Kovalam, Kerala, India
Kolmas paiva joogaharjoitusta takana ja keho alkaa taas pikkuhiljaa tottua siihen. Eilen kavelin kuin ankka ja aamulal taivuin yhta hyvin kuin rautakanki. Nyt on kuitenkin vetreampi ja virkeampi olo kuin aikoihin! Nilkka viela vahan kiukuttelee, mutta ei hairitsevasti. Jack kertoi, etta nivelsitevauriot saattavat kestaa puolikin vuotta parantua. Pikku turvotus on siis ihan normaalia.
Kaksi viimeista viikkoa Keralassa on mennyt jonkunasteisessa palautumissumussa. Nepalissa leijuin jossain korkealla pilvien tavoittelemattomissa ja taalla Keralassa oli taas aika saada yhteys maahan. Cochinissa kuulin vahan uutisia tyorintamalta Suomesta ja niinkuin kaikissa asioissa maailmassa, niin namakin uutiset toivat mukanaan seka iloa etta surua. Iloinen uutinen on se, etta tyotilanne kotomaassa antaa minulle mahdollisuuden jaada pidemmaksi aikaa oppimaan tanne Aasiaan ja erityisesti Nepaliin! Lisaksi erityisen antoisa oli Forth Kochissa guesthousen 72-vuotiaan omistajan, Danielin kanssa kaymani keskustelu tyosatani ja bisneksesta. Dan on nuorempana miehena Pohjoismaalaisessa rahtilaivassa merimiehena tyoskennellyt, Suoemssakin vieraillut ja nykyisin Intiassa monenmoisessa bisneksessa muakna oleva harras katollilainen ja keskuteluamme seuranneena aamuna han tuli luokseni ja sanoi, etta "Ala huolehdi Heidi, kaikki kaantyy viela paremmin pain. Mina rukoilen yrityksenne puolesta". Oli taas helppo uskoa, etta olemme kaikki yhta. KIITOS MAAILMANKAIKKEUS!
Vaikka edelleen hiki virtaa solkenaan naamalla, ei se enaa hermostuta. Viime viikolla minulla oli todellisia vaikeuksia keskittya mihinkaan, mutta nyt olen ottanut itseani niskasta kiinni ja palannut myos rakkaiden matkakumppanieni Riikan ja Richin (Varkalassa tapaamamme enkkupoika) seuraan (en enaa karkaa nukkumaan seitsemalta).
Oli Varkalassa hauskaakin! Yhtena paivista vietimme aikaa rannalla ja aiemmmat kokemukset viela tuoreessa muistissa, osasin poistua sielta guesthousen varjoon ajoissa, toisin kuin Riikka ja Flore. Illalla molemmmat olivat punaisia kuin ravut (jouluvareissa, sopivasti juhlan alla) ja tarjosin heille helpotukseksi Mirjan laksiaislahjaksi antamaa aloe vera geelia. Flore siina aaneen ihmetteli, etta ompa kummallinen rakenne talla geelilla ja vahan ihmettelinkin mitahan vihreaa tohnaa han on lisaksi laittanut iholleen.. Kunnes selvisi, etta Flore oli luullut, vihreaa, aloe vera hammastahnatuubiani geeliksi ja levittanyt sita ympari koko kehonsa.
Loysin myos muutaman nepalilaisen tutun, Ganeshin ja Maheshin, joista ensimmainen tyoskentelee ravintolassa ja toinen nepalilaisia vaatteita myyvassa kaupassa ja joiden kanssa saatoin harjoitella nepalin kielta.
Toki loysin myos uuden frendin Kashmirista, joka intialaiseen asuuni ihastuneena teki kanssani huippu hyvat diilit kahdesta parista isoja hopeisia korvakoruja (joululahja itselle).
Viimeisena paivana pidimme "bidi partyt" (bidi=palmunlehteen kaaritty tupakka) ja ilmapiirin taytyi olla ilmeisen rakkauden tayteinen, kun kaikki halusivat oppia sanomaan "mina rakastan sinua" toistensa kielilla. Ainakin kuulimme saman ranskaksi, nepaliksi, kashmiriksi ja suomeksi.
Kashmirista puheenollen: Aadi kertoi minulle, etta mikali menisimme naimisiin (mika on kuulemma taysin tuulesta temmattu ajatus) minun ei tarvitsisi tehda enaa toita, silla kashmirilaisessa (ja ilmeisesti laajalti myos muualla Intiassa) kulttuurissa on miehen velvollisuus elattaa perheensa. Kieltamatta innostuin ajatuksesta aluksi ja hieman myohemmin utelinkin kuinka paljon Aadi mahtaa korukaupan pyorittamisella tienata (palkollisena). Vastaus oli 10 000 intian rupiaa kuukaudessa (noin 150 euroa), jolla han elattaa koko perheensa, johon kuuluu aiti ja kolme sisarusta (Aadin on huolehtinut perheestaan isansa kuoltua ja tienannut elamisen kahdeksan vuoden ajan). Nyt olisi kuulemma varaa elattaa yksi nainen enemman, kun yksi siskoista meni naimisiin janain ollen siirtyi miehensa elatettavaksi. Kysyin Aadilta, etta mita mielta han olisi jos kavisin kuitenkin toissa, koska kotirouvana olo ei valttamatta sopisi minulle ja han sanoi olevansa vallan avoin ajatukselle. Ehdotin hanelle myos oman kaupan avaamista (rikkaan lansimaalisen vaimon avustuksella, joka ei kuitenkaan tasta kuvauksesta paatellen voi olla mina), mutta han sanoi olevansa vallan tyytyvainen nykyiseen tilanteeseen, seuraavin sanoin: "I can make living for my family this way and when my family is happy, I'm happy. I life for my family." Taman jalkeen tunsin aika rankasti kuinka lansimaalainen individualisti olenkaan..
Innostuin kuullessani ettei tarvitse pitaa punaista haapukua vaan saan itse valita varin. Aadi kertoi pukujen olevan kauniisti kirjailtuja ja todella kalliita, siksi ihmiset yleensa vuokraavat ne. Nyt ei kuulemma kuitenkaan ole oikea aika menna naimisiin, joten katsotaan sitten muutaman vuoden kuluttua. Juuri kun aloin innostua!
Keskimaarainen kuukausipalkka tuntuu olevan taalla 3000 rupian luokkaa (65 rupiaa on 1 euro). Talla palkalla monet, kuten ihana 22- vuotias Priya ystavani Kochista elattaa myos aitinsa ja isansa, jotka ovat molemmat liikuntakyvyttomia. Priyan ongelmana on myos aviomiehen loytaminen, silla morsiammen perheen tulisi maksaa tuntuvat myotajaisrahat, joita hanella on vaikeuskia saada saastettya.. Toki monet, esimerkiksi Varkalassa ravintolassa tyoskentele Ganesh, saa palkan lisaksi tipit, jonka takia kannattaa lahtea toihin Etela- Intiaan saakka.
Eilen tein akkilahdon 10 kilometria Kovalamilta sijaitsevaan Trivandrumiin, joka on Keralan paakaupunki. Luin netista, etta yhdessa tapotaydessa junassa on viela kaksi "foreign tourist quata" lippua jaljella. Naita lippuja saa siis myydaan ainoastaan ulkomaalaisille turisteille ja ainoastaan juna-aseman varaustoimistossa henkilokohtaisesti passia nayttamalla. Naimpa raahasin itseni paikallisbussille, hikoilin jalleen kerran ymparillisen verran, etsin rautatieaseman ja jonotin lippua tunnin verran tapotaydessa toimistossa, jossa oli sentaan vuoronumerosysteemi jollaista en ollut ennen Intiassa nahnytkaan. Minua ennen jonossa oli ainoastaan 150 ihmista, mutta sainkuin sainkin lipun ensi viikon keskiviikolle 6.1 Hyderabadista Varanasiin. Nain siis alkaa matka takaisin kohti Nepalia!
