika helpottavaa ettei tarvitse koko ajan huolehtia milta tuoksuu, silla eivat taalla useimmat muutkaan paivittaan ihoaan peseytymisella kuivata. Lastenkodilla ehka kerran viikossa. Ja silti sita rakaa valui paksuina keltaisina noroina joka toisen lapsen sieraimista.

Manoj kertoi perjantaina saaneensa virallisen kutsun Bikashin haihin. Itse en ollut kutsua saanut ja vahan mielessani mietin, etta olenkohan sittenkaan tervetullut ylihuomenna keskiviikkona jarjestettaviin juhliin. Huoleni osoittautuivat turhiksi (kuten huolet yleensa), silla tormasin Bikashiin illalla ja sain kateeni palan pahkinaa. Myohemmin Pasang kertoi, etta tama on vanha perinteinen nepalilainen tapa kutsua vieraita haihin. Jos saat palan pahkinaa on kutsu ainoastaan sinulle, mikali kokonaisen on koko perhe kutsuttu. Paatimme Samulin kanssa, etta mikali ensi kesainen "nain paaset eroon elakevakuutuksestasi"- jarkiavioliittomme toteutuu, lahetamme kutsumme ihmiset bileisiin lahettamalla heille sulapahkinat kirjekuoressa. Jos siis kevaalla postimies tuo laatikkoosi melkein tyhjan kirjekuoren minka pohjalla killuu pahkina, olet tervetullut juhlimaan kanssamme!

Perjantaina eksyin Samulin ja Aronin kanssa istumaan iltaa, syotyani ensin paivallisen poikien ja uuden venalaisen ystavamme Ulsun kanssa, joka ei puhu muutamaa sanaa enempaa englantia, mutta nauraa raikuvasti koko ajan. Puolenyon aikaan (jolloin meidan piti olla ehtinyt jo pitkalle nukkumatin maailmaan) loysimme itsemme massiivisista ulkoilmareiveista. Bileet olivat absurdit ja vaikka itse halusin ainoastaan nukkumaan (mutten uskoltanut kavella pimeita katuja yksin guesthouselle) naytti muu juhlakansa olevan taydessa tunnelmassa.

Lauantai aamuna heratyskello soi kuudelta ja puolentunnin torkuttamisen sain itseni viimein revittya ylos sangysta. Seuraavana tehtavana oli repia pojat ylos heidan sangyistaan ja se vaati yhden jos toisen koputuksen heidan huoneidensa oviin. Neljan tunnin younet eivat ole kovin elvyttavat. Menneista oppineena nukumme kaikki omissa huoneissamme, silla taannoisen juhlaillan jalkeen kaikki nelja (Sampaks, Aatsi, Pasangi ja mina) samaan yhden hengen huoneeseen kommittyamme, oli guesthousen hymyileva poika Samulille muutamaa paivaa myohemmin hymyssa suin huomauttanut kuinka "strong girl" minun taytynee olla,koska jaksan nelja miesta yhta aikaa. Hmm.. Kuulin tasta sen jalkeen, kun olin jo vaihtanut majapaikkani kyseiseen guesthouseen. Ainakin saan aina vastaani iloisen hymyn.. (Ainoa lohdutukseni on se, etta Samuli sanoi kertoneensa meilla Suomessa olevan ihan normaalia se, etta tytot ja pojat nukkuvat kavereina samassa huoneessa).

Kun viimein kaikki kolme olimme jotakuinkin pystyssa (ei kuitenkaan ihan hereilla) etsimme taksin ja matkasimme lastenkodille. Ensi toiksemme otimme Pasangin ja toisen lastenkodin tyontekijapojan mukaamme ja lahdimme ruokaostoksille. Mina ja Pasag saimme tehtavaksemme hoitaa vihannekset, joita ostimme 120 rupialla (1,20 euroa) kaksi taytta pussillista muiden mennessa lihakauppaan. He saivat saaliikseen kolme kiloa kanaa, jotka oli tuoreuden nimissa leikattu paloiksi suoraan heidan silmiensa edessa. Lihansyonti lastenkodissa, niinkuin monessa nepalilaisessa kylassakin, merkitsee juhlapaivaa, silla siihen on harvoin varaa.

