Kathmandu, Nepal
Rouva ilmoittautuu ulkomaailmalle! Rouvuus on nyt laillistettu Kathmandun Chief distric officessa, polyisten, repaleisten ja homeisten mappipinojen keskella (huhtikuun alussa) ja viime perjantaina hinduseremonioin kotiguesthousemme kattoterassilla. Viimeinen otsat tyylikkaasti parin sentin paksuisen, punaisen riisijugurttimommon peitossa. Punainen juhlasarini oli jymymenestys vaikka toisin kovin pelkasin. Pidin jopa siita itse.
Suomalaiset haajuhlavieraat saapuivat Nepaliin sopivasti kuusi paivaa kestaneen lakon aattona, suunnitellusta poiketen kahdessa erassa. Neiti Boise oli nimittain ilouutisista sokaistuneena ostanut Delhi-Kathmandu lennot ajankohdalle ennen Helsinki-Delhi lentoja. Tunnin teeodotus lentokentalla oli hyvaa aikaa vaihtaa kuulumisia ja Manun maistella vierasjoukkion lentokoneesta parempia suita varten nappaamaa lamminta ja kuohuavaa Lapin kultaa.
Unohdinko ehka mainita, etta viikkoa ennen muita saapui Anni ja toi mukanaan kyynelmereen saattaneen tervehdysvideon Suomesta? Annin mukana saapui myos ensimmaisen (ja ainoan vaimoni) Riikan kasinvalmistama pitsinen sukkanauha juhlapaivaa varten (vaikkakin totuuden nimissa taytyy tunnustaa, etta paatin jattaa sukkanauhanumeron suosiolla oman huoneemme suojaan, tosin Manua ei olisi kuulemma ollenkaan haitannut suorittaa sita viisikymmenpaisen juhlakansan edessa joka koostui suurimmilta osin miehista joista moni ei ole epailysteni mukaan koskaan nahnyt edes omaa vaimoaan taysin alastomana eivatka ainakaan paivanvalossa).
Juhlapaikka paatettiin paivan varoistusajalla, silla kaikki kaupat ja ravintolat, varaamamme juhlapaikka mukaanlukien, oli suljettuna lauantaista perjantaihin Maoistien (vahemman hyvin toimineen) yleislakon seurauksena. Suomivierailta jai kylavierailu kokematta ja Manulta oma perhe ennen Eurooppaan tuloa tapaamatta. Kuitenkaan emme valita, silla naurua ja musiikkia riitti lahestyvan monsuunin tuomien ja paivia taivaan peittaneiden sadepilvienkin vaistyessa auringon tielta.
Vihkitodistuksen saaminen oli niin sanoinkuvaamatonta touhua, jolle kuitenkin nain kuukausi jalkikateen pystyy nauramaan. Prosessi kesti viikkoja (vaikka alussa meille sanottiin virallisen kasittelyajan olevan 15 paivaa). Juoksimme poliisiasemalle liuta todistajia mukanamme, juoksimme poliisiasemalta kopioliikkeeseen monistamaan asiakirjan, vain juostaksemme takaisin sinne monistamaan seuraavaa asiakirjaa jonka herra viranomainen katsoi hetken mielijohteesta tarkeaksi vain kaksi minuuttia paluun jalkeen. Kaikki viralliset asiakirjat taalla kirjoitetaan Nepalissa kasinvalmistetulle paperille ja se pitaa tietenkin hankkia itse, eika asiakirjaa tietenkaan voi kirjoittaa ilman kynaa, josta jotenkin kummassa loppuu muste heti asiakirjan vakmistumisen jalkeen ja se haviaa herra viranomaisen parempiin taskuihin. Ja mitaan ei voi kirjoittaa, mikali ei saa pienta "juhlarahaa", onhan kyseessa sentaan rakkauden juhla! Turha oli kuvitella, etta viisi poliisiasemalle raahaamaamme ihmista riittivat todistamaan, etta todella haluamme olla yhdessa, vaan tarvittiin kolme lisaa tekemaan sama allekirjoitusrumpa myos Head distric officella. Kauan puhutun paajehujen paajehun haastattelun aika viimein koitti raahattuamme todistajakaartin HDO:lle (tuo ainoa paiva milloin joku todella teki asioille jotain, ei sentaan kirjoittanut vihkitodistusta, sen me teimme itse, mutta loi leimat paalle ja nimikirjoitukset paalle. Turha kuitenkaan kuvitella, etta kaiken taman olisi voinut tehda yksi henkilo tai etta olisimme saaneet 200 rupiaa kappaleelta maksaneet vihkitosituspohjat kerralla kirjoitettua oikein, niita meni kolmin kappalein ja joka kerta rahastajan silmat loistivat kirkkaammin). Paajehujenpaajehu kysyi miksi olemme yhdessa ja tiedanko, etta monet nepalilaiset miehet menevat naimisiin paastakseen eurooppaan. Vastasimme, etta meita naurattaa yhdessa ja etta tiedan ja han sanoi: "Onneksi olkoon"! ja kuitaisi allekirjoituksensa paperiin.
Ennenkuin Suomen suurlahetysto hyvaksyi vihkitodistuksen meidan tuli lalistaa se paikallisessa ulkoasianministeriossa. Paivan vuoronumeroiden jakelu alkoi kello 10.30 ja jo kymmenelta jono oli lahes viisikymmentametrinen. Jo tuolloin minun kuumeiluni oli alkanut ja voitte kuvitella kuinka iloisena seisoin tunnin odottamassa vuoronumeroluukun avautumista ja sen jalkeen toisen tunnin oman vuoronumeroni vuoroa, jonka jalkeen vuorossa oli oman asiakirjan valmistumisen kaksituntiseksi paatynyt odotus (allekirjoitusoikeudellinen virkamies oli unohtanut tulla toihin tai ainakin ilmoittaa muille ettei aio tulla). Loppu hyvin, kaikki hyvin (sijainen loytyi teepaussin jalkeen).
Sairaalata vakuutusyhtiolle viikko sitten soittamani puhelu osoitti, etta avioliittomme on virallistettu myos Suomessa (esitteltyani itseni Heidi Melinina ystavallinen vakuutusneuvoja korjasi: "Siis Heidi Melin-Gandari".)
Jotain hyvaa jos huonoakin, meidan ei tarvinut maksaa Manun turistiviisumista Suomeen (koska olemme ).Tama tieto huojennutti meita mielestamme taysin puihin menneen haastattelun jaljilta. Manoj ei muunmuassa osannut vastata "mista asioista hanen vaimonsa pitaa eniten" enka mina tiennyt hanen aitinsa ja isansa nimia. Ehka se auttoi etten antanut Manojin laittaa pukua paalle nepalilaisten kavereidensa painostuksesta huolimatta tai se etta olimme vain yksinkertaisesti niin auttamattoman tyhmia ja pihalla ettemme voineet olla muuta kuin tosissamme. Kiitos Suomen valtion konsuliasioistavastaaville kouluttajille! Meilla siis on viisumi ja tarkoituksenamme olisi laskeutua Suomen maaperalle keskiviikkona 19.tata kuuta.
Tahan loppuun pahoittelut etten ole ollut kovin aktiivinen yhteydenpitaja viime aikoina ja tuskin tulen lahiviikkoinakaan olemaan. Olen karsinyt lavantaudista (tai mika taman taudin aiheuttaja sitten lieneekaan. Ne perkuleet piiloilee veressani) viimeiset arviolta sanoen nelja viikkoa. Tama tarkoittaa jatkuvaa kuumeilua, jossa kaydaan oisin usein aika korkeallakin, ruokahaluttomuutta ja heikotusta. Lohtuna se, etta loysin viimein puolitoista viikkoa sitten huipun lansimaalaisten matkasairauksiin erikoistuneen klinikan, (ihaaaanan!) brittitohtori Robinin ja lauantaina otettu verikoe naytti pahana olleiden maksaarvojeni parentuneen vaikka kuumeiluun ei tunnu mitkaan antibiootit tehoavan (paitsi nyt nama toimivat, heti!). Tanaan vaihdan Kathmandu Delhi lennot vasta ensi viikolle, Taj Mahal saa odottaa naita rakastavaisia vasta hamassa tulevaisuudessa.
maanantai 10. toukokuuta 2010
keskiviikko 31. maaliskuuta 2010
Kadonnut uhrilahja
Kathmandu, Nepal
Tervehdys pitkasta aikaa! Kevat, kuumuus ja monenkirjavat otokat ovat saapuneet Kathmanduun. Talvella en nahnyt seinilla ja nurkissa muutamaa rottaa lukuunottamatta juurikaan elamaa, mutta nyt on turha kuvitella valttavansa tormaamasta torakkaan. Liikenteen pakokaasujen lisaksi ilman tayttaa jokapuolella nouseva poly. Aiemmin arsyynnyin pikku ampareistaan kaduille vetta roiskiviin kauppiaisiin, mutta nyt tama toimenpide saa kaiken ymmarrykseni. Polytilannetta helpottaa myos noussut sateiden maara. Mielummin jalat ja lahkeet polven yli kuravellissa kuin keuhkot taynna hiekkaa. Aurinko nousee aiemmin ja laskee hieman myohemmin mika helpottaa elamaa sahkokatkosten maaran noustessa usein 12 tuntiin paivassa. Valilla kaymme nukkumaan kahdeksalta illalla, jotta jaksamme herata puoleltaoin katsomaan leffan, kun sahko palaa ja suoraan sankymme ylapuolella oleva pitka loisteveloputki ravahtaa viimein tayteen loisteeseensa.
Noin kuukausi sitten loysin itseni siita pisteesta, etta olin taysin turhautunut kaikkeen. Lahes nelja kuukautta olin vain hengaillut ympariinsa, tekematta mitaan sen kummempaa. Asiat tuntuivat tapahtuvan ilman paamaaraa, vaikka nain jalkeempain katsottuna tajuan kaikella sillakin olleen tarkoituksensa. Tarvitsein selkean loman ja irtioton pitkan ja rankan tyorupeaman jalkeen, mutta pidemman paalle tekemattomyys alkoi pitkastyttamaan ja pitkastyminen vasyttomaan. Koko ajan olin vasynyt eika tilannetta helpottanut se, etta lahes koko ajan olen ollut pikkuruisen kipeana (ripulissa ja flunssassa). Oli aika ottaa uusi suunta.
