Terveisia universumille

Kathmandu, Nepal

Lakko lakon peraan. Kuulin juuri asken, etta huomenna on jalleen lakko mika tarkoittaa, etta kadut ovat liikenteesta autiot, aurinko paahtaa kuumana ilman saastepilven antamaa suojaa, jopa niin kirkkaana etta silmia pistelee, ja liikkeiden peltivet pysyvat alhaalla. Edellinen lakko oli sunnuntaina ja ihmiset kavelivat keskella katuja. Mikali joku uskaltautui moottoriajoneuvon selkaan, muut pitivat huolta ettei ajoneuvolla enaa (ehka koskaan) ajettu. Kello viidelta illalla elama alkoi pikkuhiljaa palautua normaaliin uomiinsa ja ravintolat seka kaupat avasivat ovensa.

Palataampa hetkeksi vuorille..

Pienen palaveeraamisen jalkeen paatimme lahtea matkaan kohti Gorkhaa jo haita edellisena paivana. Tiistai aamuna Kishan soitti yhdeksalta ja sanoi, etta nyt mennnaan ja tuli pieni hoppu, silla alkuperainen lahtoaika oli puolilta paivin. Gandharbojen toimistolla minua odottivat Kishan, Mikael ja Manoj 2. Hyppasimme taksiin ja menimme busparkiin. Aamuteet juotuamme ja poikien hommattua viimeiset tuliasostokset kotikylille valtasimme minibussin takapenkin. Viimehetkella sinne hypahti myos Subash. Ja nain matka alkoi..
Muutama tuntinen matka meni rattoisasti vuoristomaisemia ihaillessa. Jaimme pois kyydista Dumressa ja menimme Kishanin kotikylalle lounaalle. Dumresta kylalle on kavelymatka, mutta matkustimme sen bussin katolla! Pelkasin paljon, mutta samalla koin mielettoman suurta vapautta.
Kylatiella vastassa oli muutamia lapsia. 7- vuotias Deecha ja vahan nuorempi Sapana tarttuivat heti kateeni ja ohjasivat minut Kishanin aidin talolle. Siella jaoimme lapsille ostamamme hedelmat ja keksit seka soimme maittavaa daalbathia (riisia ja linsseja). Pian olikin aikaa jatkaa matkaa Bikashin kylalle (poikien juotua roxya, paikallista pontikkaa, ja minun opeteltuani nepalia lasten kanssa).
Kipusimme taas tikkaita pitkin bussinkatolle, jossa tuuli ja ohivilistavat maisevat sumensivat paan jonka jossain vaiheessa selvensi poikien kuorossa riemullisesti huutama: "Uuuuuuuuuuu... Kun kysyin mille he huusivat, Kishan vastasi: "Just sending our greetings to the universe!" Liityin kuoroon. Voisiko olla niin, etta Suomessa on vaan niin paljon helpompaa turtua ja unohtaa elavansa tassa ja nyt, kun kaikki on niin loppuun asti suojattua ja mietittya?
Matka jatkui tapotayden jeepin peralla ja joskus hamaran laskeutuessa saavuimme viimein Bikashin kylalle. Talolla oli koristeluina erivarisia kolmionvarisia pienia lippuja ja sen edustalla rivissa olkimattoja joiden paalle kavimme istumaan. Tarjoilut tulivat eteen perinteisilla ja ekologisilla kasinvalmistetuilla lehtilautasilla eika roxy lasistakaan meinannut uskaltaa ottaa horppya, silla se taytyyi sita mukaan, kun siita jotain havisi. Sarangit ja rummut soi, vaki tanssi ja laulu raikui.
Jossain vaiheessa vasymys vei voiton ja Subash (on kotoisin samalta kylalta) ohjasi minut lempitatinsa hoiviin. Aluksi tadin tytot olivat vahan ujoina, mutta pian vanhempi tytto Kriti alkoi jutella kanssani eika mennyt aikaakaan, kun seka sormen- etta varpaankynteli olivat lakatut, kasissani helisivat lasiset rannerenkaat (jotka ovat siina vielakin) paallani oli vanha naisten t-paita, alushame ja lungi (kiedotatva kangas, joita paikalliset naiset kayttaa) seka hiukset nepalilaisittain taakse kammattuna ja otsassa tika (punaista varia). Tuolloin kello lahenteli puoltayota ja tati seka tytot kietaisivat viela ylleni punaisen huivin ja sanoivat, etta nyt lahdet viela esittaytymaan pojille ja tanssimaan yhden tanssin. Niimpa minut sitten heitettiin soittajien keskelle ja vaihtoehtojen puuttuessa yritin tanssia parhaani mukaan. Tadin aviomies asuu Briteissa, englantilaisen tyttoystavansa kanssa, mutta lahettaa perheelle hyvat rahat ja soittelee usemman kerran paivassa. Ennen silmien ummsitamissa Kritin vieressa, saman peiton alla, sain viela keskutella kyseisen sedan kanssa puhelimessa.