Nyt on ena yksi ongelma.. Junat ja bussit taalta Keralasta Hyderabadiin ovat jotakuinkin kaikki varattuja. Huomenna siis bussiasemalle erikoislippuja etsimaan. Mikali se onnistuu yhta helposti kuin toissapaivana mennessamme Manzoorin kanssa elokuviin, ei ole mitaan hataa: kymmenen minuuttia ennen naytoksen alkua oli jonossa yli 200 ihmista, vaikak sali oli jo taynna, mutta ei mennyt aikaakaan, kun joku joku tuli myymaan meille lippuja puolet kalliimmalla hinnalla (euron sijaan kahdella eurolla) ja nain paasimme nakemaan Avatarin 3D:na intialaisttain. Kieli oli englanti, mutta siita oli hyvin vaikeaa saada mitaan selvaa, silla vahan valia salin tayttivat riehakkaat kiljahdukset ja riemukkaat taputukset. Lopussa huomasin taputtavani itsekin- elokuvan sankarille tietysti!
tiistai 29. joulukuuta 2009
lauantai 26. joulukuuta 2009
Vessapaperijulistus
Kovalam, Kerala, India
Kirjoitusmotivaatio on ollut kadoksissa jo jokusen paivan eika tilannetta yhtaan helpota se, etta taalla nettikahvilassa hiki valuu poskilla noroina.
Tiedoksenne kuitenkin seuraavat asiat:
Riikka tuli ja samoin levy Fazerin sinista. Ensimmainen jai Varkalaan ja toinen havisi jo ensimmaisena paivanaan Cochinissa.
Olen elanyt viikon ilman vessapaperia (aika monta kertaa Aasiassa vaati ennekuin rohkenin siirtya paikalliseen tyyliin. Nyt saastyy rahaa ja luontoa!).
Varkala oli entisensa ja guesthousemme puutarhassa oli nelja riippumattoa (eika niista neljasta paivasta siella ole paljon muuta kerrottavaakaan).
Tanaan saavuin Kovalamille ja tapasin heti intialaisen siskoni Geetan. Halasimme lampimasti, vaihdomme tarkeimmat kuulumiset ja sisko valmisti minulle kauppansa takahuoneessa maistuvan chapatin.
Asken kashmiriystavani Manzoor (yksi viime vuoden jalokivikauppiasita) kertoi menneeensa salaa naimisiin, mutta morsiammen vanhemmat olivat mitatoineet avioliiton lahjomalla oikeuslaitoksen.
Tassa tarkeimmat, palaan asiaan motivaation kera.
Kirjoitusmotivaatio on ollut kadoksissa jo jokusen paivan eika tilannetta yhtaan helpota se, etta taalla nettikahvilassa hiki valuu poskilla noroina.
Tiedoksenne kuitenkin seuraavat asiat:
Riikka tuli ja samoin levy Fazerin sinista. Ensimmainen jai Varkalaan ja toinen havisi jo ensimmaisena paivanaan Cochinissa.
Olen elanyt viikon ilman vessapaperia (aika monta kertaa Aasiassa vaati ennekuin rohkenin siirtya paikalliseen tyyliin. Nyt saastyy rahaa ja luontoa!).
Varkala oli entisensa ja guesthousemme puutarhassa oli nelja riippumattoa (eika niista neljasta paivasta siella ole paljon muuta kerrottavaakaan).
Tanaan saavuin Kovalamille ja tapasin heti intialaisen siskoni Geetan. Halasimme lampimasti, vaihdomme tarkeimmat kuulumiset ja sisko valmisti minulle kauppansa takahuoneessa maistuvan chapatin.
Asken kashmiriystavani Manzoor (yksi viime vuoden jalokivikauppiasita) kertoi menneeensa salaa naimisiin, mutta morsiammen vanhemmat olivat mitatoineet avioliiton lahjomalla oikeuslaitoksen.
Tassa tarkeimmat, palaan asiaan motivaation kera.
perjantai 18. joulukuuta 2009
Ei vain sinun elamasi
Forth Kochi, Kerala, India
Mirjan laksiaslahjaksi antama aloe vera purtilo on kohta tyhja. Eilen aamulla kukonlaulun aikaan nelihenkinen seurueemme lahti moottoripyorilla kohti vajaan parinkilometrin korkeudessa sijaitsevaa Munnaria. Ajomatka oli ikimuistoinen enka muista pelanneeni niin paljon pitkaan aikaan. Puristin rystyset valkoisina mopon tarakkaa ja huusin vahan valia. Paluumatkalla paatin olla katsomatta eteeni ja luottaa Aadiin. Nain sain mahdollisuuden nauttia henkeasalpaavista vihreista vuoristomaisemista, ja kylla, myos kokea sen vapauttavan viiman kasvoillani. Viiman lisaksi kasvoilla oli puolen sentin paksuinen kerros likaa, vaaleanpunaiset housuni olivat vaalean harmaat enka yhtaan ihmettele jos joku luuli meidan vaihtaneen ammattimme nokikolareiksi.
Thomas tiesi (kolmasosa keraleista on kristittyja, siita nimet) rauhallisen pienen majapaikan vuorenrinteella, puolentunnin kavelymatkan paassa Munnarin keskustassa. Paivalla kavimme pakollisella turistikierroksella (mika tarkoitii lisaa pyoranselassa istumista, siis sen jo istutun 4 tunnin lisaksi ja lisaa koetusta pakaralihaksille) ja ajelimme lapi teeplantaasien, joista Munnar on kuulu seka kavimme ottamassa sarjan valokuvia toisistamme tekojarven rannalla. Jarvi kuhisi intialaisia turisteja ja vielakin tuli vastaan useampia pareja joista naisella oli hennatatuoinnit ja paksut niput kilisevia rannerenkaita kasissaan. Tormasin samaan myos lentaessani Delhista tanne etelaan. Viimeviikko oli kuulemani mukaan erittain suosittu naimisiinmenoajankohta (tahdet suotuisina) seka taalla Intiassa etta Nepalissa. Iltapaivalla menimme guesthouselle eika mennyt minuuttiakaan, kun olin jo unessa. Uskomatonta miten ilma voi minuun vaikuttaakaan. Munnarissa on monen eurooppalaisen unelmailmasto, kuuma aurinko ja oinen viileys.
Illalla kavimme keskustassa syomassa katukojusta parathoja (maailman parasta rasvaista monikerroksista valkoista lettuleipaa) ja hernekeittoa chililla (pea curry). Sen jalkeen palasimme majapaikalle ylitaydella riksalla ja sytytimme pihalle nuotion, jonka aareen levitimme kaksi muovimattoa seka pienta iltanautiskeltavaa (rommia ja snakseja). Ilta kului rauhallisissa merkeissa kipinoita seuratessa. Jossain kaukaisuudessa lauloi lintu ja tahdet loistivat kirkkaana ylhaalla taivaalla ja toivat olemassaolollaan viestin ettemme ole taalla yksin.
Tana aamuna, kun pysahdyimme aamupalalle, kiitin Aadia etta han on ajanut niin maltillisesti ja kerroin etta olen nauttinut matkasta: "It's not only your life, but mine too," vastasi Aadil. Sen jalkeen en pelannyt enaa yhtaan.
Nyt vastaanottamaan Riikkaa!
Mirjan laksiaslahjaksi antama aloe vera purtilo on kohta tyhja. Eilen aamulla kukonlaulun aikaan nelihenkinen seurueemme lahti moottoripyorilla kohti vajaan parinkilometrin korkeudessa sijaitsevaa Munnaria. Ajomatka oli ikimuistoinen enka muista pelanneeni niin paljon pitkaan aikaan. Puristin rystyset valkoisina mopon tarakkaa ja huusin vahan valia. Paluumatkalla paatin olla katsomatta eteeni ja luottaa Aadiin. Nain sain mahdollisuuden nauttia henkeasalpaavista vihreista vuoristomaisemista, ja kylla, myos kokea sen vapauttavan viiman kasvoillani. Viiman lisaksi kasvoilla oli puolen sentin paksuinen kerros likaa, vaaleanpunaiset housuni olivat vaalean harmaat enka yhtaan ihmettele jos joku luuli meidan vaihtaneen ammattimme nokikolareiksi.
Thomas tiesi (kolmasosa keraleista on kristittyja, siita nimet) rauhallisen pienen majapaikan vuorenrinteella, puolentunnin kavelymatkan paassa Munnarin keskustassa. Paivalla kavimme pakollisella turistikierroksella (mika tarkoitii lisaa pyoranselassa istumista, siis sen jo istutun 4 tunnin lisaksi ja lisaa koetusta pakaralihaksille) ja ajelimme lapi teeplantaasien, joista Munnar on kuulu seka kavimme ottamassa sarjan valokuvia toisistamme tekojarven rannalla. Jarvi kuhisi intialaisia turisteja ja vielakin tuli vastaan useampia pareja joista naisella oli hennatatuoinnit ja paksut niput kilisevia rannerenkaita kasissaan. Tormasin samaan myos lentaessani Delhista tanne etelaan. Viimeviikko oli kuulemani mukaan erittain suosittu naimisiinmenoajankohta (tahdet suotuisina) seka taalla Intiassa etta Nepalissa. Iltapaivalla menimme guesthouselle eika mennyt minuuttiakaan, kun olin jo unessa. Uskomatonta miten ilma voi minuun vaikuttaakaan. Munnarissa on monen eurooppalaisen unelmailmasto, kuuma aurinko ja oinen viileys.