Oli aika ottaa itseaan niskasta kiinni ja lopettaa voivottelu. Niimpa ilmouttauduin viimein nepalinkielenkurssille. Opettajani nimi on Muna (mista olemme saaneet monet hyvat naurut, mutta taytyy myontaa ettei opettajani kanssa, silla en ole tohtinut kertoa hanelle mita "Muna" suomeksi tarkoittaa) ja kuutena paivana viikossa olen hanen opissaan tunnin verran iltapaivalla. Tunnit ovat yksityistunteja ja on hammastyttavaa miten jopa mina, kuka on aina ajatellut etta hanen on mahdotonta oppia uusia kielia, olen oppinut monia uusia asioita. Viimeinen kotitehtavani oli kirjoittaa 250 sanainen kirje nepaliksi, joka on osoitettu vanhemmille. Seuraavana ote kirjeesta: "Manoj gaiko maasu khaanuhunna. Wahaalai kukhuraako ra raagako maasu manparchha. (Manoj ei syo lehmanlihaa. Han pitaa kanan ja buffalon lihasta.)" Tama on ehdottomasti yksi tarkeimmista asioista, joista haluan vanhemmilleni tiedottaa Nepalin ja Manojin suhteen. On parempi, etta tervetuliaispoydassa odottaa purkki poron lihaa kuin sikanautaa (selvennykseksi kerrottakoon, etta isani herra Arjyla on suuri purkkilihan fani, etenkin Aasiaan matkatessaan ja pelatessaan nalkaan naantymista pyhissa kaupungeissa, joissa on tarjolla vain kasvisruokaa). Ehka Arjy voi kuitenkin savustaa purkkilihan sijasta tuoreelle vavypojalleen lohen?
Kielikurssin lisaksi olemme saateneet siviilivihkimista todenteolla. En ole aivan vakuuttunut siita, etta kuljemme taysin samalla aaaltopituudella asianajajiemme (Sir nuorempi ja vanhempi) ja joka paiva he sanovat soittaessamme ja kysyessamme missa mennaan: "Ei mitaan hataa, kaikki on kunnossa. Pari kolme paivaa viela." Ja tama sama informaatiota seuraa paiva toisensa peraan. Nyt on kaynnissa poliisitutkinta, jotten vaan nai Manojia paastakseni elintasopakolaiseksi Nepaliin.. Poliisit haluavat kuulemma tulla tarkastamaan majapaikkamme, asummeko todella molemmat siella. Tama poliisitutkinta on nyt kestanyt 4 paivaa enka ole taysin vakuuttunut, etta poliisit ovat oikeasti kiinnostuneita saati tulossa huoneellemme. Lakimies sanoi, etta "pysytte nyt vaan yhdessa koko ajan siella guesthousilla". Muutakaan tekemista kun ei ole. Bistaarei, bistaarei (hitaasti, hitaastl). Ainakin tama kasvattaa karsivallisyytta mika onkin aina ollut aika olematon.
Kaksi kertaa olen paassyt pistamaan sormenjalkeni ja nimikirjoitukseni valokuvallani varustettuihin nepalinkielisiin asiakirjoihin, mutta kai asianajajaan pitaisi voida edes sen verran luottaa, etta kysymys on vihkimiseen liittyvista dokumenteista, etenkin kun maksaa hanen tyostaan itsensa kipeaksi? On asianajan palkkaamisesta ollut se hyoty, etta tahan mennessa olemme joutuneet kaymaan paakallopaikalla (The head distric office) vain yhden kerran ja silloinkaan emmme joutuneet jonottamaan. Tama valtion virasti vasta huvittava paikka olikin. Isossa toimistohuoneessa istui kuudesta kahdeksaan virkailijaa, seka miehia etta naisia, jotka kaikki silmailivat paperin kerrallaan lavitse, vaikka ainoastaan yhdella heista vaikutti olevan valta allekirjoittaa kyseinen asiakirja (ja tama allekirjoitus oikeus oli paperista riippuen aina eri henkilolla). Kiire ei ollut kellaan ja huoneen seinamykset tayttyivat kellastuneista ja rapistuneista papereista, jotka oli aseteltu lahes kattoon asti ulottuviin kiemuraisiin pinonkaltaisiin muodostelmiin. Yhdella seinustalla oli epamaarainen mappirivi "court married" ja mietin kuinka meidankin vihkitodituksemme aikojen saatossa uppoaa tuohon kellastuvaan ja repsottavaan paperimappimereen.
Karsivallisyytta Heidi, karsivallisyytta!
Vietin Kathmandussa lahes kaksi kuukautta ja reilu viikko sitten paatimme viimein Manojin kanssa lahtea vierailemaan kylalla. Miten kuuma siella olikaan! Ensimmaisen yon kanssamme kylalla viettivat suomalaiset vapaaehtoissisarukset Sipe ja Lari. Yllatin itseni taysin kuinka hyvin olin kykeneva kommunikoimaan nepaliksi heidan lasnaollessaan, ollessani niin sanotussa oppaan asemassa kuten kylalaiset nauroivat. (Taytyy myontaa etta tama taito vaheni heti vieraiden lahdettya ja lahes katosi mita enemman kylaroksia joimme iltaisin, paitsi huppelissa tietysti kielitaito hetkeksi palasi.) Lapsista koostuva fanijoukkoni odotti minua heti kuuden jalkeen aamulla parvekkeen alla jossa nukuimme. Kavimme joella uimassa, leikimme lasten kanssa, kavimme eseita kertoja teashopissa kananmunalla ja rinkelilla seka kuulimme uusimmat juorut. Muistatte ehka, kun kerroin kuinka kylakierroksellamme loysimme Kishanille vaimon. Nyt tuore vaimo ei pysty syomaan muuta kuin hedelmia ja oksentaa vaan- perheenlisaysta siis luvassa!
Yhtena paivana vierailimme Manojin aidin, Mithu didin (isosisko), Kashanin aidin ja manojin kanssa Gorkhassa Manakamanan temppelilla. Temppelilla vierailu oli alkuperaisesti Manijin, minin ja Mangalin idea, mutta muutama viikko sitten paras ystavamme sai viimein viisumin Dubaihin ja lahti lahes silta istumalta matkaan. Han on siella toissa seuraavat 26 kuukautta ja meidan lisaksemme taalla Mangalia odottavat, raskaana oleva vaimo, pieni tytar, pieni poika, suku ja ystavat. Manankamana sijaitsee maen (vuoren) huipulla ja on kuuluisa ympari Nepalin. Koska minua oli informoitu, etta kaikki Manakamalla tehdyt rukoukset kayvat toteen paatin kirjoittaa listan. Aikaisin aamulla me kaikki naiset pukeuduimme parhaisiimme (Kishanin aiti uuteen turkoosiin kurtasurvaliinsa, mina uuteen kirkkaan pinkkiini ja Manojin aiti seka sisko upeisiin mustiin hopeapaljeteilla kirjailtuihin sareihinsa) ja koristimme otsamme bindeilla ja silmamme kajaalilla, huulien punaamista unohtamatta. Tarkoituksenamme oli uhrata jumalilla kana (mina olin itse paattanyt tyytya kukkiin), mutta toisin tapahtui. Kana loikkasi hirveaa kyytia makea alas suoraan viidakkoon ja Manojin seka viiden muun reilun puolituntia kestaneesta metsastyksesta huolimatta emme loytaneet sita enaa. Niimpa kavelimem Dumreen ja hyppasimme bussiin. Ylos vuorelle menimme kabiinihissilla (mita looytyy hienoista hiihtokeskuksista). Hissin lisaksi hinta oli hieno. Nepalilaiselta edestakainen matka maksoi 390 nepaslin rupiaa (reilut 4 euroa) ja rikkaalta lansimaaliselta 1290 rupiaa. Ei ihme ettei missaan nakynyt yhtaan muuta lankkaria.
Ensin jonotimme tunnin verran hissiin ja sisaan paastyamme ihailimme edessamme, takanamme ja allamme avautuvaa mahtavaa maisemaa. Perilla temppelilla jonotimme toisen tunnin (Manoj jai suosiolla kenkavahdiksi meidan naisten mennessamme sisaan), soitimme yhta jos toista kelloa, heitimme kukkaseppeleemme pyhalle miehelle, joka hetti ne riisikukkapunainenjauhesekamelskaan ja kaatoi takaisin bambunlehtikuppiin, saimme otsiimme tikat ja suytytimme suitsukkeet. Onneksi ruokoilin jo jonottaessa, silla sisalla temppelissa olin niin hammeyksissa miten ihmeessa minun pitaa toimia, etta unohdin koko rukoilun (ruokouslistani sentaan kavi pyhassa riisikukkajauhesekoituksessa ja sai siunauksen pyhalta miehelta). Temppelin jalkeen saimme hyvan onnen tikat avioliitollemma Manojin aidilta ja pyhalta miehelta.
Kaiken taman jalkeen menimme puutarharavintolaan ylihintaiselle daal bhaatille ja roksilasille. Koko Manankamana oli paikallisturismille rakennettu; taynna muovikraasan myyjia ja kalliita nepalilaisravintoloita. Illalla kylalle palattuamme huomasimme, etta viidakkokanamme oli loytanyt tiensa takaisin kavereidensa luo. Toisella kertaa kanalla ei kaynyt yhta hyva tuuri vaan illalla se porisi jakoineen kaikkineen padassa.
