Moro luontoaiti!

Thamel, Kathmandu, Nepal

Nepali on imaissut minut niin rajusti mukaansa, etta normaalisti parin kuukauden jalkeen tapahtuva paivakirjan kirjoittamisesta irtaantuminen on tapahtunut jo ensimmaisten parin viikon aikana. Koko ajan tapahtuu niin paljon kaikkea etten millaan meinaa loytaa aikaa kirjoittamiseen. Hieno kokemus siita, etta elama on tassa ja talla hetkella, on taas vallannut Heidin.

Kumpa voisin vieda sinut yhdella sanalla Nagharkotiin, vuorien ja hiljaisuuden keskelle. Aronin kanssa tanaan kaymani keskustelun jalkeen voin yrittaa. Sanana toimikoon se ainoa kokoava, rakkaus.
Yritin lahtea matkaan kohti 35 kilometria Kathmandusta sijaitsevia vuoristomaisemia jo sunnuntaina, heikoin menestyksin. Sunnuntai kului leppoisasti saranginsoittajapoikien kanssa teella ja Gandharban (Gandharba Cultural and Art Organization) toimistolla perinnemusiikkia fiilistellessa. Gandharbat ovat Nepalin ainoa musisoijakasti, ja aikana ennen televisiota he olivat tarkeita uutisten, tarinoiden ja viestien viejia. Musisoijat kulkivat kylasta kylaan laulaan ja soittaen.
Heti orgasaation toimistolle sisaan paastyani oli vastassa lampimia hymyja ja ystavalliset namastet. Hetkessa viisihenkien soittajajoukko oli instrumenttien kimpussa (sarangi, rumpuja, tamburiini)ja sydameen ulottuva soitto alkoi. Valilla meno oli villia "Grrrr" laulantaa ja valilla haikeaa. Ujo mina ei uskaltautunut jalkojen heiluttelua vilimpaan tanssiin useista kehoituksista huolimatta. Illalla kavin syomassa "omien poikieni" Mangalin, Manojin ja Pujanin kanssa. Manojin ja Pujanin siirryttya ravintolan takahuoneeseen katsomaan nepalilaista saippuasarjaa Mangal kertoi nuoruudestaan. Hanen vanhempansa yrittavat saada hanta naimisiin jo alle kaksikymppisena, mutta pariin otteeseen han karkasi sarangi seuranaan Intiaan. 23- vuotiaana hanen isansa sai tahtonsa lapi ja 15-vuotias ujo tytto sai Mangalista aviomiehen itselleen. Nyt heilla on nelja lasta ja vaimo asuu kolmen nuoremman lapsen kanssa kotikylassa, vanhimman pojan Pujanin opiskellessa ja Mangalin hankkiessa rahaa perheelleen Kathmandussa. Aika- ajoin Mangal menee kotikylaan tapaamaan perhettaan ja vie aina mukanaan jotain tarpeellista kuten kouluvaatteita, kynia ja pienet lahjat lapsille. Puhuimme myos elamasta lansimaissa, kiireesta ja siita kuinka helposti ihmismieli haluaa aina vain enemman ja enemman. Yhteistuumin paadyimme siihen, etta vahan on riittavasti.
Maanantaina viimein lahdin matkaan. Hotellin matkatoimiston myyja yritti myyda minulle hotellipakettia ja taksimatkaa Nagarkotiin viimeiseen saakka. Bussimatkustus on "niin vaarallista" ja "mita sina oikein haluat Nepalin matkaltasi, etko muka paikkakunnan parhaat maisemat?". Tama ei ollut ainut kerta, vaan jatkuvasti han mollasi sarangin soittajaystaviani ja yritti myyda norsusafareitaan ja vaelluksia, muutenhan en ole nahnyt yhtaan "todellista Nepalia". Itse saan eniten irti siita, etta tutustun paikkallisiin ihmisiin, jaan hetkia heidan arjessaan ja saan kutsun nepalilaisiin haihin (jotka ovat ensi keskiviikkona!). Sitapaitsi norsun selassa keinuu ikavasti.