Illalla kavimme keskustassa syomassa katukojusta parathoja (maailman parasta rasvaista monikerroksista valkoista lettuleipaa) ja hernekeittoa chililla (pea curry). Sen jalkeen palasimme majapaikalle ylitaydella riksalla ja sytytimme pihalle nuotion, jonka aareen levitimme kaksi muovimattoa seka pienta iltanautiskeltavaa (rommia ja snakseja). Ilta kului rauhallisissa merkeissa kipinoita seuratessa. Jossain kaukaisuudessa lauloi lintu ja tahdet loistivat kirkkaana ylhaalla taivaalla ja toivat olemassaolollaan viestin ettemme ole taalla yksin.
Tana aamuna, kun pysahdyimme aamupalalle, kiitin Aadia etta han on ajanut niin maltillisesti ja kerroin etta olen nauttinut matkasta: "It's not only your life, but mine too," vastasi Aadil. Sen jalkeen en pelannyt enaa yhtaan.
Nyt vastaanottamaan Riikkaa!
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
Hikea ja ikavointia
Forth Kochi, Kerala, India
Kuumuus, kosteus ja kiiltelevat punaiset posket. Vehreys.
Vaikka vetta solisee kurkusta alas useampi litra paivassa ja maha on siita pullollaan ei vessassa tarvitse siltikaan kayda edes normaalin verran.. Viime yona tuuletin hurisi lahes taydella teholla, mutta uni ei meinannut saapua millaan. On kuitenkin mahtavaa, etta voin hengata huoneessa muutakin kuin yolla tuplapeiton alla (jaatymatta) ja pesta hiukset mihin aikaan paivasta tahansa huolehtimatta tuleeko kylma tai kuivuvatko ne.
Delhissa sen sijaan nukuin kuin tukki, kymmenen kokonaista tuntia. Ilma oli miellyttava ja hotelli Eurostar hiljainen. Olin kaikkineen ihmeellisen rauhallinen eika mikaan hermostuttanut niinkuin yleensa lentopaivina. Yleensa lentokenttien turvatarkastuksissa olen tormannyt jokseenkin yrmeaan palveluun, mutta toisin oli eilen Delhin kotimaanterminaalilla. Ruumiintarkastuksen suorittanut nainen puhkesi valtaisaan hymyyn asusteeni nahtyaan ja sanoi, etta "You like Indian culture. You look really beautiful." Tunika, siihen kuuluvat housut ja huivi todella tekevat vaikutuksen paikallisiin. Mika parasta, nyt kun ne on raataloity juuri minua varten ja viela minun toiveitteni (eika raatalin) mukaan, niissa on myos mukava olla ja liikkua.
Covhiniin saavuttuani lyottaydyin taksijonossa mukavan brittipariskunnan seuraan ja sain halvemman matkan lisaksi seuraa puolitoista tuntisen matkan ajaksi. Forth Kochissa menin suoraan vanhaan tuttuun Santa Cruz tourist homeen, josta sain heti tingattua 50 rupiaa alennusta yolta, koska olen yopynyt paikassa ennenkin. Tanaan tapasin guesthousella viime vuonnakin tyoskennelleen tyton ja sain tervehdykseksi iloisen: "You are back."
Myos muu avstaanotto sujui miellyttavissa merkeissa. Kashmirilainen "jalokivikauppiaani" Aadi oli odotteli kaupassaan saapumistani (josta olin ilmoittanut etukateen) ja vei minut heti mansikkashakelle vastapaiseen kahvilaan (ja maksoi laskun). Sen jalkeen paasin moottoripyoraajelulle! Ensiksi kavimem avaamassa minulle intialaisen liittyman Aadin nimiin (henkilollisyys pitaa todistaa myos prepaid liittymia ostettaessa vaarinkaytosten vuoksi) ja sen jalkeen ajelimme puolisen tuntia ympariinsa Fort Kochin pimeita katuja. Vaikka jannitti kovasti, olin niin innoissani! Illalla kavimme viela kattoravintolassa paistetulla riisilla. Seuraamme liittyi myos nettikaupanpitaja Thomas ja hanen ranskalainen ystavansa Flore.
Tanaan herasin ajoissa aamulla ja lahdin Floren kanssa Ernakulamiin ostoksilla. Forth Kochi on kaupungin vanha portugalilaisten vuosisatoja sitten rakennutatma puoli ja Ernakulam uudempi ja intialaisempi osa. Tavoitteenamme oli varata junalippu tammikuun 8.paivalle, mutta se ei onnistunut, silla jonotuslistalla oli jo nyt odottamassa lippujen peruuttamista 77 ihmista (kyseinen juna kulkee vain kerran viikossa). Muut missiomme saimme melkein suoritettua: loysimme tarrojen sijaan mehevia postikortteja intialaisnayttelijoista ja saimme Floralle kankaat tunikaan ja housuihin. Matka Ernakulamiin oli koko reissun paras osa, silla taitoimme sen taksin sijaan lautalla, joka maksoi 2,5 rupiaa suuntaansa (65 rs=1 euro). Paasimme todistamaan myos paikallisten kommunistien marssia halki vilkkaiden katujen. Marssijoita tuntui riittavan loputtomiin ja kaikki heista olivat miehia. Kannustushuudot keskeytti ainoastaan kahden lansimaalaisen ohikavelevan tyton tuijottaminen.
Kaikesta hulinasta huolimatta olen ehtinyt tanaankin opiskella hetken nepalia ja ikavoida takaisin Kathmanduun, vahan liiankin kanssa. Mitenkohan se Kishankin saa nyt kirjoitettua rakkauspostinsa aussityttoystavalleen ilman apuani? Manojiakin on ikava vaikka ei pitaisi.. Onhan taalla sentaan sopoja Kashmirpoikia palauttamassa ajatuksia takaisin Keralan vehreyteen.
Huomen aamulla suuntaamme Floran, Aadin ja Thomasin kanssa kahdella moottoripyoralla kohti Munnarin jylhia maisemia. Perjantaina sitten saapuukin ex-vaimoni ja rakas ystavani Riikka ja mika parasta levy Fazerin sinista!
Kuumuus, kosteus ja kiiltelevat punaiset posket. Vehreys.
Vaikka vetta solisee kurkusta alas useampi litra paivassa ja maha on siita pullollaan ei vessassa tarvitse siltikaan kayda edes normaalin verran.. Viime yona tuuletin hurisi lahes taydella teholla, mutta uni ei meinannut saapua millaan. On kuitenkin mahtavaa, etta voin hengata huoneessa muutakin kuin yolla tuplapeiton alla (jaatymatta) ja pesta hiukset mihin aikaan paivasta tahansa huolehtimatta tuleeko kylma tai kuivuvatko ne.
Delhissa sen sijaan nukuin kuin tukki, kymmenen kokonaista tuntia. Ilma oli miellyttava ja hotelli Eurostar hiljainen. Olin kaikkineen ihmeellisen rauhallinen eika mikaan hermostuttanut niinkuin yleensa lentopaivina. Yleensa lentokenttien turvatarkastuksissa olen tormannyt jokseenkin yrmeaan palveluun, mutta toisin oli eilen Delhin kotimaanterminaalilla. Ruumiintarkastuksen suorittanut nainen puhkesi valtaisaan hymyyn asusteeni nahtyaan ja sanoi, etta "You like Indian culture. You look really beautiful." Tunika, siihen kuuluvat housut ja huivi todella tekevat vaikutuksen paikallisiin. Mika parasta, nyt kun ne on raataloity juuri minua varten ja viela minun toiveitteni (eika raatalin) mukaan, niissa on myos mukava olla ja liikkua.
Covhiniin saavuttuani lyottaydyin taksijonossa mukavan brittipariskunnan seuraan ja sain halvemman matkan lisaksi seuraa puolitoista tuntisen matkan ajaksi. Forth Kochissa menin suoraan vanhaan tuttuun Santa Cruz tourist homeen, josta sain heti tingattua 50 rupiaa alennusta yolta, koska olen yopynyt paikassa ennenkin. Tanaan tapasin guesthousella viime vuonnakin tyoskennelleen tyton ja sain tervehdykseksi iloisen: "You are back."