Paivalla harjoittelimme karrynpyoria tyttojen kanssa, mutta suurimmaksi osaksi hengasimme auringossa lastenkodin katolla, laulaen ja soittaen kitaraa. Iltapaivalla lukkiuduimme Aatsin ja Pasangin kanssa "isojen poikien" huoneeseen paivaunille. Siella sitten makoiltiin kaikki yhdessa yhdella isolla sangylla ja muunmuassa kuunneltiin milta kitaran soitto kuulostaa, kun ottaa kitaran kaulan hampaidensa valiin ja tukkii korvansa. Mielenkiintoiselta soundi, sen voin kertoa. Pasangin kanssa yritettiin sytyttaa toistemme hiuksia tuleen ja vaikka mita muuta jarkevaa. En kai vaan ole ihastunut siihen jekkuilijaan?

Ennen hamaran laskeutumista suoriuduimme paivan toiselle ostoskierrokselle ja syomaan. Talla kertaa ruokailuun ei liittynyt lasikonserttoa kuten aamupalalla ollessamme. Kuinka rentouttavaa olikaan kavelella ulkona Thamelista, kun kukaan ei huutanut yhdessakaan kadunkulmassa: "Namaste. Where are you from? Just have a look!". Ostimme pari kiloa omenoita ja banaaneja, ison purkin eraanlaista rahkaa/vanusta, leipaa, maitoa, kananmunia, suklaa-ja pahkinalevitepurkit, mangohilloa, vesitonkan kotiinkuljetuksella ja pari kiloa sokeria. Naista evaista valmistiamme lapsille hedelmasalaattia ja koyhia ritareita.

Rasva roiskui ja lapset osallistuivat innolla illallisen valmistukseen roikkuen jaloissa ja hihoissa. Valaistuksena meilla oli kaksi kynttilaa muuten pimeassa keittiossa. Kuten Intiassa, myos Nepalissa sahkonjakelu katkeaa paivittain ainakin parin tunnin ajaksi. Ruuan tultua valmiiksi suurin osa lapsista ja keittioneito linnoittautuivat pimeaan tv-huoneeseen katsomaan dokumenttia maailman ihmeista Samulin kannettavalta playstationilta. Uskomatonta miten monta pienta ja vahan suurempaakin paata, jalkaa ja katta voi mahtua yhdelle parisangylle. Mika ihmeellisinta kaikki jaksoivat istua taysin rauhassa dokumentin lumoissa parin tunnin ajan. Itse kavin valilla katolal kuuntelemassa isompien poikien musisointia kuunvalossa aj tullessani takaisin alakertaan suloinen 6-vuotias tytto otti minua kadesta kiinni ja vei toiseen kerrokseen kuuntelemaan teinien soitantaa. Siella mina ja pieni tuo enkeli, kaksi toisilleen naennaisesti taysin vierasta ihmista, istuimme kasikkain pimeassa huoneessa ajakaen ehka yhden elamani mahtavimmista hetkista. Jossain vaiheessa siirryimme enemmiston seuraan tv-huoneeseen ja tytto kiipesi syliini ja nukahti siihen. Yhdeksan jalkeen valot syttyivat taas ja Pasang tuli alakertaan kitaran kanssa villiten kaikki riemulliseen tanssiin. Siella sitten tanssimme pienet ja isot yhdessa, kuvaten kannykkakameralla toistemme irvistyksia ja mita hasumpiin ilmeisiin vaannettyja naamoja. Jossain vaiheessa oli viimein yhteisen ateriamme aika ja kokoonnuimme ison tyhjan huoneen latialle piiriin. Siella istuimme vieri vieressa risti-istunnassa ja kun ruoka oli lautasilla, aloimme syomaan rahkasta ja sokerista tahmeita hedelmia sormin (koska lusikoita ei riittanyt kuin muutamalle). Koyhat ritarit tekivat toisille kauppansa ja toisille ei. Lopuksi heittaydyimme villiin tanssiin toimistossa nepalilaisten ja lansimaalisten hittien pauhatessa stereoista. Olisitte nahneet lastenkodin ujoimman ja aroimman pojan, joka ei viela 6-vuotiaanakaan puhu kuin muutaman sanan. Han tanssi ja taysin rinnoin mukana, kasvot riemusta loistaen! Pasang, joka kantaa paavastuun lastenkodista, oli mukana toinen toistaan mehevimmilla tanssiliikkeilla ja pyoritti lapsia ylos ja alas, oikein ja vaarinpain. Iltaruuan syottaminen lapsille kello kymmenelta illalla (kun aivan ainut ateria oli syoty yhdeltatoista aamulla, normaali ateriarytmi taalla on kaksi ateriaa paivassa) saati villi tanssi sen jalkeen ei tulisi ikina kuuloonkaan Suomessa tai varmaan missaan lansimaisessa lastenkodissa. Silti en ole koskaan ennen missaan kasvatuspaikassa tyoskennellessani tai vieraillessani nahnyt yhta intensiivista lasnaoloa ja antautumista seka lasten etta tyontekijoiden puolelta saati selalsita riemun maaraa. Lasten vasahdettya vahan ennen puoltayota katsoimme Sampaksin, Aatsin ja Pasangin kanssa korelaisen komedian. Kahdenmaissa yolal viimein kommin tv-huoneeseen ja nukahdin kaikki vaatteet paalla syvaan uneen (yhtaan vahemmilal vaatteilla tuskin olisin tarennut).