Aamulla herasimme vahan neljan jalkeen ja aamupesun (hampaat ja naama) jalkeen alkoivat haamenot ollakin jo vauhdissa. Siskot ja veljet (taalla kaikki on toisilleen siskoja ja velia) siunasivat Bikashin laittamalla hanen otsaansa punaista varia johon oli sekoitettu riisinjyvia ja hanen nepalilaisen hattunsa alle jokainen laittoi vahan rahaa aviotaivalta varten. Kuuden maissa hyppasimme ihan liian pieneen bussiin, ihan liian mnta ihmista ja aloitimme kuoppaisen ja hitaan matkan kohti vaimon kylaa. Pysahdyksia oli vahan valia, sipsipussit kiersivat, samoin olutpullot. Parin tunnin paasta bussi jatti meidat aloittamaan matkan toisen osuuden, 2,5 tuntisen kavelyn ylos vuorenrinnetta. Alhaalla riisipelloilla mennessamme letka oli viela yhtenainen, mutta pikkuhiljaa yha ylospain kohotessamme tahti hiljeni, tauot lisaantyivat ja vaki ryhmittyi. Jossain vaiheessa loysin itseni matkaamasta Manoj kakkonen seuranani ja yhdessa ihailimme etaalla siintavia lumihuippuja. Ylos paastyamme olimem kaikki hiesta markia ja mina kokonaisuudessaan punainen. Vetta ei tietenkaan ollut mukana, joten ei muu auttanut kuin juoda paikallisesta vesipisteesta. Kishan oli tarjoutunut kantamaan vaihtovaatteet ja pesuvalineet sisaltavan muovipussini ylos, mutta jatti sen tietenkin ensimmaiseen (ja viimeiseen) vastaantulleeseen kauppaan sailoon.
Haaseremoniat kaynnistyivat ja otettiin valokuvia ja siunailtiin ja annettiin lahjoja ja rahaa haaparille. Vaimo istui puulaverilla Bikashin vieressa, kasvot tiukasti punaisen huivin suojissa. Jossain vaiheessa Bikashin porukka lahti, vaimo etunenassa jonkun veljen reppuselassa ja Bikash kymmenen minuuttia perassa. Kishan, mina, Lucky, Manojit ja Manoj ykkosen ystava Mathew paatimme jaada viela vuorille yoksi. Joimme aikalailla roxya ja jossain vaiheessa ihana 15-vuotias tytto lahti viemaan minua tallleen juomaan keitettya vetta. Jotenkin siina sitten kavi niin, etta paadyin hanen siskonsa talon edustalle juomaan teeta ja (aivan hirveaa) riisiolutta. Ymparilla pyori lapsia ja 15-vuotiaan kolmekymppinen veli oli ainoa joka puhui auttavasti englantia. Ilta hamartyi ja Manoj2 tuli etsimaan minua ja toi mukanaan neulepaidan, jonka joku oli ystavallisesti lainannut minulle. Omat vaatteeni kun olivat kaupassa, kiitos Kishanin avuliaisuuden. Ilma oli vuorilla lampimampaa kuin Kathmandussa, mutta ilta toi mukanaan viileyden.
Jatkoimem roxyn juomista koydella eristetyn alueen ulkopuolella (juhlissa oli kahta eri kastia) ja jossain vaiheessa Manoj sai idean, etta nukutaan samassa paikassa, mika ei ole kertakaikkiaan soveliasta paikallisessa kylakulttuurissa (eika etenkaan kun toinen osapuoli on naimisissa). Jotenkin siina kuitenkin kavi niin, etta menimme yhteen taloista, jossa oli meidan ikaisiamme nuoria, jotka ovat kotoisin kylalta, mutta opiskelevat nykyisin Kathmandussa. Joimme yhdessa sita hirveaa riisiolutta ja nukuimme Manojin kanssa taloa kiertavalla parvekkeella, tahtitaivaan alla.