Myos muu avstaanotto sujui miellyttavissa merkeissa. Kashmirilainen "jalokivikauppiaani" Aadi oli odotteli kaupassaan saapumistani (josta olin ilmoittanut etukateen) ja vei minut heti mansikkashakelle vastapaiseen kahvilaan (ja maksoi laskun). Sen jalkeen paasin moottoripyoraajelulle! Ensiksi kavimem avaamassa minulle intialaisen liittyman Aadin nimiin (henkilollisyys pitaa todistaa myos prepaid liittymia ostettaessa vaarinkaytosten vuoksi) ja sen jalkeen ajelimme puolisen tuntia ympariinsa Fort Kochin pimeita katuja. Vaikka jannitti kovasti, olin niin innoissani! Illalla kavimme viela kattoravintolassa paistetulla riisilla. Seuraamme liittyi myos nettikaupanpitaja Thomas ja hanen ranskalainen ystavansa Flore.
Tanaan herasin ajoissa aamulla ja lahdin Floren kanssa Ernakulamiin ostoksilla. Forth Kochi on kaupungin vanha portugalilaisten vuosisatoja sitten rakennutatma puoli ja Ernakulam uudempi ja intialaisempi osa. Tavoitteenamme oli varata junalippu tammikuun 8.paivalle, mutta se ei onnistunut, silla jonotuslistalla oli jo nyt odottamassa lippujen peruuttamista 77 ihmista (kyseinen juna kulkee vain kerran viikossa). Muut missiomme saimme melkein suoritettua: loysimme tarrojen sijaan mehevia postikortteja intialaisnayttelijoista ja saimme Floralle kankaat tunikaan ja housuihin. Matka Ernakulamiin oli koko reissun paras osa, silla taitoimme sen taksin sijaan lautalla, joka maksoi 2,5 rupiaa suuntaansa (65 rs=1 euro). Paasimme todistamaan myos paikallisten kommunistien marssia halki vilkkaiden katujen. Marssijoita tuntui riittavan loputtomiin ja kaikki heista olivat miehia. Kannustushuudot keskeytti ainoastaan kahden lansimaalaisen ohikavelevan tyton tuijottaminen.
Kaikesta hulinasta huolimatta olen ehtinyt tanaankin opiskella hetken nepalia ja ikavoida takaisin Kathmanduun, vahan liiankin kanssa. Mitenkohan se Kishankin saa nyt kirjoitettua rakkauspostinsa aussityttoystavalleen ilman apuani? Manojiakin on ikava vaikka ei pitaisi.. Onhan taalla sentaan sopoja Kashmirpoikia palauttamassa ajatuksia takaisin Keralan vehreyteen.
Huomen aamulla suuntaamme Floran, Aadin ja Thomasin kanssa kahdella moottoripyoralla kohti Munnarin jylhia maisemia. Perjantaina sitten saapuukin ex-vaimoni ja rakas ystavani Riikka ja mika parasta levy Fazerin sinista!
maanantai 14. joulukuuta 2009
Hei sitten siskot ja veljet
Delhi, India
Taalla sita nyt sitten taas ollaan, Intiassa. Kaikki on kaynyt tanaan yllattavan helposti: Guesthousella en joutunut maksamaan tuplahintaa, vaikka aiemmin viikolla henkilokunta valitti siita, etta yhden hengen huoneessa yopyy kaksi henkiloa (taisi olla enemman kiinni siita etta tama toinen henkilo oli nepalilainen). Lisaksi lentolippuni sisalsi lentokenttaveron, mika kuulemani mukaan on yli 16 euroa maasta poistuttaessa. Lentokentalle menin ohjeistetun 3 tuntia aiemmin ja paasin matkaan air indian edellisella lennolla (joka kyllakin lahti loppupeleissa vain 30 minuuttia toista lentoa aiemmin..). Delhin kentalla taksikuski oli alusta pitaen yhteistyokykyinen ja Hotel Eurostarillakin pojat muistivat minut (ihmetellessani aaneen miten he voivat muistaa minut, niin vastasivat, etta "sinulla on niin kauniit kasvot". Juuri tanaan, kun on puoliksi edellisen paivan meikit silmissa.). Sopii siis olla tyytyvainen.
Aamulla kavimme Manojin kanssa syomassa daal bhatia tutussa paikallisessa ravintolassa, jonka seinat muodostuvat kirkaansinisesta pressusta. Sen jalkeen loysimme Mangalin ja Kishanin ja kavimme viela yhdessa teella. Kultainen Manoj halusi valttamatta saattaa minut kentalle asti ja niimpa puolenpaivan jalkeen sulloiduimme valkoiseen pikkutaksiin, jonka ikkunanpielet oli liimattu tayteen punaisia keskisormea nayttavia tarroja. Nuori kuski hymyili ja iski silmaa taustapeilista takapenkille vilkuillen ja laittoi hempean musiikin huutamaan taysilla minimaalisen takakontin tayttavista kaiuttimista. "James Blunt, you know." Jamesin lisaksi saimme kuulla muutaman muun slowarin seka Barbie girlia. Vahan valia kuski huolehti siita, etta musiikki kelpasi takapeiliin vilkaisemalla. Kentalla sitten pidattelimme itkua molemmat, mutta saimme sanottua jaahyvaiset ilman kyynelia. Tammikuussa sitten taas tavataan.
Taalla Delhissa on selkeasti lampimampi kuin Kathmandussa ja ymparoivasta metelista huolimatta olo on ihmeellisen rauhallinen. Huomenna kohti etelaa.
Taalla sita nyt sitten taas ollaan, Intiassa. Kaikki on kaynyt tanaan yllattavan helposti: Guesthousella en joutunut maksamaan tuplahintaa, vaikka aiemmin viikolla henkilokunta valitti siita, etta yhden hengen huoneessa yopyy kaksi henkiloa (taisi olla enemman kiinni siita etta tama toinen henkilo oli nepalilainen). Lisaksi lentolippuni sisalsi lentokenttaveron, mika kuulemani mukaan on yli 16 euroa maasta poistuttaessa. Lentokentalle menin ohjeistetun 3 tuntia aiemmin ja paasin matkaan air indian edellisella lennolla (joka kyllakin lahti loppupeleissa vain 30 minuuttia toista lentoa aiemmin..). Delhin kentalla taksikuski oli alusta pitaen yhteistyokykyinen ja Hotel Eurostarillakin pojat muistivat minut (ihmetellessani aaneen miten he voivat muistaa minut, niin vastasivat, etta "sinulla on niin kauniit kasvot". Juuri tanaan, kun on puoliksi edellisen paivan meikit silmissa.). Sopii siis olla tyytyvainen.
Aamulla kavimme Manojin kanssa syomassa daal bhatia tutussa paikallisessa ravintolassa, jonka seinat muodostuvat kirkaansinisesta pressusta. Sen jalkeen loysimme Mangalin ja Kishanin ja kavimme viela yhdessa teella. Kultainen Manoj halusi valttamatta saattaa minut kentalle asti ja niimpa puolenpaivan jalkeen sulloiduimme valkoiseen pikkutaksiin, jonka ikkunanpielet oli liimattu tayteen punaisia keskisormea nayttavia tarroja. Nuori kuski hymyili ja iski silmaa taustapeilista takapenkille vilkuillen ja laittoi hempean musiikin huutamaan taysilla minimaalisen takakontin tayttavista kaiuttimista. "James Blunt, you know." Jamesin lisaksi saimme kuulla muutaman muun slowarin seka Barbie girlia. Vahan valia kuski huolehti siita, etta musiikki kelpasi takapeiliin vilkaisemalla. Kentalla sitten pidattelimme itkua molemmat, mutta saimme sanottua jaahyvaiset ilman kyynelia. Tammikuussa sitten taas tavataan.
Taalla Delhissa on selkeasti lampimampi kuin Kathmandussa ja ymparoivasta metelista huolimatta olo on ihmeellisen rauhallinen. Huomenna kohti etelaa.
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
Kuin elokuvaa
Kathmandu, Nepal
Taivas on harmaan pilvi(-ja saaste)massan peitossa. Omat fiilikset ovat vahan samaa luokkaa. Huomenna on aika vaihtaa hetkeksi maisemaa ja tuntuu etten saa mitaan aikaiseksi. On taas aika tyhjentya ja paastaa irti, jotta voi jatkaa eteenpain.
