Rukouksia ja hammastahnaa

Kovalam, Kerala, India

Kolmas paiva joogaharjoitusta takana ja keho alkaa taas pikkuhiljaa tottua siihen. Eilen kavelin kuin ankka ja aamulal taivuin yhta hyvin kuin rautakanki. Nyt on kuitenkin vetreampi ja virkeampi olo kuin aikoihin! Nilkka viela vahan kiukuttelee, mutta ei hairitsevasti. Jack kertoi, etta nivelsitevauriot saattavat kestaa puolikin vuotta parantua. Pikku turvotus on siis ihan normaalia.

Kaksi viimeista viikkoa Keralassa on mennyt jonkunasteisessa palautumissumussa. Nepalissa leijuin jossain korkealla pilvien tavoittelemattomissa ja taalla Keralassa oli taas aika saada yhteys maahan. Cochinissa kuulin vahan uutisia tyorintamalta Suomesta ja niinkuin kaikissa asioissa maailmassa, niin namakin uutiset toivat mukanaan seka iloa etta surua. Iloinen uutinen on se, etta tyotilanne kotomaassa antaa minulle mahdollisuuden jaada pidemmaksi aikaa oppimaan tanne Aasiaan ja erityisesti Nepaliin! Lisaksi erityisen antoisa oli Forth Kochissa guesthousen 72-vuotiaan omistajan, Danielin kanssa kaymani keskustelu tyosatani ja bisneksesta. Dan on nuorempana miehena Pohjoismaalaisessa rahtilaivassa merimiehena tyoskennellyt, Suoemssakin vieraillut ja nykyisin Intiassa monenmoisessa bisneksessa muakna oleva harras katollilainen ja keskuteluamme seuranneena aamuna han tuli luokseni ja sanoi, etta "Ala huolehdi Heidi, kaikki kaantyy viela paremmin pain. Mina rukoilen yrityksenne puolesta". Oli taas helppo uskoa, etta olemme kaikki yhta. KIITOS MAAILMANKAIKKEUS!
Vaikka edelleen hiki virtaa solkenaan naamalla, ei se enaa hermostuta. Viime viikolla minulla oli todellisia vaikeuksia keskittya mihinkaan, mutta nyt olen ottanut itseani niskasta kiinni ja palannut myos rakkaiden matkakumppanieni Riikan ja Richin (Varkalassa tapaamamme enkkupoika) seuraan (en enaa karkaa nukkumaan seitsemalta).

Oli Varkalassa hauskaakin! Yhtena paivista vietimme aikaa rannalla ja aiemmmat kokemukset viela tuoreessa muistissa, osasin poistua sielta guesthousen varjoon ajoissa, toisin kuin Riikka ja Flore. Illalla molemmmat olivat punaisia kuin ravut (jouluvareissa, sopivasti juhlan alla) ja tarjosin heille helpotukseksi Mirjan laksiaislahjaksi antamaa aloe vera geelia. Flore siina aaneen ihmetteli, etta ompa kummallinen rakenne talla geelilla ja vahan ihmettelinkin mitahan vihreaa tohnaa han on lisaksi laittanut iholleen.. Kunnes selvisi, etta Flore oli luullut, vihreaa, aloe vera hammastahnatuubiani geeliksi ja levittanyt sita ympari koko kehonsa.
Loysin myos muutaman nepalilaisen tutun, Ganeshin ja Maheshin, joista ensimmainen tyoskentelee ravintolassa ja toinen nepalilaisia vaatteita myyvassa kaupassa ja joiden kanssa saatoin harjoitella nepalin kielta.
Toki loysin myos uuden frendin Kashmirista, joka intialaiseen asuuni ihastuneena teki kanssani huippu hyvat diilit kahdesta parista isoja hopeisia korvakoruja (joululahja itselle).
Viimeisena paivana pidimme "bidi partyt" (bidi=palmunlehteen kaaritty tupakka) ja ilmapiirin taytyi olla ilmeisen rakkauden tayteinen, kun kaikki halusivat oppia sanomaan "mina rakastan sinua" toistensa kielilla. Ainakin kuulimme saman ranskaksi, nepaliksi, kashmiriksi ja suomeksi.