"Vaarallisella" bussimatkalla olin ainut lansimmaalainen ja kapealla penkilla vieressani istuva mies nukahti(?) nojaten koko painollaan kylkeeni. Etuikkunassa heilui koristeita ja kaiuttimista soi nepalilainen poppi. Vaihdon kanssa bussimatka kesti parisen tuntia ja koyhdyin sen ansiosta 50 rupialla (0,50 euroa).
Nagarkot sijaitsee noin kaksi kilometria merenpinnan ylapuolella. Perille paastyani lahdin etsimaan Annin etukateen suosittelemaa guesthousea, mutta viimeisessa risteyksessa kaannyin vaaraan suuntaan ja paadyin lopulta Nirvana home nimiseen guesthouseen. Guesthouselta avautui upea nakoala edessa avautuvaan laaksoon ja sen takana ylpeina seisoviin vuoriin. Iltapaivalla tajusin olevani taas kipena, raka valui nenasta ja hengitys oli vaikeaa. Menin sankyyn heti kuuden jalkeen auringon laskeuduttua ja pimeassa huoneessa, lahes taydellisessa hiljaisuudessa, maatessani tunsin olevani kipeampi kuin todella olinkaan.
Aamulla olin vakuuttunut siita, etta minun taytyy palata Kathmanduun ja menna tapaamaan laakari, koska oireet olivat samat kuin vuoden takaisessa keuhkoputkentulehduksessa. Mieli kuitenkin muuttui, kun tutustuin Kumariin. Tuo rastapainen, roikkuvissa ja ehka vahan likaisissakin vaatteissa kulkeva poika istui viereeni, kaivoi kassistaan nipun hampun varresta leikattuja suikaleita, helmia ja metallilankaa ja rupesi punomaan koruja. Ohimennen han kysyi haluanko kupin teeta ja siina vuorenrinteella, aamuauringon mukavasti lammittaessa, kotkien kaarrellessa taivaalla, kukon kiekuessa kaukaisuudessa ja koiranpentujen leikkiessa jalkojen juuressa meni koko aamupaiva. Puoliltapaivin olin jo paattanyt jaada viela yhdeksi yoksi. Iltapaivalla Kumar halusi vieda minut kavelylle ja vaikka jo muutaman ylospain otetun askeleen jalkeen olin taysin hengastynyt, paatin yrittaa. Matkalla pienelle ja rauhalliselle Buddhalaistemppelille edessamme siinti monta lumihuippua, joista useimmat olivat yli 6000 metria korkeita. Matkanteko alaspain sujui vaivattomasti, mutta ylospain menimme hitaasti, mutta hymyssasuin. Temppelilla istuimme pienella puistonenkilla ja maisema oli sanoin kuvaamaton. Sadat erivariset rukousliput heiluivat tuulessa ja horisontti lumihuippuineen lumosi taysin. Parituntisen retkemme tunnuslauseeksi muodostui: Hitaasti, hitaasti. Bistarei, bistarei.
Maailman onnellisin tytto! Ennen kavelya laitoin Samulille viestia ja kyselin laakareista seuraavaa paivaa varten, johon han vastasi soittamalla ja kysymalla olenko varma, etta minulla on keuhkoputkentulehdus. Vastauksen kuultuaan Samuli ilmoitti, etta han, Pasang ja Aron tulisivat viela samana paivana Nagarkotiin tuomaan minulle laakkeita. Niin pojat sitten soittivat Pasangin laakariystavalle ja tulivat illan hamartyessa vuorille, kadessaan muovipussillinen laakkeita. Yht'akkia tunsin olevani ihan terve, miten paljon sydamellisia ihmisia olenkaan voinut saada tavata! Vaikka ylamakeen askelia ottaessani olin edelleen ihan lopussa, tunsin akillisesta tervehtymisestani melkein huonoa omaatuntoa. Vietimme illan guesthousen pienessa ravintolassa nuoren omistajapariskunnan, yksijalkaisen hippimiehen, ranskalaiskaksikon ja suominepalijoukkiomme voimme. Soimme, joimme (vetta ja jotkut olutta ja vodkaa), lauloimme ja katsoimme elokuvia.