Viimepaivat ovat menneet hengaillessa ja oppimisen parissa. Olen nahnyt jo toisen nepalilaisen elokuvan kuukauden sisaan ja kuten Samuli minulle vitsaili: "Ei sun tarvitse enaa kirjoittaa sita blogia. Sanot vaan, etta katsovat yhden nepalilaisen elokuvan (jotka toistavat aina samaa kaavaa: on toimintaa, draamaa, hyviksia ja pahiksia, tappeluita seka tietenkin se rakkaustarina), niin saavat kuvan sun elastasi taalla." Todellakin viimeiseen viikkoon on mahtunut draamaa ja vahan kylla tuota romantiikkaakin (eika ollenkaan niin yksioikoista).
Poikien tuttava Lucky opetti taman viikon parhaimman laksyn nepalilaisesta kulttuurista: Taalla tyhma ei ole suinkaan se joka huijaa, vaan se joka on niin holmo, etta joutuu huijatuksi. Lucky yritti varastaa lahes parisataa US dollaria ystavaltamme Teemulta, mutta onnistui lopulta saamaan muutaman tuhat nepalin rupiaa kollaamalla Teemun rinkan. Seuraavana aamuna han soitti minulle ja kertoi olevansa pulassa, koska havitti rahapussinsa edellisena yona ja pyysi paria tonnia (NRS) lainaan. Lopulta luottavaisena suomityttona annoin hanelle vahan yli tuhat rupiaa (10 euroa), joita tuskin naen koskaan enaa. Samulia taas vapaasti lainataksen: "Toiseen kulttuuriin tutustuminen vie aikaa. Ensin rakastutaan, sitten pienistakin asioista vihastutaan ja lopulta pitkan ajan jalkeen voidaan loytaa kultainen keskitie,jossa muodostuu tavat toimia vieraassa kulttuurissa oma tausta huomioonottaen." Itse nakojaan pidan naiden kaavojen nopeuttamisesta ja jo yhdessa kuukaudessa olen onnistunut seka ihastumaan etta vihastumaan..
Eilen menimme Makon kanssa lastenkodille heti aamusta. Hypimme poikien kanssa narua, katsoimme erittain lansimaalaisen hindielokuvan mykkakuurosta tytosta seka valmistimme lapsille iltaruuaksi perunamuussia ja paistettuja kananakkeja vihanneksilla. Lasten valittomyys ja ajoittainen sanoinkuvaamaton elamisen riemu iskee suoraan sydameen. Samoin laheisyys, kasikadessa kulkeminen ja sylissa istuminen joka parantaa seka isot etta pienet.
Ihastuminen tyhjentaa ja lahtemisen haikeus tyhjentaa paan, joten parempi jatkaa Intiassa. Palaan asiaan lampimien merituulien uudistamana.
Taivas on harmaan pilvi(-ja saaste)massan peitossa. Omat fiilikset ovat vahan samaa luokkaa. Huomenna on aika vaihtaa hetkeksi maisemaa ja tuntuu etten saa mitaan aikaiseksi. On taas aika tyhjentya ja paastaa irti, jotta voi jatkaa eteenpain.
Viimepaivat ovat menneet hengaillessa ja oppimisen parissa. Olen nahnyt jo toisen nepalilaisen elokuvan kuukauden sisaan ja kuten Samuli minulle vitsaili: "Ei sun tarvitse enaa kirjoittaa sita blogia. Sanot vaan, etta katsovat yhden nepalilaisen elokuvan (jotka toistavat aina samaa kaavaa: on toimintaa, draamaa, hyviksia ja pahiksia, tappeluita seka tietenkin se rakkaustarina), niin saavat kuvan sun elastasi taalla." Todellakin viimeiseen viikkoon on mahtunut draamaa ja vahan kylla tuota romantiikkaakin (eika ollenkaan niin yksioikoista).
Poikien tuttava Lucky opetti taman viikon parhaimman laksyn nepalilaisesta kulttuurista: Taalla tyhma ei ole suinkaan se joka huijaa, vaan se joka on niin holmo, etta joutuu huijatuksi. Lucky yritti varastaa lahes parisataa US dollaria ystavaltamme Teemulta, mutta onnistui lopulta saamaan muutaman tuhat nepalin rupiaa kollaamalla Teemun rinkan. Seuraavana aamuna han soitti minulle ja kertoi olevansa pulassa, koska havitti rahapussinsa edellisena yona ja pyysi paria tonnia (NRS) lainaan. Lopulta luottavaisena suomityttona annoin hanelle vahan yli tuhat rupiaa (10 euroa), joita tuskin naen koskaan enaa. Samulia taas vapaasti lainataksen: "Toiseen kulttuuriin tutustuminen vie aikaa. Ensin rakastutaan, sitten pienistakin asioista vihastutaan ja lopulta pitkan ajan jalkeen voidaan loytaa kultainen keskitie,jossa muodostuu tavat toimia vieraassa kulttuurissa oma tausta huomioonottaen." Itse nakojaan pidan naiden kaavojen nopeuttamisesta ja jo yhdessa kuukaudessa olen onnistunut seka ihastumaan etta vihastumaan..
Eilen menimme Makon kanssa lastenkodille heti aamusta. Hypimme poikien kanssa narua, katsoimme erittain lansimaalaisen hindielokuvan mykkakuurosta tytosta seka valmistimme lapsille iltaruuaksi perunamuussia ja paistettuja kananakkeja vihanneksilla. Lasten valittomyys ja ajoittainen sanoinkuvaamaton elamisen riemu iskee suoraan sydameen. Samoin laheisyys, kasikadessa kulkeminen ja sylissa istuminen joka parantaa seka isot etta pienet.
Ihastuminen tyhjentaa ja lahtemisen haikeus tyhjentaa paan, joten parempi jatkaa Intiassa. Palaan asiaan lampimien merituulien uudistamana.
maanantai 7. joulukuuta 2009
Terveisia universumille
Kathmandu, Nepal
Lakko lakon peraan. Kuulin juuri asken, etta huomenna on jalleen lakko mika tarkoittaa, etta kadut ovat liikenteesta autiot, aurinko paahtaa kuumana ilman saastepilven antamaa suojaa, jopa niin kirkkaana etta silmia pistelee, ja liikkeiden peltivet pysyvat alhaalla. Edellinen lakko oli sunnuntaina ja ihmiset kavelivat keskella katuja. Mikali joku uskaltautui moottoriajoneuvon selkaan, muut pitivat huolta ettei ajoneuvolla enaa (ehka koskaan) ajettu. Kello viidelta illalla elama alkoi pikkuhiljaa palautua normaaliin uomiinsa ja ravintolat seka kaupat avasivat ovensa.
Palataampa hetkeksi vuorille..
Pienen palaveeraamisen jalkeen paatimme lahtea matkaan kohti Gorkhaa jo haita edellisena paivana. Tiistai aamuna Kishan soitti yhdeksalta ja sanoi, etta nyt mennnaan ja tuli pieni hoppu, silla alkuperainen lahtoaika oli puolilta paivin. Gandharbojen toimistolla minua odottivat Kishan, Mikael ja Manoj 2. Hyppasimme taksiin ja menimme busparkiin. Aamuteet juotuamme ja poikien hommattua viimeiset tuliasostokset kotikylille valtasimme minibussin takapenkin. Viimehetkella sinne hypahti myos Subash. Ja nain matka alkoi..
Muutama tuntinen matka meni rattoisasti vuoristomaisemia ihaillessa. Jaimme pois kyydista Dumressa ja menimme Kishanin kotikylalle lounaalle. Dumresta kylalle on kavelymatka, mutta matkustimme sen bussin katolla! Pelkasin paljon, mutta samalla koin mielettoman suurta vapautta.
Kylatiella vastassa oli muutamia lapsia. 7- vuotias Deecha ja vahan nuorempi Sapana tarttuivat heti kateeni ja ohjasivat minut Kishanin aidin talolle. Siella jaoimme lapsille ostamamme hedelmat ja keksit seka soimme maittavaa daalbathia (riisia ja linsseja). Pian olikin aikaa jatkaa matkaa Bikashin kylalle (poikien juotua roxya, paikallista pontikkaa, ja minun opeteltuani nepalia lasten kanssa).