Viimeina kylailtanamme paasin todistamaan Manojin aidin ja isosiskon masiivista riitaa. Riita alkoi yhdentoista jalkeen illalla (milloin yleensa kaikki kylalla ovat jo syvassa unessa) ja sen aiheena oli talo, jossa molemmat asuvat (ilmeisesti isosisko ja hanen miehensa ovat myyneet talon aidille ja riita koski yllatys yllatys rahaa). Aluksi yritimme olla osallistumasta tapahtumaan, mutta se oli hyvin hankalaa, silal nuimme parvekkkeella, suoraan tapahtumapaikan ylla. Aidin ja tyttaren molempien huutaessa kurkkusuorana, muu kyla oli asettunut rauhalliseen kyykkyistuntaan talolle vievaan rinteeseen ja osa suoraan pihalle. Kukaan ei avannut suuntaan, mutat kaikki seurasivat tilanteen kehittymista silma kovana. Kun tilanne ei ottannt rauhoittuakseen Manojilta paloi hihat ja han sanoi, etta nyt lahdemme Dumreen. Kavimme pakkaamassa tavaramme (kello oli 12 yolla) ja Manoj vannotti minut, etta mita tahansa minulel sanottaisiin en saisi muuttaa mieltani. Muutaman askeleen pihalta alas Dumreen vieviin portaita als paastyamme puolet kylan naisista oli ymparillamme, Manojin didi itki ja aiti vieressa. Naiset pitivat kiinni selastamme ja puhuttivat meidat jaamaan jonkun muun talolle yoksi. Tottakai suostuin (kuka hullu haluaa menna yksin keskella yota Dumreen, etenkin kun edellisella viikolla kaupunkia aivuasvasta joesta oli loytynyt paaton, kadeton ja jalaton ruumis). Riita oli silta eraa ohi ja kylaiset kaikkosivat kukin tahoillensa. Manoj soitti surusavelmia toisella uusista sarangeistaan ja Didi tuli kanssamme parvekkeelle itkemaan ja pitamaan kiinni kasistamme.
Aamulla ennen lahtoamme taas rajahti ja tuhansien rupioiden rahaniput lentelivat, Manojin aidin pakatessa tavaransa mouvikasseihin. Katsoin paremmaksi suunnata Kishanin talolle ja siella isanta itse tarjosi minulla vaimonsa valmistamaa daal bhaattia. Jattaessamme kylan oli taysi show taas kaynnissa ja kymmenpainen katsojakunta paikoillaan.
Kylavierailu teki hyva enka enaa jokaisen mottoripyoran ohittaessa paasta suustani arrapaita. Hyvalla onnella taman viikon lopussa olen rouva Melin- Gandhari, mutta epailempa etta saamme neititella viela pitkalle ensi viikkoon.
Tervehdys pitkasta aikaa! Kevat, kuumuus ja monenkirjavat otokat ovat saapuneet Kathmanduun. Talvella en nahnyt seinilla ja nurkissa muutamaa rottaa lukuunottamatta juurikaan elamaa, mutta nyt on turha kuvitella valttavansa tormaamasta torakkaan. Liikenteen pakokaasujen lisaksi ilman tayttaa jokapuolella nouseva poly. Aiemmin arsyynnyin pikku ampareistaan kaduille vetta roiskiviin kauppiaisiin, mutta nyt tama toimenpide saa kaiken ymmarrykseni. Polytilannetta helpottaa myos noussut sateiden maara. Mielummin jalat ja lahkeet polven yli kuravellissa kuin keuhkot taynna hiekkaa. Aurinko nousee aiemmin ja laskee hieman myohemmin mika helpottaa elamaa sahkokatkosten maaran noustessa usein 12 tuntiin paivassa. Valilla kaymme nukkumaan kahdeksalta illalla, jotta jaksamme herata puoleltaoin katsomaan leffan, kun sahko palaa ja suoraan sankymme ylapuolella oleva pitka loisteveloputki ravahtaa viimein tayteen loisteeseensa.
Noin kuukausi sitten loysin itseni siita pisteesta, etta olin taysin turhautunut kaikkeen. Lahes nelja kuukautta olin vain hengaillut ympariinsa, tekematta mitaan sen kummempaa. Asiat tuntuivat tapahtuvan ilman paamaaraa, vaikka nain jalkeempain katsottuna tajuan kaikella sillakin olleen tarkoituksensa. Tarvitsein selkean loman ja irtioton pitkan ja rankan tyorupeaman jalkeen, mutta pidemman paalle tekemattomyys alkoi pitkastyttamaan ja pitkastyminen vasyttomaan. Koko ajan olin vasynyt eika tilannetta helpottanut se, etta lahes koko ajan olen ollut pikkuruisen kipeana (ripulissa ja flunssassa). Oli aika ottaa uusi suunta.
Oli aika ottaa itseaan niskasta kiinni ja lopettaa voivottelu. Niimpa ilmouttauduin viimein nepalinkielenkurssille. Opettajani nimi on Muna (mista olemme saaneet monet hyvat naurut, mutta taytyy myontaa ettei opettajani kanssa, silla en ole tohtinut kertoa hanelle mita "Muna" suomeksi tarkoittaa) ja kuutena paivana viikossa olen hanen opissaan tunnin verran iltapaivalla. Tunnit ovat yksityistunteja ja on hammastyttavaa miten jopa mina, kuka on aina ajatellut etta hanen on mahdotonta oppia uusia kielia, olen oppinut monia uusia asioita. Viimeinen kotitehtavani oli kirjoittaa 250 sanainen kirje nepaliksi, joka on osoitettu vanhemmille. Seuraavana ote kirjeesta: "Manoj gaiko maasu khaanuhunna. Wahaalai kukhuraako ra raagako maasu manparchha. (Manoj ei syo lehmanlihaa. Han pitaa kanan ja buffalon lihasta.)" Tama on ehdottomasti yksi tarkeimmista asioista, joista haluan vanhemmilleni tiedottaa Nepalin ja Manojin suhteen. On parempi, etta tervetuliaispoydassa odottaa purkki poron lihaa kuin sikanautaa (selvennykseksi kerrottakoon, etta isani herra Arjyla on suuri purkkilihan fani, etenkin Aasiaan matkatessaan ja pelatessaan nalkaan naantymista pyhissa kaupungeissa, joissa on tarjolla vain kasvisruokaa). Ehka Arjy voi kuitenkin savustaa purkkilihan sijasta tuoreelle vavypojalleen lohen?
Kielikurssin lisaksi olemme saateneet siviilivihkimista todenteolla. En ole aivan vakuuttunut siita, etta kuljemme taysin samalla aaaltopituudella asianajajiemme (Sir nuorempi ja vanhempi) ja joka paiva he sanovat soittaessamme ja kysyessamme missa mennaan: "Ei mitaan hataa, kaikki on kunnossa. Pari kolme paivaa viela." Ja tama sama informaatiota seuraa paiva toisensa peraan. Nyt on kaynnissa poliisitutkinta, jotten vaan nai Manojia paastakseni elintasopakolaiseksi Nepaliin.. Poliisit haluavat kuulemma tulla tarkastamaan majapaikkamme, asummeko todella molemmat siella. Tama poliisitutkinta on nyt kestanyt 4 paivaa enka ole taysin vakuuttunut, etta poliisit ovat oikeasti kiinnostuneita saati tulossa huoneellemme. Lakimies sanoi, etta "pysytte nyt vaan yhdessa koko ajan siella guesthousilla". Muutakaan tekemista kun ei ole. Bistaarei, bistaarei (hitaasti, hitaastl). Ainakin tama kasvattaa karsivallisyytta mika onkin aina ollut aika olematon.
Kaksi kertaa olen paassyt pistamaan sormenjalkeni ja nimikirjoitukseni valokuvallani varustettuihin nepalinkielisiin asiakirjoihin, mutta kai asianajajaan pitaisi voida edes sen verran luottaa, etta kysymys on vihkimiseen liittyvista dokumenteista, etenkin kun maksaa hanen tyostaan itsensa kipeaksi? On asianajan palkkaamisesta ollut se hyoty, etta tahan mennessa olemme joutuneet kaymaan paakallopaikalla (The head distric office) vain yhden kerran ja silloinkaan emmme joutuneet jonottamaan. Tama valtion virasti vasta huvittava paikka olikin. Isossa toimistohuoneessa istui kuudesta kahdeksaan virkailijaa, seka miehia etta naisia, jotka kaikki silmailivat paperin kerrallaan lavitse, vaikka ainoastaan yhdella heista vaikutti olevan valta allekirjoittaa kyseinen asiakirja (ja tama allekirjoitus oikeus oli paperista riippuen aina eri henkilolla). Kiire ei ollut kellaan ja huoneen seinamykset tayttyivat kellastuneista ja rapistuneista papereista, jotka oli aseteltu lahes kattoon asti ulottuviin kiemuraisiin pinonkaltaisiin muodostelmiin. Yhdella seinustalla oli epamaarainen mappirivi "court married" ja mietin kuinka meidankin vihkitodituksemme aikojen saatossa uppoaa tuohon kellastuvaan ja repsottavaan paperimappimereen.
Karsivallisyytta Heidi, karsivallisyytta!
Vietin Kathmandussa lahes kaksi kuukautta ja reilu viikko sitten paatimme viimein Manojin kanssa lahtea vierailemaan kylalla. Miten kuuma siella olikaan! Ensimmaisen yon kanssamme kylalla viettivat suomalaiset vapaaehtoissisarukset Sipe ja Lari. Yllatin itseni taysin kuinka hyvin olin kykeneva kommunikoimaan nepaliksi heidan lasnaollessaan, ollessani niin sanotussa oppaan asemassa kuten kylalaiset nauroivat. (Taytyy myontaa etta tama taito vaheni heti vieraiden lahdettya ja lahes katosi mita enemman kylaroksia joimme iltaisin, paitsi huppelissa tietysti kielitaito hetkeksi palasi.) Lapsista koostuva fanijoukkoni odotti minua heti kuuden jalkeen aamulla parvekkeen alla jossa nukuimme. Kavimme joella uimassa, leikimme lasten kanssa, kavimme eseita kertoja teashopissa kananmunalla ja rinkelilla seka kuulimme uusimmat juorut. Muistatte ehka, kun kerroin kuinka kylakierroksellamme loysimme Kishanille vaimon. Nyt tuore vaimo ei pysty syomaan muuta kuin hedelmia ja oksentaa vaan- perheenlisaysta siis luvassa!
