Lepoa ja yhteenkuuluvuutta

Kathmandu.

Namaste.

Lahtopaivia edeltanyt juhliminen, lentaminen ja univelka eivat ole mikaan reissarin unelmayhdistelma. Pilkin koko matkan Mumbaista lentokentalle ja sain kuin ihmeen kaupalla raahattua itseni Delhiin vievaan koneeseen. Delhin kentalla loysin itsestani vaativan kuluttajan, silla etukateen maksettua taksia ei meinannut loytya (niista kaikista kymmenista takseista mita siella edustalla parveili) ja kun se viimein loytyi ei kuljettaja puhunut edes auttavasti englantia. Kysymykseeni "Tiedatko missa on hotelli Eurostar international?" sain vain vastaukseksi paannytkytysta mika ei tassa tapauksessa lammittanyt mieltani. Vasymyksesta rohkaistuneena vaadin muita kuljettajia selittamaan missa hotellini sijaitsee ennenkuin suostuin astumaan taksiin. Se auttoi ja pian olin Eurostarin isossa ja siistissa hotellihuoneessa, puhtaiden lakanoiden valissa sukeltaen parantavaan unimaailmaan.

Uni tekee ihmeita ja eilen aamulla olin uudesti syntynyt.

Viela yksi lento ja loysin itseni Kathmandun kentalta. Astuessani ulos lentokoneesta rappuset heiluivat suuntaan jos toiseen mutta se ei haitannut silla edessa avautui mita rauhoittavin maisema: aurinkoinen Kathmandu ja kaukaisuudessa siintavat lumihuiput. Kentalla paasin vaihtamaan pari sanaa ihanan, parrakkaan ja lierihattuisen, brittipojun kanssa jota olin jo silmaillyt lentokenttabussissa ja koneessa. Toivottavasti tormaamme uudelleen (oli pakko kertoa).
Taksikuskin kaveri (mita han teki taksissa, en osaa sanoa) oli hyva markkinoija, vaikkei sita itse allekirjoittanutkaan minun siita hanelle mainittua, toi minut kaverinsa hotelliin, "ihan vaan katsomaan", ja tanne nyt sitten jamahdin. Hotelli on nimeltaan Hotel Encounter Nepal ja se sijaitsee turistialue Thamelin sivussa. Huoneessani on kaksi jalatonta sankya selkaa hellivilla kovilla patjoilla, 2 takkia, tilaa joogamatolle ja wc lampimalla suihkulla (mista ei ainakaan tana aamuna tullut monenkaan yrityksen jalkeen tippakaan lampimanoloista vetta). Ikkuna on kadulle ja torvet toottaa ja yhdesta ikunasta puuttuu lasi, mutta silti olen aivan myyty pikku lukaaliin.

Kaikki olemme lopulta yhta. Hoidettuani bisneksia hotellilla (juteltuani hotellihenkilokunnan kanssa nepalilaisesta pariutumiskulttuurista, juotuani teeta ja kuunneltuani esittelyn mahdollisista vaelluksista) lahdin kurkkimaan Thamelin kaduille. Ei mennyt aikaakaan kun tormasin Manojiin, rakkaan siskoni Annin ystavaan. Manoj riemastui silminnahden kuultuaan, etta tunnen Annin ja kutsui minut siltaseisomalta kanssaan ruualle ja juomalla. Menimme ympari Thamelia ja olin jo aivan eksyksissa kunnes yht'akkia olimme hotellini edessa ja jatkoimme sielta hiljaista kujaa paikalliseen ravintolaan, jossa oli Manojin veli Mangal ja veljenpoika Pujan. Pojat tarjosivat ruuat ja lasillisen nepalilaista riisiviinia. Juttelimme niita naita tyonteosta, matkustamisesta, ystavista (Annista!), koulunkaynnista, lapsista ja avioliitosta ja paljon muusta. Puolikymmenelta Manoj saattoi minut hotellille ja sovimme tapaavamme pian uudelleen.
Dhanyabad (kiitos), Anni, pojat ja maailmankaikkeus joka yhdistaa!

Taalla ollaan tarkkoja etten tee rikoksia puhelimen avulla ja saadakseni paikallisen prepaid-kannykkaliittyman taytyi minun tayttaa lomake, joka kysyi mm. isani ja isoisani nimet. Nyt olen kuitenkin onnellinen nepalilaisen liittyman omistaja.

Tahan loppuun haluaisin kirjoittaa lainauksen Delhin kentalta mukaan tarttuneesta kirjasta "The last lecture (Randy Pausch)", jota voin suositella lampimasta kaikille myonteista energiaa kaipaaville:

"Brick walls are there for a reason. They give us a chance to show how badly we want something."