Kipusimme taas tikkaita pitkin bussinkatolle, jossa tuuli ja ohivilistavat maisevat sumensivat paan jonka jossain vaiheessa selvensi poikien kuorossa riemullisesti huutama: "Uuuuuuuuuuu... Kun kysyin mille he huusivat, Kishan vastasi: "Just sending our greetings to the universe!" Liityin kuoroon. Voisiko olla niin, etta Suomessa on vaan niin paljon helpompaa turtua ja unohtaa elavansa tassa ja nyt, kun kaikki on niin loppuun asti suojattua ja mietittya?
Matka jatkui tapotayden jeepin peralla ja joskus hamaran laskeutuessa saavuimme viimein Bikashin kylalle. Talolla oli koristeluina erivarisia kolmionvarisia pienia lippuja ja sen edustalla rivissa olkimattoja joiden paalle kavimme istumaan. Tarjoilut tulivat eteen perinteisilla ja ekologisilla kasinvalmistetuilla lehtilautasilla eika roxy lasistakaan meinannut uskaltaa ottaa horppya, silla se taytyyi sita mukaan, kun siita jotain havisi. Sarangit ja rummut soi, vaki tanssi ja laulu raikui.
Jossain vaiheessa vasymys vei voiton ja Subash (on kotoisin samalta kylalta) ohjasi minut lempitatinsa hoiviin. Aluksi tadin tytot olivat vahan ujoina, mutta pian vanhempi tytto Kriti alkoi jutella kanssani eika mennyt aikaakaan, kun seka sormen- etta varpaankynteli olivat lakatut, kasissani helisivat lasiset rannerenkaat (jotka ovat siina vielakin) paallani oli vanha naisten t-paita, alushame ja lungi (kiedotatva kangas, joita paikalliset naiset kayttaa) seka hiukset nepalilaisittain taakse kammattuna ja otsassa tika (punaista varia). Tuolloin kello lahenteli puoltayota ja tati seka tytot kietaisivat viela ylleni punaisen huivin ja sanoivat, etta nyt lahdet viela esittaytymaan pojille ja tanssimaan yhden tanssin. Niimpa minut sitten heitettiin soittajien keskelle ja vaihtoehtojen puuttuessa yritin tanssia parhaani mukaan. Tadin aviomies asuu Briteissa, englantilaisen tyttoystavansa kanssa, mutta lahettaa perheelle hyvat rahat ja soittelee usemman kerran paivassa. Ennen silmien ummsitamissa Kritin vieressa, saman peiton alla, sain viela keskutella kyseisen sedan kanssa puhelimessa.
Aamulla herasimme vahan neljan jalkeen ja aamupesun (hampaat ja naama) jalkeen alkoivat haamenot ollakin jo vauhdissa. Siskot ja veljet (taalla kaikki on toisilleen siskoja ja velia) siunasivat Bikashin laittamalla hanen otsaansa punaista varia johon oli sekoitettu riisinjyvia ja hanen nepalilaisen hattunsa alle jokainen laittoi vahan rahaa aviotaivalta varten. Kuuden maissa hyppasimme ihan liian pieneen bussiin, ihan liian mnta ihmista ja aloitimme kuoppaisen ja hitaan matkan kohti vaimon kylaa. Pysahdyksia oli vahan valia, sipsipussit kiersivat, samoin olutpullot. Parin tunnin paasta bussi jatti meidat aloittamaan matkan toisen osuuden, 2,5 tuntisen kavelyn ylos vuorenrinnetta. Alhaalla riisipelloilla mennessamme letka oli viela yhtenainen, mutta pikkuhiljaa yha ylospain kohotessamme tahti hiljeni, tauot lisaantyivat ja vaki ryhmittyi. Jossain vaiheessa loysin itseni matkaamasta Manoj kakkonen seuranani ja yhdessa ihailimme etaalla siintavia lumihuippuja. Ylos paastyamme olimem kaikki hiesta markia ja mina kokonaisuudessaan punainen. Vetta ei tietenkaan ollut mukana, joten ei muu auttanut kuin juoda paikallisesta vesipisteesta. Kishan oli tarjoutunut kantamaan vaihtovaatteet ja pesuvalineet sisaltavan muovipussini ylos, mutta jatti sen tietenkin ensimmaiseen (ja viimeiseen) vastaantulleeseen kauppaan sailoon.
Haaseremoniat kaynnistyivat ja otettiin valokuvia ja siunailtiin ja annettiin lahjoja ja rahaa haaparille. Vaimo istui puulaverilla Bikashin vieressa, kasvot tiukasti punaisen huivin suojissa. Jossain vaiheessa Bikashin porukka lahti, vaimo etunenassa jonkun veljen reppuselassa ja Bikash kymmenen minuuttia perassa. Kishan, mina, Lucky, Manojit ja Manoj ykkosen ystava Mathew paatimme jaada viela vuorille yoksi. Joimme aikalailla roxya ja jossain vaiheessa ihana 15-vuotias tytto lahti viemaan minua tallleen juomaan keitettya vetta. Jotenkin siina sitten kavi niin, etta paadyin hanen siskonsa talon edustalle juomaan teeta ja (aivan hirveaa) riisiolutta. Ymparilla pyori lapsia ja 15-vuotiaan kolmekymppinen veli oli ainoa joka puhui auttavasti englantia. Ilta hamartyi ja Manoj2 tuli etsimaan minua ja toi mukanaan neulepaidan, jonka joku oli ystavallisesti lainannut minulle. Omat vaatteeni kun olivat kaupassa, kiitos Kishanin avuliaisuuden. Ilma oli vuorilla lampimampaa kuin Kathmandussa, mutta ilta toi mukanaan viileyden.
Jatkoimem roxyn juomista koydella eristetyn alueen ulkopuolella (juhlissa oli kahta eri kastia) ja jossain vaiheessa Manoj sai idean, etta nukutaan samassa paikassa, mika ei ole kertakaikkiaan soveliasta paikallisessa kylakulttuurissa (eika etenkaan kun toinen osapuoli on naimisissa). Jotenkin siina kuitenkin kavi niin, etta menimme yhteen taloista, jossa oli meidan ikaisiamme nuoria, jotka ovat kotoisin kylalta, mutta opiskelevat nykyisin Kathmandussa. Joimme yhdessa sita hirveaa riisiolutta ja nukuimme Manojin kanssa taloa kiertavalla parvekkeella, tahtitaivaan alla.
Aamulla vuorenrinteita peitti sumu ja maisema oli taianomainen. Kaikki eivat katsoneet meita kovin suopein simin (kuten en itsekaan katsonut itseani), mutta kaikki sentaan ihailivat nepalilaista kurta survariani (tunika, housut ja pitka huivi, mitka ovat itseasiasas alunperin tulleet nepaliin Intiasta). Ihana 15- vuotias ystavani etsi minut kasiinsa heti herattyani ja vei luokseen teelle. Han, aitinsa ja siskonsa istuimme yhdessa lattialla ja joimme teeta seka soimme rasvaisia rinkeita. Puoliltapaivin aloitimme viimein hitaan matkan alas. Matkalla pidimme taukoa vanhojen paikallisiin asuihin pukeutuneiden naisten kanssa, jotka olivat palaamassa vuorilla sijaitsevaan kylaansa ostosreissulta. Vaikka en ymmartanyt kielta, oli tunnelma lammin.
Illalla menimme takaisin Kishanin kylalle ja ruokailun seka lasten kanssa leikkimisen jalkeen oli vuorossa oli kylan naisten vuoro esiintya vieraalle (varainkeruu mielessa). Taas soi sarangi ja rummut, kadet loivat yhteen ja nauru (seka roxy) virtasi. Kriiseiltakaan ei valtytty, kun humalainen Manoj meni sekoilemaan yopaikkakyselyjen kanssa jaleen, mutta loppu hyvin kaikki hyvin nukuin Kishanin aidin ja Pujan kanssa. Tuntui vahan pahalta nukkua yksin isolla sangylla, toisten nukkuessa maalattialla ohuella olkimatolla. Tama kuitenkin kuuluu kulttuuriin..