Yhtena paivana vierailimme Manojin aidin, Mithu didin (isosisko), Kashanin aidin ja manojin kanssa Gorkhassa Manakamanan temppelilla. Temppelilla vierailu oli alkuperaisesti Manijin, minin ja Mangalin idea, mutta muutama viikko sitten paras ystavamme sai viimein viisumin Dubaihin ja lahti lahes silta istumalta matkaan. Han on siella toissa seuraavat 26 kuukautta ja meidan lisaksemme taalla Mangalia odottavat, raskaana oleva vaimo, pieni tytar, pieni poika, suku ja ystavat. Manankamana sijaitsee maen (vuoren) huipulla ja on kuuluisa ympari Nepalin. Koska minua oli informoitu, etta kaikki Manakamalla tehdyt rukoukset kayvat toteen paatin kirjoittaa listan. Aikaisin aamulla me kaikki naiset pukeuduimme parhaisiimme (Kishanin aiti uuteen turkoosiin kurtasurvaliinsa, mina uuteen kirkkaan pinkkiini ja Manojin aiti seka sisko upeisiin mustiin hopeapaljeteilla kirjailtuihin sareihinsa) ja koristimme otsamme bindeilla ja silmamme kajaalilla, huulien punaamista unohtamatta. Tarkoituksenamme oli uhrata jumalilla kana (mina olin itse paattanyt tyytya kukkiin), mutta toisin tapahtui. Kana loikkasi hirveaa kyytia makea alas suoraan viidakkoon ja Manojin seka viiden muun reilun puolituntia kestaneesta metsastyksesta huolimatta emme loytaneet sita enaa. Niimpa kavelimem Dumreen ja hyppasimme bussiin. Ylos vuorelle menimme kabiinihissilla (mita looytyy hienoista hiihtokeskuksista). Hissin lisaksi hinta oli hieno. Nepalilaiselta edestakainen matka maksoi 390 nepaslin rupiaa (reilut 4 euroa) ja rikkaalta lansimaaliselta 1290 rupiaa. Ei ihme ettei missaan nakynyt yhtaan muuta lankkaria.
Ensin jonotimme tunnin verran hissiin ja sisaan paastyamme ihailimme edessamme, takanamme ja allamme avautuvaa mahtavaa maisemaa. Perilla temppelilla jonotimme toisen tunnin (Manoj jai suosiolla kenkavahdiksi meidan naisten mennessamme sisaan), soitimme yhta jos toista kelloa, heitimme kukkaseppeleemme pyhalle miehelle, joka hetti ne riisikukkapunainenjauhesekamelskaan ja kaatoi takaisin bambunlehtikuppiin, saimme otsiimme tikat ja suytytimme suitsukkeet. Onneksi ruokoilin jo jonottaessa, silla sisalla temppelissa olin niin hammeyksissa miten ihmeessa minun pitaa toimia, etta unohdin koko rukoilun (ruokouslistani sentaan kavi pyhassa riisikukkajauhesekoituksessa ja sai siunauksen pyhalta miehelta). Temppelin jalkeen saimme hyvan onnen tikat avioliitollemma Manojin aidilta ja pyhalta miehelta.
Kaiken taman jalkeen menimme puutarharavintolaan ylihintaiselle daal bhaatille ja roksilasille. Koko Manankamana oli paikallisturismille rakennettu; taynna muovikraasan myyjia ja kalliita nepalilaisravintoloita. Illalla kylalle palattuamme huomasimme, etta viidakkokanamme oli loytanyt tiensa takaisin kavereidensa luo. Toisella kertaa kanalla ei kaynyt yhta hyva tuuri vaan illalla se porisi jakoineen kaikkineen padassa.
Viimeina kylailtanamme paasin todistamaan Manojin aidin ja isosiskon masiivista riitaa. Riita alkoi yhdentoista jalkeen illalla (milloin yleensa kaikki kylalla ovat jo syvassa unessa) ja sen aiheena oli talo, jossa molemmat asuvat (ilmeisesti isosisko ja hanen miehensa ovat myyneet talon aidille ja riita koski yllatys yllatys rahaa). Aluksi yritimme olla osallistumasta tapahtumaan, mutta se oli hyvin hankalaa, silal nuimme parvekkkeella, suoraan tapahtumapaikan ylla. Aidin ja tyttaren molempien huutaessa kurkkusuorana, muu kyla oli asettunut rauhalliseen kyykkyistuntaan talolle vievaan rinteeseen ja osa suoraan pihalle. Kukaan ei avannut suuntaan, mutat kaikki seurasivat tilanteen kehittymista silma kovana. Kun tilanne ei ottannt rauhoittuakseen Manojilta paloi hihat ja han sanoi, etta nyt lahdemme Dumreen. Kavimme pakkaamassa tavaramme (kello oli 12 yolla) ja Manoj vannotti minut, etta mita tahansa minulel sanottaisiin en saisi muuttaa mieltani. Muutaman askeleen pihalta alas Dumreen vieviin portaita als paastyamme puolet kylan naisista oli ymparillamme, Manojin didi itki ja aiti vieressa. Naiset pitivat kiinni selastamme ja puhuttivat meidat jaamaan jonkun muun talolle yoksi. Tottakai suostuin (kuka hullu haluaa menna yksin keskella yota Dumreen, etenkin kun edellisella viikolla kaupunkia aivuasvasta joesta oli loytynyt paaton, kadeton ja jalaton ruumis). Riita oli silta eraa ohi ja kylaiset kaikkosivat kukin tahoillensa. Manoj soitti surusavelmia toisella uusista sarangeistaan ja Didi tuli kanssamme parvekkeelle itkemaan ja pitamaan kiinni kasistamme.
Aamulla ennen lahtoamme taas rajahti ja tuhansien rupioiden rahaniput lentelivat, Manojin aidin pakatessa tavaransa mouvikasseihin. Katsoin paremmaksi suunnata Kishanin talolle ja siella isanta itse tarjosi minulla vaimonsa valmistamaa daal bhaattia. Jattaessamme kylan oli taysi show taas kaynnissa ja kymmenpainen katsojakunta paikoillaan.
Kylavierailu teki hyva enka enaa jokaisen mottoripyoran ohittaessa paasta suustani arrapaita. Hyvalla onnella taman viikon lopussa olen rouva Melin- Gandhari, mutta epailempa etta saamme neititella viela pitkalle ensi viikkoon.
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Punaiset hammasvalit
Kathmandu, Nepal
Happy holi! Sunnuntaina oli taas vaihteeksi festivaalin aika. Kadut ja kujat tayttyivat vedesta, vareista ja "happy holi"- huudoista. Innokkaimmat juhlistajat aloittivat vedella taytettyjen muovipussien heittamisen ohikulkijoiden takaraivoihin ja perjantaina ja totuuden nimissa taytyy myontaa, etta myohaan sunnuntai iltapaivana litimarkien vaatteiden painaessa vahintaan puolet omasta elopainosta, suun, silmien ja korvien ollessa taynna sinista, keltaista ja punaista varijauhetta ja kylmyyden pyrkiessa lapimarkien vaatteiden lapi luihin ja yhtimiin asti oli vahan vaikeaa tajuta mita happya siina kaikessa nyt sitten oli.
Meidan holi- joukkueemme koostui Jeevanista, Sureshista, Manojista, Mangalista, Kishanista, Hennasta, Courneysta, Subashin isasta ja ranskalaisesta ladysta. "Aseina" muita Thamelissa pyoria kymmenpaisia joukkoja vastaan meilla oli pari (valilla kuravedella) taytettya limsapulloa, hyva setti tyhjia pikkupusseja ja monen monituista pakettia erivarisia varijauheita. Monilla muilla varustukseen kuului kymmenen litran ampareita ja erityisen hauskaa oli, kun joku kaatoi saavillisen jaakylmaa, varjattya vetta niskaan talon katolta (tahan oli vaikeaa varautua) tai suihkutti sita ylpeana suoraan letkusta (jonka hyva puoli oli, ettei vesi varjannyt vaatteitasi). Kadulla vastaantulleet jengit kavivat heti naamaan kasiksi ja yleensa paatyivat tunkemaan varijauhetta suoraan suulle. Itse kavelinkin kadet ojossa, valmiina hyokkaykseen, heti uuden joukkion havaittuani. Tapahtuipa se pari kertaa, etta vastaantullut hyvanholintoivottaja muisti myos toivottaa sita kaymalla kiinni naispuolisen "pelaajan" rinnuksiin. Enimmakseen kuitenkin mustelmat tulivat siita, etta joukkiot olivat toisinaan niin isoja, etta niiden keskelle joutuessaan oli varikasia ja kyynerpaita siella jos taalla.
Hennalla riitti kysyntaa ja suojelevia herrasmiehia. Loppupeleissa pojat (Jeevan, kishan ja Suresh) paatyivat arpomaan kuka heista saa olla Hennan holipartneri, kirjoittamalla jokaisen nimen paperilapulle ja pyytaen Hennaa nostamaan yhden. Jeevan voitti ja hanen poskensa hehkuivat onnesta.
Neljan maissa meno alkoi rauhoittua ja menimme lounaalle paikalliseen ravintolaan. Kadut olivat taynna tyhjia muovipusseja ja viela jokunen varivesitippa loysi tiensa laheiselta katolta nuudelilautaselle.
Illalla liityimme Manojin kanssa muun suomipoppoon kanssa syopottelemaan. Manoj sai kunnon parituntisen suomioppitunnin, naisten sammarit jalassa, kun omat housunsa olivat hopean, mustan, punaisen, keltaisen siniset ja kuivumassa parvekkeen kaiteella.
Eilen koin tympiintymisjakson huipun ja paatin, etta nyt on aika alkaa tekemaan jotain. Vaikka koko ajan olisi ollut monenlaista pikkupuuhasteltavaa en ole saanut enaa pitkaan aikaan mitaan aikaiseksi. Selvasti tarvitsin loman ja irtaantumisen viime vuoden kovasta tyotahdista, mutta rajansa kaikella. Eilen iltapaivalla olin niin artynyt, etta rupesin nauramaan ja sen kautta ymmarsin, etta energia on palautunut ja kaytettavissa. Asken kavin ilmoittaumassa nepalinkielen kurssille ja ensimmainen tunti on huomenna iltapaivalla. Seuraavan kuukauden ajan opiskelen tunnin paivassa, kuutena paivana viikossa.
Happy holi! Sunnuntaina oli taas vaihteeksi festivaalin aika. Kadut ja kujat tayttyivat vedesta, vareista ja "happy holi"- huudoista. Innokkaimmat juhlistajat aloittivat vedella taytettyjen muovipussien heittamisen ohikulkijoiden takaraivoihin ja perjantaina ja totuuden nimissa taytyy myontaa, etta myohaan sunnuntai iltapaivana litimarkien vaatteiden painaessa vahintaan puolet omasta elopainosta, suun, silmien ja korvien ollessa taynna sinista, keltaista ja punaista varijauhetta ja kylmyyden pyrkiessa lapimarkien vaatteiden lapi luihin ja yhtimiin asti oli vahan vaikeaa tajuta mita happya siina kaikessa nyt sitten oli.