Seuraavana aamuna herasin seitsemalta, meditoin ja lahetin reikia vuorenrinteella ja opiskelin nepalia Kumarin avustuksella. Poikien herattya paistoi aurinko jo kuumasti ja aika havisi. Ei ollut enaa eilista eika huomista vaan soivia kitaroita, rumpuja, aania ja naurua. Jossain vaiheessa kavimme kavelemassa ja hyppimassa rinnetta kiertavalla pienella polulla ja istuimme liikkuvalla kivella unohtuen edessaavautuvaan usvaiseen ja epatodelliseen horisonttiin. Parikymmenpainen kotkaparvi liiteli taivaalla ja jossain ammui lehma.
Aatsi katsoi kaukaisuuteen ja tokaisi: "Moro luontoaiti." Muunajan han hoki sanaa "siisti".
Iltaa kohden alkoi Sampaksin ja minun kasvot punoittaa kirkkaina kuin paloautot. Jossain vaiheessa muistimme syodakin jotain unohtamatta akrobatiatemppuja. Hamaran melekin tultua oli Kumar kaynyt etsimassa meille jostain taksin, paikalliseen hintaan. Jos ja kun jossain on taivas, ja on rakkaus, niin tuona hetkena se oli siina kasin kosketeltavissa.
Eilen huomasin kuinka me ihmiset jaamme kiinni tunteisiin ja kaiken mahtvuuden jalkeen kaipasin Kathmandun melun ja saasteiden keskelta takaisin Nagarkotin rauhaan.
Paiva kului vauhdilla erilaisissa tapaamisissa. Nain Manojia, Kumaria (joka oli yllatten ilmestynyt pienelta vuorenrinnemajaltaan Kathmanduun), Samulia, Aronia ja kahdelta pidimme kokouksen Sureshin, pikku-Mangalin ja Kishanin kanssa koskien Gandharbojen imagon uudistamista. Aluksi pienelta tuntuneesta tarraprojoktista on nyt parin paivan aikana kasvanut valtava nakyvyyden kohennuskampanja. Meista alun neljasta innokkaasta on muotoutunut 15 hengen ryhma. Tavoitteenamme on kerata maanantaihin mennessa 10 000 rupiaa viidensadan Gandharba mainostarran ja nettisivujen tekemisen mahdollistamiseksi. Naiden avulla yritamme saada yha useampia ihmsia tietoisiksi Gandharbojen musiikista ja elamasta. Tallahetkella monet sekoittavat musisoijat muihin katukauppiaisiin (kuten huumebisnekseen) ja paattajat yrittavat ajaa heita pois kadulta. Mikali saamme heille lisaa julkisuutta tilanne helpottuu. Sunnuntaina kokoonnumme ja muodostamme nettitiimiin, mediatiimin, taloustiimin ja markkinointitiimin avustamaan projektin etenemista. Tarrat valmistautunevat ennenkuin palaamme haista ja sen jalkeen paasemme heti toihin. Mikali haluat olla mukana tukemassa projektin totautumista, myyn Kishanin ja poikien vuorilla nauhoittamaa musisointi cd:ta. Levy on kaunis ja rauhallinen, sopii hyvin meidan kaikkien levyhyllyyn! Jos maksat levysta 10 euroa, jaa siita projektiin 8. Minuun saa yhteytta jattamalla kommentin tahan blogiin tai facebookissa (Heidi Melin, Helsinki).

Huomenna vietamme Suomi paivan toisella Maya Nepalin lastenkodeista. Luvassa laulua, leikkeja ja lettuja.