Perjantai aamuna paasin mukaan kaivolle. Vesi nostettiin pienmalla amparilla, jo tyhjillaankin aikamoisen painaviin tonkkiin, jotka kylan naiset katavat vaivattoman nakoisesti yhdessa kadella kaulasta kiinni pitaen ja tonkan pohja kylkiluiden valiin painautuneena, mutta jonka kantamiseen mina tarvistin kaksi katta ja monta syvaa hengastynytta henkaysta. Samana paivana Kishan ja Lucky lahtivat takaisin Kathmanduun. Kylan naiset yrittivat ajaa myos Manojia (nro 2) sinne, mutta han jai viela seurakseni kylalle. Paatimme menna paivaksi Bandipuriin ihailemaan Himalyan huippuja ja saimme lapsenvahdeiksi kylan kaksi teinityttoa, Lakshmin ja sokean Bikashin pikkusiskon. Ennen Bandipuriin lahtoa paasin viela peseytymaan, ensimmaista kertaa neljaan paivaan. Voitte uskoa, etta se oli virkistava kokemus. Kolme tyttoa auttoi minua pyykinpesupaikalla laittamaan lungin paalleni ja ottamaan sen alla vaatteet pois. Sitten he kaatoivat paalleni kannulla kylmaa vetta ja yritin siina peseytya parhaani mukaan.
Toimme Bandipurin kuuluisia mandariineja kylalle ja nelja kiloa havisi nopeasti parempiin suihin. Illalla seurasin Manoj ykkosen ja muiden miesten sarangin veisto-operaatiota, leikin lasten kanssa (ihanat "tyttoni" Deecha, Sapana, Saraswathi ja Puja) ja juttelin kuistille keraantyneiden ihmisten kanssa. Kylayhteisossa ihmiset kokoontuvat yhteen, pyykkeja pestaan yhdessa, ruokaa jaetaan, kaikista lapsista pidetaan yhdessa huolta ja tietysti joskus myos, niinkuin Kishan osuvasti aamulla ennen lahtoaan sanoi: "Too many dj's playing same time." ja Lucky lisasi: "All different music.", aanet kohoavat ja asioista keskustellaan kiivaasti.
Lauantai aamuna herasimme molemmat Kishanin aidin kanssa ennen kuutta. Ilma oli sumussa ja linnoittauduimme keittioon avotulen aareen juttelemaan. Kishanin aiti puhui nepalia ja mina englantia, mutta aika hyvin ymmarsimme kuitenkin toisiamme. Lopuksi kavelimme vahan matkan paassa sijaitsevalla teeshopille, johon kylalaiset aamuisin kokoontuvat juomaan maitoteeta ja syomaan kananmunaa. Soin viela maittavan aterian ja pidin Deechaa sylissa ennenkuin Manoj 2 ja lyhyt Mangal tulivat hakemaan minua "kotimatkaa" varten. Lahtiessa tuli itku silmaan, mutta lupasin menna moikkaamaan lapsia tammikuussa uudelleen. Niin, olen siis tehnyt paatoksen jattaa tana vuonna Mysoren valiin ja menna Intiaan ainostaan neljaksi viikoksi (15.12-10.1), jonka jalkeen tulen viela 2 kuukaudeksi tanne Nepaliin. Tuntuu silta, etta minulla on niin paljon opittavaa taalla, etta palattava on.
Nyt lahden Kishanin kanssa katsomaan Samulin moottoripyoraa. Saa nahda hierovatko pojat tanaan kauppoja.
Lakko lakon peraan. Kuulin juuri asken, etta huomenna on jalleen lakko mika tarkoittaa, etta kadut ovat liikenteesta autiot, aurinko paahtaa kuumana ilman saastepilven antamaa suojaa, jopa niin kirkkaana etta silmia pistelee, ja liikkeiden peltivet pysyvat alhaalla. Edellinen lakko oli sunnuntaina ja ihmiset kavelivat keskella katuja. Mikali joku uskaltautui moottoriajoneuvon selkaan, muut pitivat huolta ettei ajoneuvolla enaa (ehka koskaan) ajettu. Kello viidelta illalla elama alkoi pikkuhiljaa palautua normaaliin uomiinsa ja ravintolat seka kaupat avasivat ovensa.
Palataampa hetkeksi vuorille..
Pienen palaveeraamisen jalkeen paatimme lahtea matkaan kohti Gorkhaa jo haita edellisena paivana. Tiistai aamuna Kishan soitti yhdeksalta ja sanoi, etta nyt mennnaan ja tuli pieni hoppu, silla alkuperainen lahtoaika oli puolilta paivin. Gandharbojen toimistolla minua odottivat Kishan, Mikael ja Manoj 2. Hyppasimme taksiin ja menimme busparkiin. Aamuteet juotuamme ja poikien hommattua viimeiset tuliasostokset kotikylille valtasimme minibussin takapenkin. Viimehetkella sinne hypahti myos Subash. Ja nain matka alkoi..
Muutama tuntinen matka meni rattoisasti vuoristomaisemia ihaillessa. Jaimme pois kyydista Dumressa ja menimme Kishanin kotikylalle lounaalle. Dumresta kylalle on kavelymatka, mutta matkustimme sen bussin katolla! Pelkasin paljon, mutta samalla koin mielettoman suurta vapautta.
Kylatiella vastassa oli muutamia lapsia. 7- vuotias Deecha ja vahan nuorempi Sapana tarttuivat heti kateeni ja ohjasivat minut Kishanin aidin talolle. Siella jaoimme lapsille ostamamme hedelmat ja keksit seka soimme maittavaa daalbathia (riisia ja linsseja). Pian olikin aikaa jatkaa matkaa Bikashin kylalle (poikien juotua roxya, paikallista pontikkaa, ja minun opeteltuani nepalia lasten kanssa).
Kipusimme taas tikkaita pitkin bussinkatolle, jossa tuuli ja ohivilistavat maisevat sumensivat paan jonka jossain vaiheessa selvensi poikien kuorossa riemullisesti huutama: "Uuuuuuuuuuu... Kun kysyin mille he huusivat, Kishan vastasi: "Just sending our greetings to the universe!" Liityin kuoroon. Voisiko olla niin, etta Suomessa on vaan niin paljon helpompaa turtua ja unohtaa elavansa tassa ja nyt, kun kaikki on niin loppuun asti suojattua ja mietittya?
Matka jatkui tapotayden jeepin peralla ja joskus hamaran laskeutuessa saavuimme viimein Bikashin kylalle. Talolla oli koristeluina erivarisia kolmionvarisia pienia lippuja ja sen edustalla rivissa olkimattoja joiden paalle kavimme istumaan. Tarjoilut tulivat eteen perinteisilla ja ekologisilla kasinvalmistetuilla lehtilautasilla eika roxy lasistakaan meinannut uskaltaa ottaa horppya, silla se taytyyi sita mukaan, kun siita jotain havisi. Sarangit ja rummut soi, vaki tanssi ja laulu raikui.
Jossain vaiheessa vasymys vei voiton ja Subash (on kotoisin samalta kylalta) ohjasi minut lempitatinsa hoiviin. Aluksi tadin tytot olivat vahan ujoina, mutta pian vanhempi tytto Kriti alkoi jutella kanssani eika mennyt aikaakaan, kun seka sormen- etta varpaankynteli olivat lakatut, kasissani helisivat lasiset rannerenkaat (jotka ovat siina vielakin) paallani oli vanha naisten t-paita, alushame ja lungi (kiedotatva kangas, joita paikalliset naiset kayttaa) seka hiukset nepalilaisittain taakse kammattuna ja otsassa tika (punaista varia). Tuolloin kello lahenteli puoltayota ja tati seka tytot kietaisivat viela ylleni punaisen huivin ja sanoivat, etta nyt lahdet viela esittaytymaan pojille ja tanssimaan yhden tanssin. Niimpa minut sitten heitettiin soittajien keskelle ja vaihtoehtojen puuttuessa yritin tanssia parhaani mukaan. Tadin aviomies asuu Briteissa, englantilaisen tyttoystavansa kanssa, mutta lahettaa perheelle hyvat rahat ja soittelee usemman kerran paivassa. Ennen silmien ummsitamissa Kritin vieressa, saman peiton alla, sain viela keskutella kyseisen sedan kanssa puhelimessa.