Meidan holi- joukkueemme koostui Jeevanista, Sureshista, Manojista, Mangalista, Kishanista, Hennasta, Courneysta, Subashin isasta ja ranskalaisesta ladysta. "Aseina" muita Thamelissa pyoria kymmenpaisia joukkoja vastaan meilla oli pari (valilla kuravedella) taytettya limsapulloa, hyva setti tyhjia pikkupusseja ja monen monituista pakettia erivarisia varijauheita. Monilla muilla varustukseen kuului kymmenen litran ampareita ja erityisen hauskaa oli, kun joku kaatoi saavillisen jaakylmaa, varjattya vetta niskaan talon katolta (tahan oli vaikeaa varautua) tai suihkutti sita ylpeana suoraan letkusta (jonka hyva puoli oli, ettei vesi varjannyt vaatteitasi). Kadulla vastaantulleet jengit kavivat heti naamaan kasiksi ja yleensa paatyivat tunkemaan varijauhetta suoraan suulle. Itse kavelinkin kadet ojossa, valmiina hyokkaykseen, heti uuden joukkion havaittuani. Tapahtuipa se pari kertaa, etta vastaantullut hyvanholintoivottaja muisti myos toivottaa sita kaymalla kiinni naispuolisen "pelaajan" rinnuksiin. Enimmakseen kuitenkin mustelmat tulivat siita, etta joukkiot olivat toisinaan niin isoja, etta niiden keskelle joutuessaan oli varikasia ja kyynerpaita siella jos taalla.
Hennalla riitti kysyntaa ja suojelevia herrasmiehia. Loppupeleissa pojat (Jeevan, kishan ja Suresh) paatyivat arpomaan kuka heista saa olla Hennan holipartneri, kirjoittamalla jokaisen nimen paperilapulle ja pyytaen Hennaa nostamaan yhden. Jeevan voitti ja hanen poskensa hehkuivat onnesta.
Neljan maissa meno alkoi rauhoittua ja menimme lounaalle paikalliseen ravintolaan. Kadut olivat taynna tyhjia muovipusseja ja viela jokunen varivesitippa loysi tiensa laheiselta katolta nuudelilautaselle.
Illalla liityimme Manojin kanssa muun suomipoppoon kanssa syopottelemaan. Manoj sai kunnon parituntisen suomioppitunnin, naisten sammarit jalassa, kun omat housunsa olivat hopean, mustan, punaisen, keltaisen siniset ja kuivumassa parvekkeen kaiteella.
Eilen koin tympiintymisjakson huipun ja paatin, etta nyt on aika alkaa tekemaan jotain. Vaikka koko ajan olisi ollut monenlaista pikkupuuhasteltavaa en ole saanut enaa pitkaan aikaan mitaan aikaiseksi. Selvasti tarvitsin loman ja irtaantumisen viime vuoden kovasta tyotahdista, mutta rajansa kaikella. Eilen iltapaivalla olin niin artynyt, etta rupesin nauramaan ja sen kautta ymmarsin, etta energia on palautunut ja kaytettavissa. Asken kavin ilmoittaumassa nepalinkielen kurssille ja ensimmainen tunti on huomenna iltapaivalla. Seuraavan kuukauden ajan opiskelen tunnin paivassa, kuutena paivana viikossa.
torstai 25. helmikuuta 2010
Paskahousu
Kathmandu, Nepal
Kuten suomalaiset myos nepalilaiset rakastavat uhkapeleja. Kortinpeluurinkeja ei tarvitse kaukaa hakea, ensimmainen tulee vastaan viimeistaan 200 metrin paassa Gandharbojen toimiston katolla. Manojin loytaa 95 prosenttisesti sielta.
Myos mina paadyin hankkimaan pelikortit viikko sitten. Opetin Manojille kuinka paskahousua pelataan ja sanoin etten koskaan pelaa rahasta, ainoastaan huvista. No, huvia siita on sitten irronnutkin, ainakin sulholle. Manoj oppi pelin taktiikan ja "hei hyi sielta se paska haisee"- ilmeen nenalle tyontyvalla kasiliikkeella hoystettyna vahan liiankin nopeasti. Onneksi edes eilen voitin 5-4..
Toisaalta ei hajusyytokset kaukaa liippaa. Edelleen kayn vessassa ulostamassa sisaan pistamiani ruokavarantoja kuudesta kymmeneen kertaa paivassa (erityisesti oisin tykkaan istua tunnin kylmassa vessassa). Manoj on ihan huolissaan ja alan kohta tottua tahan paassaamiseen, kun se kantaa huoneelle sandwitcheja, vetta, limsaa ja mehua. Toissailtana, kun han oli ensin eksynyt naapurin haajuhliin, han toi edellamainittujen lisaksi pullon rommia, "ihan vaan jos haluat juoda". Kun selitin, etta rommi ei ehka ole parasta laaketta vatsatautiin, han avasi pullon hymyssa suin ja lupasi onnellisena huolehtia sen sisallosta itse. Huomen aamulla mennaan ottamaan mato- sun muut testit, jos loydettaisi viimein minkamoisia maha-asukkeja vatsassani luuraa.
Muuten tassa kuluneen viikon aikana olemme kayneet yhdeksan henkisen suomipoppoon voimin illallisella, ihmetelleet maanantaista lakkoa, jonka piti alkaa sunnuntaina, mutta joka ei viela maanantainakaan kestanyt kuin muutaman hetken (kun ihmettelin miten kaupanpitajat, ravintoloitsijat yms. tietaa milloin lakko alkaa ja loppuu minulle ystavallsesti kerrottiin, etta joku kay paukuttamassa liikkeen ovea..) ja tavanneet lakimiehen, joka vaikuttaa ajattelevan, etta haluan Manojin kanssa naimisiin ainoastaan saadakseni nepalin kansalaisuuden.. Hmm...
Keskiviikkona Helsingin maistraatti lahetti tannepain todistuksen luvasta "avioitua ulkomaan kansalaisen kanssa". Toivottavasti seuraavan viikon aikana saamme hakea sen Suomen suurlahetystolta ja painella takaisin asianajamme toimistoon. Paatimme Manojin kanssa yhdessa, etta vaihdamme asianajajaa mikali hanen asenteensa jatkuu samanlaisena. Tama kyseinen herra valittiin siksi, etta han on Mangalin naapuri Gorkhasta ja lahes sukulainen. Hinta on kuulemma halvempi, mutta kukaan ei ole vielakaan kertonut mita se halpa tarkoittaa.
Nyt loppui kadunkulmissa seisoskelu! Ystavamme Suresh on kova kauppamies, eika aina niin kovassa huudossa muiden poikien keskuudessa, koska bisnes menee usein kaiken muun edelle. Sain kuitenkin Sureshilta mahtavan idean (jonka ansiosta kyllakin menetin rahaa 35 euroa)- han ehdotti, etta ostaisin Manojille kannykan. Niimpa marssimme tana aamuna kannykkaostoksille ja taas kerran sain todeta, etta miehet ovat samanlaisia ympari maailman, he rakastavat ylitse kaiken uusia elektronisia lelujaan. Tama oli Manojin syntymapaivalahja kuukautta aiemmin. Minulla oli kuitenkin asiassa myos oma lehma ojassa; olen korviani myoten kyllastynyt odottelemaan hanen soittoaan "kuuden ja puoli seitseman valilla" (mika useimmiten tarkoittaa ihan mita tahansa kuuden ja yhdeksan valilla) ja nyhjottamaan Thamelin kadunkulmissa tappamassa aikaa jutellen joka ikisen vastaantulevan tiger palm, veistosnorsu ja hedelmakauppiaan kanssa.
Kuten suomalaiset myos nepalilaiset rakastavat uhkapeleja. Kortinpeluurinkeja ei tarvitse kaukaa hakea, ensimmainen tulee vastaan viimeistaan 200 metrin paassa Gandharbojen toimiston katolla. Manojin loytaa 95 prosenttisesti sielta.
Myos mina paadyin hankkimaan pelikortit viikko sitten. Opetin Manojille kuinka paskahousua pelataan ja sanoin etten koskaan pelaa rahasta, ainoastaan huvista. No, huvia siita on sitten irronnutkin, ainakin sulholle. Manoj oppi pelin taktiikan ja "hei hyi sielta se paska haisee"- ilmeen nenalle tyontyvalla kasiliikkeella hoystettyna vahan liiankin nopeasti. Onneksi edes eilen voitin 5-4..
Toisaalta ei hajusyytokset kaukaa liippaa. Edelleen kayn vessassa ulostamassa sisaan pistamiani ruokavarantoja kuudesta kymmeneen kertaa paivassa (erityisesti oisin tykkaan istua tunnin kylmassa vessassa). Manoj on ihan huolissaan ja alan kohta tottua tahan paassaamiseen, kun se kantaa huoneelle sandwitcheja, vetta, limsaa ja mehua. Toissailtana, kun han oli ensin eksynyt naapurin haajuhliin, han toi edellamainittujen lisaksi pullon rommia, "ihan vaan jos haluat juoda". Kun selitin, etta rommi ei ehka ole parasta laaketta vatsatautiin, han avasi pullon hymyssa suin ja lupasi onnellisena huolehtia sen sisallosta itse. Huomen aamulla mennaan ottamaan mato- sun muut testit, jos loydettaisi viimein minkamoisia maha-asukkeja vatsassani luuraa.
Muuten tassa kuluneen viikon aikana olemme kayneet yhdeksan henkisen suomipoppoon voimin illallisella, ihmetelleet maanantaista lakkoa, jonka piti alkaa sunnuntaina, mutta joka ei viela maanantainakaan kestanyt kuin muutaman hetken (kun ihmettelin miten kaupanpitajat, ravintoloitsijat yms. tietaa milloin lakko alkaa ja loppuu minulle ystavallsesti kerrottiin, etta joku kay paukuttamassa liikkeen ovea..) ja tavanneet lakimiehen, joka vaikuttaa ajattelevan, etta haluan Manojin kanssa naimisiin ainoastaan saadakseni nepalin kansalaisuuden.. Hmm...