Aamulla vuorenrinteita peitti sumu ja maisema oli taianomainen. Kaikki eivat katsoneet meita kovin suopein simin (kuten en itsekaan katsonut itseani), mutta kaikki sentaan ihailivat nepalilaista kurta survariani (tunika, housut ja pitka huivi, mitka ovat itseasiasas alunperin tulleet nepaliin Intiasta). Ihana 15- vuotias ystavani etsi minut kasiinsa heti herattyani ja vei luokseen teelle. Han, aitinsa ja siskonsa istuimme yhdessa lattialla ja joimme teeta seka soimme rasvaisia rinkeita. Puoliltapaivin aloitimme viimein hitaan matkan alas. Matkalla pidimme taukoa vanhojen paikallisiin asuihin pukeutuneiden naisten kanssa, jotka olivat palaamassa vuorilla sijaitsevaan kylaansa ostosreissulta. Vaikka en ymmartanyt kielta, oli tunnelma lammin.
Illalla menimme takaisin Kishanin kylalle ja ruokailun seka lasten kanssa leikkimisen jalkeen oli vuorossa oli kylan naisten vuoro esiintya vieraalle (varainkeruu mielessa). Taas soi sarangi ja rummut, kadet loivat yhteen ja nauru (seka roxy) virtasi. Kriiseiltakaan ei valtytty, kun humalainen Manoj meni sekoilemaan yopaikkakyselyjen kanssa jaleen, mutta loppu hyvin kaikki hyvin nukuin Kishanin aidin ja Pujan kanssa. Tuntui vahan pahalta nukkua yksin isolla sangylla, toisten nukkuessa maalattialla ohuella olkimatolla. Tama kuitenkin kuuluu kulttuuriin..
Perjantai aamuna paasin mukaan kaivolle. Vesi nostettiin pienmalla amparilla, jo tyhjillaankin aikamoisen painaviin tonkkiin, jotka kylan naiset katavat vaivattoman nakoisesti yhdessa kadella kaulasta kiinni pitaen ja tonkan pohja kylkiluiden valiin painautuneena, mutta jonka kantamiseen mina tarvistin kaksi katta ja monta syvaa hengastynytta henkaysta. Samana paivana Kishan ja Lucky lahtivat takaisin Kathmanduun. Kylan naiset yrittivat ajaa myos Manojia (nro 2) sinne, mutta han jai viela seurakseni kylalle. Paatimme menna paivaksi Bandipuriin ihailemaan Himalyan huippuja ja saimme lapsenvahdeiksi kylan kaksi teinityttoa, Lakshmin ja sokean Bikashin pikkusiskon. Ennen Bandipuriin lahtoa paasin viela peseytymaan, ensimmaista kertaa neljaan paivaan. Voitte uskoa, etta se oli virkistava kokemus. Kolme tyttoa auttoi minua pyykinpesupaikalla laittamaan lungin paalleni ja ottamaan sen alla vaatteet pois. Sitten he kaatoivat paalleni kannulla kylmaa vetta ja yritin siina peseytya parhaani mukaan.
Toimme Bandipurin kuuluisia mandariineja kylalle ja nelja kiloa havisi nopeasti parempiin suihin. Illalla seurasin Manoj ykkosen ja muiden miesten sarangin veisto-operaatiota, leikin lasten kanssa (ihanat "tyttoni" Deecha, Sapana, Saraswathi ja Puja) ja juttelin kuistille keraantyneiden ihmisten kanssa. Kylayhteisossa ihmiset kokoontuvat yhteen, pyykkeja pestaan yhdessa, ruokaa jaetaan, kaikista lapsista pidetaan yhdessa huolta ja tietysti joskus myos, niinkuin Kishan osuvasti aamulla ennen lahtoaan sanoi: "Too many dj's playing same time." ja Lucky lisasi: "All different music.", aanet kohoavat ja asioista keskustellaan kiivaasti.
Lauantai aamuna herasimme molemmat Kishanin aidin kanssa ennen kuutta. Ilma oli sumussa ja linnoittauduimme keittioon avotulen aareen juttelemaan. Kishanin aiti puhui nepalia ja mina englantia, mutta aika hyvin ymmarsimme kuitenkin toisiamme. Lopuksi kavelimme vahan matkan paassa sijaitsevalla teeshopille, johon kylalaiset aamuisin kokoontuvat juomaan maitoteeta ja syomaan kananmunaa. Soin viela maittavan aterian ja pidin Deechaa sylissa ennenkuin Manoj 2 ja lyhyt Mangal tulivat hakemaan minua "kotimatkaa" varten. Lahtiessa tuli itku silmaan, mutta lupasin menna moikkaamaan lapsia tammikuussa uudelleen. Niin, olen siis tehnyt paatoksen jattaa tana vuonna Mysoren valiin ja menna Intiaan ainostaan neljaksi viikoksi (15.12-10.1), jonka jalkeen tulen viela 2 kuukaudeksi tanne Nepaliin. Tuntuu silta, etta minulla on niin paljon opittavaa taalla, etta palattava on.

Nyt lahden Kishanin kanssa katsomaan Samulin moottoripyoraa. Saa nahda hierovatko pojat tanaan kauppoja.