Aamulla nukuin yhdeksaan lasten pari tuntia aiemmin alkaneista riemunkiljahduksista huolimatta. Lapset olivat syomassa aamupalaa, riisia, paistettua kananmunaa ja vahan kasviksia, mennessani keittioon. Mika suloinen naky, kun kaikki istuivat ihan vieri vieressa, keskittyneina aterioihinsa. Join kupin teeta ja kiipesin katolle, mihin kasaantui joukko poikia tuomaan vanhaa kouluvihkoa Pasangille, joka taitteli sivuista pojille paperilennokkeja. Pian olikin aika lahtea ja Samuli, Aron ja Pasang lahativat saattamaan minua taksille. Nyt meilla on sitten viikon loma toisistamme (ja minulla kaikista niista pissakakkaoksennusjutuista ja pikku kalleista) ja jo paivan jalkeen Pasangin uhkaus on kaynyt toteen: "You will miss us.."
Nain on, ikava on.

Eilen iltapaivalla kokoustimme Gandharban merkeissa. Kokous meni hyvin ja teimme tilauksen tuhannesta tarrasta tanaan. En tosin ole taysin vakuuttunut, etta paaorganisaatio tietaa puuhistamme ja palattuamme ensi maanantaina haareissulta, aion ottaa selvaa missa mennaan.

Illalla kavin hakemassa raatalilta vaatteet haihin (kaksi tunikaa, niihin sopivat housut ja huivit) Manoj ja Pujan seuranamme. Kavimme myos paikallisella marketilla ostomassa vaatteita poikien perheenjasenille, silla Manoj palaa kotikylaansa tanaan. Kotimatkalla Thameliin eksyimme pimeilla kaduilla ja nain elamani ensimmaisen todellisen ruuhkaan missa ei meinannut paasta edes kavellen liikkumaan (20 metria 5 minuutissa). Siitakian huolimatat yksi riksakuljettaja huusi: "Riksa?"..

Aikaisin keskiviikko aamuna suuntaamme matkamme haihin. Juhlan jalkeen jaan vieraaksi poikien kotikylaan muutamaksi paivaksi. Tapaamme siis varmaan seuraavan kerran ensi viikon alussa. Iloa ja valao kaikille!

PS. Mahdollisuus tukea lastenkodin arkea: http://www.mayanepalry.com