Keskiviikkona Helsingin maistraatti lahetti tannepain todistuksen luvasta "avioitua ulkomaan kansalaisen kanssa". Toivottavasti seuraavan viikon aikana saamme hakea sen Suomen suurlahetystolta ja painella takaisin asianajamme toimistoon. Paatimme Manojin kanssa yhdessa, etta vaihdamme asianajajaa mikali hanen asenteensa jatkuu samanlaisena. Tama kyseinen herra valittiin siksi, etta han on Mangalin naapuri Gorkhasta ja lahes sukulainen. Hinta on kuulemma halvempi, mutta kukaan ei ole vielakaan kertonut mita se halpa tarkoittaa.
Nyt loppui kadunkulmissa seisoskelu! Ystavamme Suresh on kova kauppamies, eika aina niin kovassa huudossa muiden poikien keskuudessa, koska bisnes menee usein kaiken muun edelle. Sain kuitenkin Sureshilta mahtavan idean (jonka ansiosta kyllakin menetin rahaa 35 euroa)- han ehdotti, etta ostaisin Manojille kannykan. Niimpa marssimme tana aamuna kannykkaostoksille ja taas kerran sain todeta, etta miehet ovat samanlaisia ympari maailman, he rakastavat ylitse kaiken uusia elektronisia lelujaan. Tama oli Manojin syntymapaivalahja kuukautta aiemmin. Minulla oli kuitenkin asiassa myos oma lehma ojassa; olen korviani myoten kyllastynyt odottelemaan hanen soittoaan "kuuden ja puoli seitseman valilla" (mika useimmiten tarkoittaa ihan mita tahansa kuuden ja yhdeksan valilla) ja nyhjottamaan Thamelin kadunkulmissa tappamassa aikaa jutellen joka ikisen vastaantulevan tiger palm, veistosnorsu ja hedelmakauppiaan kanssa.
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Likaiset lakanat
Kathmandu, Nepal
Eilen ja tanaan mahakivut aityivat niin viiltaviksi, etta paatin menna viimein tapaamaan tohtoria. Alavatsassa tuntui kuin joku olisi tyontanyt puukkoa sisaan ja kiertanyt sita ympari aina viiden minuutin valein. En tieda oliko se 3,5 tunnin odotus sairaalalla, yllattava ensiapupolin verhohuoneen likaisten lakanoiden valissa tapahtunut gynekologinen tarkastus vai laskun aiheuttama shokki- mutta kipu on poissa. Lasku oli 9500 nepalin rupiaa (noin 95 euroa). Nyt kuitenkin tiedan, etta veriarvoni ovat kunnossa, pissatesti oli puhdas eika perheenlisaystakaan ole tulossa.
Ostin pari paivaa sitten DVD-soittimen ja kuinka ihanaa onkaan paasta katsomaan leffoja pitkasta aikaa! Eilen illalla meilla oli tuuria, silla sahkokatkos oli jo paivalla (yleensa se on useamman tunnin ajan seka aamulla etta illalla) ja saimme katsottua lahes kokonaiset 2 elokuvaa.
Pakko viela mainita, etta nepalilainen aikakasitys ei pade liikenteessa. Oli miten paha ruuhka tahansa kyseessa, joka ikinen ajoneuvo yrittaa paasta toistensa edelle, huolimatta siita joutuuko sen tekemaan esimerkiksi jalkakaytavan kautta. Jos taas odotat nepalilaista tapaamiseen, ota iisisti. Voi hyvin olla, etta kello seitseman tarkoittaa puhelimesi ruudella 19.45. Tai sairaalalla 2 minuuttia kahta tuntia.
Huomenna on lakko tai sitten ei. Mikali on, niin toivottavasti on edes sahkot. Mikali ei, menemme kymmenelta aamulla tapaamaan lakimiesta avioliittoasioiden tiimoilta.
Eilen ja tanaan mahakivut aityivat niin viiltaviksi, etta paatin menna viimein tapaamaan tohtoria. Alavatsassa tuntui kuin joku olisi tyontanyt puukkoa sisaan ja kiertanyt sita ympari aina viiden minuutin valein. En tieda oliko se 3,5 tunnin odotus sairaalalla, yllattava ensiapupolin verhohuoneen likaisten lakanoiden valissa tapahtunut gynekologinen tarkastus vai laskun aiheuttama shokki- mutta kipu on poissa. Lasku oli 9500 nepalin rupiaa (noin 95 euroa). Nyt kuitenkin tiedan, etta veriarvoni ovat kunnossa, pissatesti oli puhdas eika perheenlisaystakaan ole tulossa.
Ostin pari paivaa sitten DVD-soittimen ja kuinka ihanaa onkaan paasta katsomaan leffoja pitkasta aikaa! Eilen illalla meilla oli tuuria, silla sahkokatkos oli jo paivalla (yleensa se on useamman tunnin ajan seka aamulla etta illalla) ja saimme katsottua lahes kokonaiset 2 elokuvaa.
Pakko viela mainita, etta nepalilainen aikakasitys ei pade liikenteessa. Oli miten paha ruuhka tahansa kyseessa, joka ikinen ajoneuvo yrittaa paasta toistensa edelle, huolimatta siita joutuuko sen tekemaan esimerkiksi jalkakaytavan kautta. Jos taas odotat nepalilaista tapaamiseen, ota iisisti. Voi hyvin olla, etta kello seitseman tarkoittaa puhelimesi ruudella 19.45. Tai sairaalalla 2 minuuttia kahta tuntia.
Huomenna on lakko tai sitten ei. Mikali on, niin toivottavasti on edes sahkot. Mikali ei, menemme kymmenelta aamulla tapaamaan lakimiesta avioliittoasioiden tiimoilta.
torstai 18. helmikuuta 2010
Ripaskasta haavalmisteluihin
Kathmandu, Nepal
Viimeinkin kevat on saapunut! Tanaan on laskujeni mukaan neljas aurinkoinen kevatpaiva ja yollakin alkaa jo parjata yhdella peitolla (vaikka yleensa ei edes ole muuta vaihtoehtoa, kun Manoj varastaa peitot ja jos ei pida niita itsellaan niin heittaa ne lattialle).
Viime viikolla tuli vetta taivaan taydelta, ja kuten hotellinomistaja sanoi, vanhat merkit pitivat paikkansa ja kevat alkoi sateen jalkeen. Kaiken sen jaatavyyden ja harmauden jalkeen on taivaallista herata nousevan auringon lammittaviin sateisiin ja koko ajan kasvavan lintukuoron aamuisiin aanenavauksiin vaikkakin jo seitsemalta.
Olen ollut viimeiset 2 viikkoa enemman ja vahemman vatsataudin kourissa. Enka ole ollut ainoa "suomiryhmalainen", joka on tasta samasta vaivasta karsinyt. Marja vietti muutamia paivia Norvicin sairaalassa ja muutamat muutkin pysyttelevat ruokailun jalkeen saniteettitilojen tiukassa laheisyydessa. Omalla kohdallani pari paivaa menee aina ihan hyvin ja sitten taas ripaska (kuten Sari hauskasti ripulia nimittaa) ja loputtaomat vessareissut alkaa. Tanaan on ensimmaista kertaa taysin terve olo, katsotaan mita huomenna. Positiivista (vai negatiivista?) tassa on kuitenkin se, etta ruokahalu ei ole havinnyt vaan oikeastaan pelkastaan lisaantynyt.
Viime viikolla (niina vahemman ripaskaisina paivina) kavimme Marjan ja Sarin kanssa Nagarkotissa. Yovyimme huoneessa,jossa oli puoliseinaa avaava ikkuna ja pitka linja lumihuippuja aukesi suoraan silmiemme edessa. Toisen paivan aamuna Kumar vei minut ja Sarin kavelylle Nagarkotin nakoalatornille ja aamuteen lomassa keskustelimme sujuvasti ilmastonlampenemisesta, joskin se alkoi tuntua hieman absurdilta aiheelta, kun tajusin, etta samassa poydassa istuu henkilo, jonka mokissa ei ole sahkoja, kella ei ole koskaan ole ollut moottoroitua ajoneuvoa tai kuka ei ole koskaan matkustanut oman synnyinmaansa rajojen ulkopuolelle..
Samaisena paivana oli myos Shivaratri festivaalin aika. Kaikki tiet olivat taynna lasten- ja valilla vanhempien yllapitamia sulkuja,jotka olivat valilla naruja ja valilla bambun runkoja. Nailla tiesuluilla sitten piti avata lompakkonsa ja antaa pieni lahjoitus, kuulemma illan festivaalijuhlintaa varten tai olla ovela ja sanoa: "Paisa chaina, ke garne? (Ei oo rahaa, mitas tehdaan?)". Voitte kuvitella, etta bussimatka takaisin kesti muutaman ylimaaraisen tunnin, mutta se ei nayttanyt haittaavan ketaan, vaan seka lasten etta matkustajien suilla loisti leveat hymyt. Illalla vahan joka paikassa roihusi nuotio ja harvase vastaantulija oli savuissa poltettuaan marihuanaa Shivan kunniaksi (Shiva on kuulemma ganjan ystava).
Viimeisen parin viikon aikana olen myos viettanyt lukuisia tunteja internetissa, mutta minulta ei ole liiennyt energiaa bloggaukseen tai useimpiin maileihin vastaamiseen, silla olen chattannut, chattannut ja chatannut. Olen kiitollinen kaikille ihmisille, joiden kanssa olen saanut mahdollisuuden vaihtaa ajatuksia ja ystaville, jotka ovat osoittaneet rakkautensa kyseenalaistamalla (mutta myos rohkaisemalla) valintoja joita olen viimeisen parin viikon aikana ollut tekemassa. Tassa se nyt sitten tulee (taydesta sydamesta ja varmuudella, johon olisin tuskin ilman teidan apuanne paassyt) : Olemme menossa Manojin kanssa naimisiin.
Viime viikolla Manoj kavi tekemassa Mangalin kanssa avioliittoon tarvittavat paperit omassa kotikunnassaan (kotikylalla) ja eilen tuli Helsingin maitraatista varmistusmaili, etta he ovat vastaanottaneet hakemuksemme avioliiton esteiden tutkinnasta. Parin viikon paasta saan Suomesta "todistuksen mahdollisuudesta avioitua ulkomaan kansalaisen kanssa". Sitten marssimme nepalilaiseen maitraattiin, jatamme paperit ja hakemuksen naimisiin menosta. Noin kuukauden paasta meidan pitaisi pystya hakemaan valmis vihkitodistus.