Kashmirista puheenollen: Aadi kertoi minulle, etta mikali menisimme naimisiin (mika on kuulemma taysin tuulesta temmattu ajatus) minun ei tarvitsisi tehda enaa toita, silla kashmirilaisessa (ja ilmeisesti laajalti myos muualla Intiassa) kulttuurissa on miehen velvollisuus elattaa perheensa. Kieltamatta innostuin ajatuksesta aluksi ja hieman myohemmin utelinkin kuinka paljon Aadi mahtaa korukaupan pyorittamisella tienata (palkollisena). Vastaus oli 10 000 intian rupiaa kuukaudessa (noin 150 euroa), jolla han elattaa koko perheensa, johon kuuluu aiti ja kolme sisarusta (Aadin on huolehtinut perheestaan isansa kuoltua ja tienannut elamisen kahdeksan vuoden ajan). Nyt olisi kuulemma varaa elattaa yksi nainen enemman, kun yksi siskoista meni naimisiin janain ollen siirtyi miehensa elatettavaksi. Kysyin Aadilta, etta mita mielta han olisi jos kavisin kuitenkin toissa, koska kotirouvana olo ei valttamatta sopisi minulle ja han sanoi olevansa vallan avoin ajatukselle. Ehdotin hanelle myos oman kaupan avaamista (rikkaan lansimaalisen vaimon avustuksella, joka ei kuitenkaan tasta kuvauksesta paatellen voi olla mina), mutta han sanoi olevansa vallan tyytyvainen nykyiseen tilanteeseen, seuraavin sanoin: "I can make living for my family this way and when my family is happy, I'm happy. I life for my family." Taman jalkeen tunsin aika rankasti kuinka lansimaalainen individualisti olenkaan..
Innostuin kuullessani ettei tarvitse pitaa punaista haapukua vaan saan itse valita varin. Aadi kertoi pukujen olevan kauniisti kirjailtuja ja todella kalliita, siksi ihmiset yleensa vuokraavat ne. Nyt ei kuulemma kuitenkaan ole oikea aika menna naimisiin, joten katsotaan sitten muutaman vuoden kuluttua. Juuri kun aloin innostua!

Keskimaarainen kuukausipalkka tuntuu olevan taalla 3000 rupian luokkaa (65 rupiaa on 1 euro). Talla palkalla monet, kuten ihana 22- vuotias Priya ystavani Kochista elattaa myos aitinsa ja isansa, jotka ovat molemmat liikuntakyvyttomia. Priyan ongelmana on myos aviomiehen loytaminen, silla morsiammen perheen tulisi maksaa tuntuvat myotajaisrahat, joita hanella on vaikeuskia saada saastettya.. Toki monet, esimerkiksi Varkalassa ravintolassa tyoskentele Ganesh, saa palkan lisaksi tipit, jonka takia kannattaa lahtea toihin Etela- Intiaan saakka.

Eilen tein akkilahdon 10 kilometria Kovalamilta sijaitsevaan Trivandrumiin, joka on Keralan paakaupunki. Luin netista, etta yhdessa tapotaydessa junassa on viela kaksi "foreign tourist quata" lippua jaljella. Naita lippuja saa siis myydaan ainoastaan ulkomaalaisille turisteille ja ainoastaan juna-aseman varaustoimistossa henkilokohtaisesti passia nayttamalla. Naimpa raahasin itseni paikallisbussille, hikoilin jalleen kerran ymparillisen verran, etsin rautatieaseman ja jonotin lippua tunnin verran tapotaydessa toimistossa, jossa oli sentaan vuoronumerosysteemi jollaista en ollut ennen Intiassa nahnytkaan. Minua ennen jonossa oli ainoastaan 150 ihmista, mutta sainkuin sainkin lipun ensi viikon keskiviikolle 6.1 Hyderabadista Varanasiin. Nain siis alkaa matka takaisin kohti Nepalia!
Nyt on ena yksi ongelma.. Junat ja bussit taalta Keralasta Hyderabadiin ovat jotakuinkin kaikki varattuja. Huomenna siis bussiasemalle erikoislippuja etsimaan. Mikali se onnistuu yhta helposti kuin toissapaivana mennessamme Manzoorin kanssa elokuviin, ei ole mitaan hataa: kymmenen minuuttia ennen naytoksen alkua oli jonossa yli 200 ihmista, vaikak sali oli jo taynna, mutta ei mennyt aikaakaan, kun joku joku tuli myymaan meille lippuja puolet kalliimmalla hinnalla (euron sijaan kahdella eurolla) ja nain paasimme nakemaan Avatarin 3D:na intialaisttain. Kieli oli englanti, mutta siita oli hyvin vaikeaa saada mitaan selvaa, silla vahan valia salin tayttivat riehakkaat kiljahdukset ja riemukkaat taputukset. Lopussa huomasin taputtavani itsekin- elokuvan sankarille tietysti!