Aamulla herasimme vahan neljan jalkeen ja aamupesun (hampaat ja naama) jalkeen alkoivat haamenot ollakin jo vauhdissa. Siskot ja veljet (taalla kaikki on toisilleen siskoja ja velia) siunasivat Bikashin laittamalla hanen otsaansa punaista varia johon oli sekoitettu riisinjyvia ja hanen nepalilaisen hattunsa alle jokainen laittoi vahan rahaa aviotaivalta varten. Kuuden maissa hyppasimme ihan liian pieneen bussiin, ihan liian mnta ihmista ja aloitimme kuoppaisen ja hitaan matkan kohti vaimon kylaa. Pysahdyksia oli vahan valia, sipsipussit kiersivat, samoin olutpullot. Parin tunnin paasta bussi jatti meidat aloittamaan matkan toisen osuuden, 2,5 tuntisen kavelyn ylos vuorenrinnetta. Alhaalla riisipelloilla mennessamme letka oli viela yhtenainen, mutta pikkuhiljaa yha ylospain kohotessamme tahti hiljeni, tauot lisaantyivat ja vaki ryhmittyi. Jossain vaiheessa loysin itseni matkaamasta Manoj kakkonen seuranani ja yhdessa ihailimme etaalla siintavia lumihuippuja. Ylos paastyamme olimem kaikki hiesta markia ja mina kokonaisuudessaan punainen. Vetta ei tietenkaan ollut mukana, joten ei muu auttanut kuin juoda paikallisesta vesipisteesta. Kishan oli tarjoutunut kantamaan vaihtovaatteet ja pesuvalineet sisaltavan muovipussini ylos, mutta jatti sen tietenkin ensimmaiseen (ja viimeiseen) vastaantulleeseen kauppaan sailoon.
Haaseremoniat kaynnistyivat ja otettiin valokuvia ja siunailtiin ja annettiin lahjoja ja rahaa haaparille. Vaimo istui puulaverilla Bikashin vieressa, kasvot tiukasti punaisen huivin suojissa. Jossain vaiheessa Bikashin porukka lahti, vaimo etunenassa jonkun veljen reppuselassa ja Bikash kymmenen minuuttia perassa. Kishan, mina, Lucky, Manojit ja Manoj ykkosen ystava Mathew paatimme jaada viela vuorille yoksi. Joimme aikalailla roxya ja jossain vaiheessa ihana 15-vuotias tytto lahti viemaan minua tallleen juomaan keitettya vetta. Jotenkin siina sitten kavi niin, etta paadyin hanen siskonsa talon edustalle juomaan teeta ja (aivan hirveaa) riisiolutta. Ymparilla pyori lapsia ja 15-vuotiaan kolmekymppinen veli oli ainoa joka puhui auttavasti englantia. Ilta hamartyi ja Manoj2 tuli etsimaan minua ja toi mukanaan neulepaidan, jonka joku oli ystavallisesti lainannut minulle. Omat vaatteeni kun olivat kaupassa, kiitos Kishanin avuliaisuuden. Ilma oli vuorilla lampimampaa kuin Kathmandussa, mutta ilta toi mukanaan viileyden.
Jatkoimem roxyn juomista koydella eristetyn alueen ulkopuolella (juhlissa oli kahta eri kastia) ja jossain vaiheessa Manoj sai idean, etta nukutaan samassa paikassa, mika ei ole kertakaikkiaan soveliasta paikallisessa kylakulttuurissa (eika etenkaan kun toinen osapuoli on naimisissa). Jotenkin siina kuitenkin kavi niin, etta menimme yhteen taloista, jossa oli meidan ikaisiamme nuoria, jotka ovat kotoisin kylalta, mutta opiskelevat nykyisin Kathmandussa. Joimme yhdessa sita hirveaa riisiolutta ja nukuimme Manojin kanssa taloa kiertavalla parvekkeella, tahtitaivaan alla.
Aamulla vuorenrinteita peitti sumu ja maisema oli taianomainen. Kaikki eivat katsoneet meita kovin suopein simin (kuten en itsekaan katsonut itseani), mutta kaikki sentaan ihailivat nepalilaista kurta survariani (tunika, housut ja pitka huivi, mitka ovat itseasiasas alunperin tulleet nepaliin Intiasta). Ihana 15- vuotias ystavani etsi minut kasiinsa heti herattyani ja vei luokseen teelle. Han, aitinsa ja siskonsa istuimme yhdessa lattialla ja joimme teeta seka soimme rasvaisia rinkeita. Puoliltapaivin aloitimme viimein hitaan matkan alas. Matkalla pidimme taukoa vanhojen paikallisiin asuihin pukeutuneiden naisten kanssa, jotka olivat palaamassa vuorilla sijaitsevaan kylaansa ostosreissulta. Vaikka en ymmartanyt kielta, oli tunnelma lammin.
Illalla menimme takaisin Kishanin kylalle ja ruokailun seka lasten kanssa leikkimisen jalkeen oli vuorossa oli kylan naisten vuoro esiintya vieraalle (varainkeruu mielessa). Taas soi sarangi ja rummut, kadet loivat yhteen ja nauru (seka roxy) virtasi. Kriiseiltakaan ei valtytty, kun humalainen Manoj meni sekoilemaan yopaikkakyselyjen kanssa jaleen, mutta loppu hyvin kaikki hyvin nukuin Kishanin aidin ja Pujan kanssa. Tuntui vahan pahalta nukkua yksin isolla sangylla, toisten nukkuessa maalattialla ohuella olkimatolla. Tama kuitenkin kuuluu kulttuuriin..
Perjantai aamuna paasin mukaan kaivolle. Vesi nostettiin pienmalla amparilla, jo tyhjillaankin aikamoisen painaviin tonkkiin, jotka kylan naiset katavat vaivattoman nakoisesti yhdessa kadella kaulasta kiinni pitaen ja tonkan pohja kylkiluiden valiin painautuneena, mutta jonka kantamiseen mina tarvistin kaksi katta ja monta syvaa hengastynytta henkaysta. Samana paivana Kishan ja Lucky lahtivat takaisin Kathmanduun. Kylan naiset yrittivat ajaa myos Manojia (nro 2) sinne, mutta han jai viela seurakseni kylalle. Paatimme menna paivaksi Bandipuriin ihailemaan Himalyan huippuja ja saimme lapsenvahdeiksi kylan kaksi teinityttoa, Lakshmin ja sokean Bikashin pikkusiskon. Ennen Bandipuriin lahtoa paasin viela peseytymaan, ensimmaista kertaa neljaan paivaan. Voitte uskoa, etta se oli virkistava kokemus. Kolme tyttoa auttoi minua pyykinpesupaikalla laittamaan lungin paalleni ja ottamaan sen alla vaatteet pois. Sitten he kaatoivat paalleni kannulla kylmaa vetta ja yritin siina peseytya parhaani mukaan.
Toimme Bandipurin kuuluisia mandariineja kylalle ja nelja kiloa havisi nopeasti parempiin suihin. Illalla seurasin Manoj ykkosen ja muiden miesten sarangin veisto-operaatiota, leikin lasten kanssa (ihanat "tyttoni" Deecha, Sapana, Saraswathi ja Puja) ja juttelin kuistille keraantyneiden ihmisten kanssa. Kylayhteisossa ihmiset kokoontuvat yhteen, pyykkeja pestaan yhdessa, ruokaa jaetaan, kaikista lapsista pidetaan yhdessa huolta ja tietysti joskus myos, niinkuin Kishan osuvasti aamulla ennen lahtoaan sanoi: "Too many dj's playing same time." ja Lucky lisasi: "All different music.", aanet kohoavat ja asioista keskustellaan kiivaasti.
Lauantai aamuna herasimme molemmat Kishanin aidin kanssa ennen kuutta. Ilma oli sumussa ja linnoittauduimme keittioon avotulen aareen juttelemaan. Kishanin aiti puhui nepalia ja mina englantia, mutta aika hyvin ymmarsimme kuitenkin toisiamme. Lopuksi kavelimme vahan matkan paassa sijaitsevalla teeshopille, johon kylalaiset aamuisin kokoontuvat juomaan maitoteeta ja syomaan kananmunaa. Soin viela maittavan aterian ja pidin Deechaa sylissa ennenkuin Manoj 2 ja lyhyt Mangal tulivat hakemaan minua "kotimatkaa" varten. Lahtiessa tuli itku silmaan, mutta lupasin menna moikkaamaan lapsia tammikuussa uudelleen. Niin, olen siis tehnyt paatoksen jattaa tana vuonna Mysoren valiin ja menna Intiaan ainostaan neljaksi viikoksi (15.12-10.1), jonka jalkeen tulen viela 2 kuukaudeksi tanne Nepaliin. Tuntuu silta, etta minulla on niin paljon opittavaa taalla, etta palattava on.
Nyt lahden Kishanin kanssa katsomaan Samulin moottoripyoraa. Saa nahda hierovatko pojat tanaan kauppoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)