Haajuhlaa vietamme huhtikuun viimeisella viikolla Kathmandun liepeilla, johon kaikki kynnelle kykenevat olette sydamellisesti tervetulleita!
Ainakin www.poptravel.fi osoitteesta loysin menopaluu lentoja HKI-KTM vahan yli 500 eurolla. Luvassa musiikkia, tanssia, roksia (riisiviinaa/paikallista pontikkaa) ja daal baathia (riisia ja linsseja).
Nyt kun vielaloydettaisiin Samulille pikaisesti vaimo, niin voitaisiin pitaa tuplahaat (ilmeisen tehokas vaimonmetsastys on jo hyvassa vauhdissa).
Nyt kun kaikki on sanottu aaneen lupaan lisapaivityksia tiuhempaan tahtiin (on jotain kirjoitettavaa)..
Viimeinkin kevat on saapunut! Tanaan on laskujeni mukaan neljas aurinkoinen kevatpaiva ja yollakin alkaa jo parjata yhdella peitolla (vaikka yleensa ei edes ole muuta vaihtoehtoa, kun Manoj varastaa peitot ja jos ei pida niita itsellaan niin heittaa ne lattialle).
Viime viikolla tuli vetta taivaan taydelta, ja kuten hotellinomistaja sanoi, vanhat merkit pitivat paikkansa ja kevat alkoi sateen jalkeen. Kaiken sen jaatavyyden ja harmauden jalkeen on taivaallista herata nousevan auringon lammittaviin sateisiin ja koko ajan kasvavan lintukuoron aamuisiin aanenavauksiin vaikkakin jo seitsemalta.
Olen ollut viimeiset 2 viikkoa enemman ja vahemman vatsataudin kourissa. Enka ole ollut ainoa "suomiryhmalainen", joka on tasta samasta vaivasta karsinyt. Marja vietti muutamia paivia Norvicin sairaalassa ja muutamat muutkin pysyttelevat ruokailun jalkeen saniteettitilojen tiukassa laheisyydessa. Omalla kohdallani pari paivaa menee aina ihan hyvin ja sitten taas ripaska (kuten Sari hauskasti ripulia nimittaa) ja loputtaomat vessareissut alkaa. Tanaan on ensimmaista kertaa taysin terve olo, katsotaan mita huomenna. Positiivista (vai negatiivista?) tassa on kuitenkin se, etta ruokahalu ei ole havinnyt vaan oikeastaan pelkastaan lisaantynyt.
Viime viikolla (niina vahemman ripaskaisina paivina) kavimme Marjan ja Sarin kanssa Nagarkotissa. Yovyimme huoneessa,jossa oli puoliseinaa avaava ikkuna ja pitka linja lumihuippuja aukesi suoraan silmiemme edessa. Toisen paivan aamuna Kumar vei minut ja Sarin kavelylle Nagarkotin nakoalatornille ja aamuteen lomassa keskustelimme sujuvasti ilmastonlampenemisesta, joskin se alkoi tuntua hieman absurdilta aiheelta, kun tajusin, etta samassa poydassa istuu henkilo, jonka mokissa ei ole sahkoja, kella ei ole koskaan ole ollut moottoroitua ajoneuvoa tai kuka ei ole koskaan matkustanut oman synnyinmaansa rajojen ulkopuolelle..
Samaisena paivana oli myos Shivaratri festivaalin aika. Kaikki tiet olivat taynna lasten- ja valilla vanhempien yllapitamia sulkuja,jotka olivat valilla naruja ja valilla bambun runkoja. Nailla tiesuluilla sitten piti avata lompakkonsa ja antaa pieni lahjoitus, kuulemma illan festivaalijuhlintaa varten tai olla ovela ja sanoa: "Paisa chaina, ke garne? (Ei oo rahaa, mitas tehdaan?)". Voitte kuvitella, etta bussimatka takaisin kesti muutaman ylimaaraisen tunnin, mutta se ei nayttanyt haittaavan ketaan, vaan seka lasten etta matkustajien suilla loisti leveat hymyt. Illalla vahan joka paikassa roihusi nuotio ja harvase vastaantulija oli savuissa poltettuaan marihuanaa Shivan kunniaksi (Shiva on kuulemma ganjan ystava).
Viimeisen parin viikon aikana olen myos viettanyt lukuisia tunteja internetissa, mutta minulta ei ole liiennyt energiaa bloggaukseen tai useimpiin maileihin vastaamiseen, silla olen chattannut, chattannut ja chatannut. Olen kiitollinen kaikille ihmisille, joiden kanssa olen saanut mahdollisuuden vaihtaa ajatuksia ja ystaville, jotka ovat osoittaneet rakkautensa kyseenalaistamalla (mutta myos rohkaisemalla) valintoja joita olen viimeisen parin viikon aikana ollut tekemassa. Tassa se nyt sitten tulee (taydesta sydamesta ja varmuudella, johon olisin tuskin ilman teidan apuanne paassyt) : Olemme menossa Manojin kanssa naimisiin.
Viime viikolla Manoj kavi tekemassa Mangalin kanssa avioliittoon tarvittavat paperit omassa kotikunnassaan (kotikylalla) ja eilen tuli Helsingin maitraatista varmistusmaili, etta he ovat vastaanottaneet hakemuksemme avioliiton esteiden tutkinnasta. Parin viikon paasta saan Suomesta "todistuksen mahdollisuudesta avioitua ulkomaan kansalaisen kanssa". Sitten marssimme nepalilaiseen maitraattiin, jatamme paperit ja hakemuksen naimisiin menosta. Noin kuukauden paasta meidan pitaisi pystya hakemaan valmis vihkitodistus.
Haajuhlaa vietamme huhtikuun viimeisella viikolla Kathmandun liepeilla, johon kaikki kynnelle kykenevat olette sydamellisesti tervetulleita!
Ainakin www.poptravel.fi osoitteesta loysin menopaluu lentoja HKI-KTM vahan yli 500 eurolla. Luvassa musiikkia, tanssia, roksia (riisiviinaa/paikallista pontikkaa) ja daal baathia (riisia ja linsseja).
Nyt kun vielaloydettaisiin Samulille pikaisesti vaimo, niin voitaisiin pitaa tuplahaat (ilmeisen tehokas vaimonmetsastys on jo hyvassa vauhdissa).
Nyt kun kaikki on sanottu aaneen lupaan lisapaivityksia tiuhempaan tahtiin (on jotain kirjoitettavaa)..
tiistai 2. helmikuuta 2010
Lucky girl
Kathmandu, Nepal
Alla seuraa pienimuotoinen romaani. Suosittelen lukemaan erissa (mutten jattamaan loppua lukematta).
Hippikaveri Kumar. Tutustuimme Kumarin kanssa taannoin Nagarkotissa (han asuu missa milloinkin- seuraa omien sanojensa mukaan sita mihin Jumala hanta johdattaa) ja ennen tourille lahtoa tormasin haneen Thamelissa. Sovimme treffit seuraavalle paivalle. Itse luulin menevani nopealle teekupposelle, mutta hetken kaveria seurattuani huomasin istuvani bussissa matkalla minulle eika minulla ollut hajuakaan paamaarasta. Silloin talloin minulla on pienia vaikeuksia ymmartaa Kumarin englantia.. Vajaan tunnin myohemmin loysin itseni kavelemasta ison vehrean puiston lapi, ylos vuorenrinnetta, kohti Kumarin kotitaloa ja selvisi, etta olemme Thankotissa. Nakymat olivat upeat ja muutama lumihuippu toivotti vieraan tervetulleeksi. Talolla meita odotti Kumarin kolme siskoa, veljen viisivuotias tytar ja amma (aiti). Olin juuri ennen lahtoa syonyt mahan tayteen daal baathia, mutta taas syotiin tuhti lautasellinen ihania eineksia ja tietenkin juotiin palan painikkeeksi muutama kupillinen teeta. Amma huomasi kadessani kilisevat nelja lasista rannerengasta (jotka sain lahjaksi Bikashin haissa) ja pian minulla oli samaisessa ranteessa nelja lisaa. Koska kateni on eurooppalaista mallia saimme kayttaa pujottamisessa apuna oiman lorauksen oljya. Lahtiessamme naiset toivottivat minut tervetulleeksi takaisin koska tahansa.
Vanessa. Lauantai aamuna 16.tammikuuta suuntasimme alunperin ranskalaisen, mutta nykyaan puoliksi varanasilaistuneen (Intia) ystavani Vanessan kanssa bussiparkkiin. Vanessa on aivan uskomaton tinkimaan ja saimme matkan Dumreen halvemmalla kuin nepalilainen ystavamme (tall) Mangal. Matka kesti ja kesti, mutta ilta-auringon valossa viimein saavuimme kylalle. Siella meita oli vastaanottamassa Amma (Kishanin aiti), Reika, Deepak ja lukuisat lapset. Vanessa oli viettanyt kylalla pidemman aikaa viimeisen kuukauden aikana ja hieman kateellisena katselin kuinka luonnollisesti han otti osaa kylan arkiaskareisiin. Itse lahinna seisoin tumput suorina ja katselin sivussa.
Sunnuntaina kylan koululla vietettiin juhlia, joissa kavimme ihailemassa erilaisia peleja ja esityksia ja kavipa niinkin, etta loysin itseni vakijoukon keskelta kilpailemasta tuoleista (Peli jossa soi musiikki ja joka kierroksella rinkista poistetaan muutama tuoli. Kun musiikki loppuu kilpailija yrittaa istuutua). Illalla istuimme tuttuun tapaan kaikki yhdessa terassilla ja ihailimme tahtia seka vuorilla loistavia valoja.
Ennen nukkumaanmenoa sain viela kuunnella Vanessan mielenkiintoisia tarinoita elamasta Varanasista.
Mr Tin pani. Maanantaina 18.tammikuuta saatoimme Kishanin kanssa Vanessan Intian rajalle vievaan bussiin ja hyppasimme itse toiseen, jolla aloitimme matkan kohti ylhaalla vuorilla sijaitsevaa Gorkhaa. Nain alkoi virallisesti "musical tour:in" (jonka totesimme myohemmin muuttavan nimeaan jatkuvasti). Gorkhassa meita odotti (short) Mangal perheineen ja sukuneen. Nakoalat olivat hengea salpaavat eika kaduilla liikkunut juurikaan ajoneuvoja muutamaa moottoripyoraa lukuunottamatta (tarvittavaa lepoa seka silmille etta korville). Pian Mangalin talolle saavuttuamme tutustuin uuteen siskooni, 20- vuotiaaseen Pamphaan. Han otti minut mukaansa hakemaan 6- vuotiasta veljen tytartaan, Anua, koulusta. Koulu sijaitsi toisella puolella kaupunkia ja puolituntisen kavelymatkan aikana sain hyvan katsauksen kaupunkiin, uuden siskon opastuksilla hyostettyna. Pampha pisti Anun kulkemaan kanssani kasikadessa. Pienen tyton kasi oli hento j hanta silmia nahden jannitti. Seuraavan illan musisointituokiossa, johon kokoontui puoli kylaa soittamaan ja tanssimaan, oli jannitys kuitenkin jo kadonnut ja Anu tuli omasta aloitteestaan istumaan tyytyvaisena syliini (kunnes Mangalin 6-vuotias poka tuli nostamaan Anun pois, ja romahti itse samalle paikalle).
Kun saavuimme takaisin talolle olivat myos Manoj ja hollantilainen Paul saapuneet kaupunkiin. Kaikki pojat (Kishan, Mangal, Manoj ja Paul, jonka uudeksi nimeksi muodostui hyvin pian Mr. Tin Pani hanen juomansa roxy maaran mukaan. Tohtinen viela lisata, etta tama nimi ei suinkaan ole mitenkaan imarteleva.) olivat kadonneet teille tietamattomille ja reilun tunnin odotettuani ja tarpeeksi monta kuppia teeta Pamphan perheen kanssa juotuani soitin pojille. He olivat "kameranlatausreissulla", josta sitten palasivat auringon painuttua pitkalle vuorien taakse. Kaikki paitsi Kishan olivat hyvassa maistissa ja illalla istuimme Mangalin vanhempien talon edustalla, jossa nautimme kaikki hieman tin pania ja jutustelimme. Manojin kanssa saimme kunnian nukkua hotellissa (ja taman kunnian ansiosta todennakoisesti kannamme nyt elainyhdyskuntaa paissamme), kun muut majoittuivat Mangalin talolle. Toisen paivan aamuna Mangal, Manoj, Dai ja mina kiipesimme ylhaalla vuorella sijaitsevalle temppelille. Illalla nautimme Gandharbojen musiikista ja tanssista hollantilaisen ystavamme Paulin keskittyessa roxyn juontiin filmaamisen sijasta, mika oli sinansa huvittavaa, silla koko tourille lahdettiin, jotta han voi kuvata nepalilaista musiikkia.
Dumre. Seuraavaksi ohjelmassa oli paluu Kishanin (ja Manojin ja MAngalin vaimon, Anitan,joka tuli myos mukaan) kylalle. Mr. Tin pani paineli heti kylalle saavuttuamme etsimaan roxya kadet taristen. Tamahan oli kolmas kertani kylalla ja havaitsin ilokseni muidenkin naisten kuin Kishanin aidin "paastavan minut lahemmaksi" olemalla silminnahden iloisia jalleennakemisesta. Talla kertaa minua kutsuttiin ja vietiin sinne tanne. Myos Deepakin nuorempi tytar Ravita uskaltautuu nyt syliini jatkuvasti.
Pojat majoittuivat Kishanin talon sivuun rakennetussa lisahuoneessa minun saadessa kunnian jakaa makuuhuoneen lattialle levitetty patja (olkimatto ja pari peittoa) Lakshmin kanssa. Myos tama kertoi, etta olin paassyt mukaan perheeseen, silla edellisilla kerroilla Amma ja Puja nukkuivat lattialla minun valloittaessa kokonaisen parisangyn yksin. Taytyy sanoa, etten ole karsiyt selkakivuista moneen kuukauteen mista olkoon kiittaminen luonnonmukaisempia ja kovia patjoja.
Aamukuudelta ihailen herailevaa kylaa: kaiken peittava sumu halvenee vasta 10.30 auringon puskiessa viimein sen lapi. Peltitonkat kolisevat, kun naiset (ja muutamat miehetkin) juoksevat kaivolle hakemaan "tuoretta vetta". Perassa juoksee koira ja jossain taustalla kiekuu kukko (joka on itseasiassa huutanut koko yon). Naiset kantavat vesitonkkia yhdella kadella, pohja kylkeensa nojaten, niin vaivattoman nakoisesti, mutta kun kokeilen itse virtaavat hikikarpalot otsallani. Nyt kun on vetta on hammas-ja naamapesun aika. Sen jalkeen juomme kupit hoyryavaa ja makeaa mustaa teeta. Kun kello lahenee kahdeksaa, on aika suunnata Amman ja muiden naisten kanssa noin kilometrin paassa sijaitsevalle tea shopille,josta loydammekin jo pojat "tatto (tin) panit" (hoyryavat roxy lasit) kasissaan. Tea shopilla nautimme maitoteeta ja kananmunia.
Paivalla karkaamme Manojin kanssa koulun takana sijaitsevalle joelle, jossa han yrittaa saada myos minut uimaan, mutta kunnioituksesta kulttuuria kohtaan pysyn rantakivella katsomassa Manojin uiskentelua (joka ei kesta kauaa, koska a.) vesi on kylmaa ja b.) uiminen ei ole kivaa yksin). "Kotimatkalla" eksymme talolle,jonka pihassa on pieni kioski ja josta, yllatys yllatys, saa roxya. Juttelemme talon isannan kanssa ja mieli on iloinen. Seuraavana aamuna Manoj kieltaytyy juomasta Mangalin ja Mr. tin panin kanssa, silla "Heidi tulee siita aina niin vihaiseksi" (vaikka oikeasti olen vihainen siita, etta pojat haviavat tuntikausiksi juomaan roxya enak tieda missa he ovat. On siinakin minulla tour leaderit..).
Toisena iltana myos talla kylalla soitetan ja tanssitaan, mutta Mr. Tin panikieltaytyy kuvaamasta "bileita, koska han tuli kuvaamaan oikeaa musiikkia" (tama on gaine musiikkia aidoimmillaan). Muutenkin han kayttaytyy loukkaavasti ja kaikki pyorittelevat paataan ja ihmettelevat miten joku voi juoda yksin nelja pulloa roxya paivassa. Kannissa Mr. tin panin kadet eivat kuitenkaan tarise ja han on jotakuinkin siedettavaa seuraa.
Pokhara. Suuntaamme Pokharaan paivaa suunniteltua aiemmin, silla Mr. Tin pani on hermostunut, koska han ei paase kuvaamaan musiikkia (kylassa, jossa lahes koko ajan kuulee vahintaan yhden instrumentin soivan). Lahteminen tapahtuu nepalilaisen aikataulun mukaan kahdeksalta eli vahan ennen kymmenta. Mr. Tin pani on aivan hiilena (han on juonut pullon roxya aamupalaksi)ja lopulta kayn etsimassa pojat tea shopista ja kerron,e tta meidan on todellakin aika lahtea matkaan. Pokharaan saapuminen on minulle pienoinen pettymys, kylaelaman ja Gorkhan jalkeen. Maisema on kaunis, on jarvi ja on vuoret, mutta kyse on kaupungista ja turistoituneesta sellaisesta. Mr. Tin paini juo pikkupullon whiskia, kun odottelemme Kishanin ja Mangalin etsivan meille hotellin. Sen jalkeen han haviaa omille teilleen ja mina paasen ottamaan suihkun ensimmaista kertaa neljaan paivaan. sita ei tajuakaan miten mahtava asia suihku todella on ennenkuin sita ei ole.. Teemme pienen kierroksen ja juttelemme mukavia. Tour on myos hieno tilaisuus naille kolmelle ystavykselle (Mangalille, Manojille ja Kishanille) viettaa aikaa yhdessa ennekuin Mangalin viisumi saapuu ja han lahtee Dubaihin "tekemaan rahaa" perheelleen (alkupalkka 200 euroa/kk ja 2 kuukauden loma joka 26 kuukausi). Illalla kaymme kuuntelemassa poikien ystavia jotka soittavat ravintolassa perinnesoittimilla nykyaikasempaan tyyliin sovitettua perinnemusiikkia. Loppuillasta jalkamme lennahtavat tanssiaskeliin saakka. Seuraavana aamuna vuokraamme veneen ja lahdemme tunniksi jarvelle. Saamme tehda erilaisia taikatemppuja,jotta saamme huijattua Mangalin mukaan veneeseen (Mangalin kylalta on yli tunnin matka lahimmalle joelle, joten han ei ole koskaan oppinut uimaan kuten toiset pojat). Pelastusliivit paalla han sitten puristaa rystyset valkoisena soutuveneen reunoja ja koko tunnin ajan anelee meita menemaan takaisin rannalle. Iltapaivalla vuokraamme pyorat ja ensimmaisen 15 mnuutin aikana Manojin pyora hajoaa ja han kaantyy takaisin. Seuraavaksi ihmettelemme Kishanin kanssa mihin jai Mangal ja jossain vaiheessapaatamme kaantya takaisin loytaaksemme hanet ison mutkan takaa, josta han ei uskaltanut kaantya, koska "koskaan ei voi tietaa mita mutkan takana odottaa". Illalla haimme pizzan ja juhlimme minun ja Manojin mahdollista yhteiseloa (koska Mangal lahtee). En kuitenkaan saanut sormusta?! Juhlat paattyivat lyhyeen, kun ensin havisi Mangal kaymaan poikien huoneessa ja hanta meni hakemaan Kishan,joka hankin jai sille tielleen ja lopuksi sinne menin mina ja Manoj. Mr. Tin pani oli koomakannissa ja vaitti poikien varastaneen hanelta rahaa ja uhkaili veitsella. Katsoimme paremmaksi jattaa hanet nukkumaan yksinaan ja ahtauduimme kaikki nelja minun ja mnaojin huoneeseen, joka onneksi oli varustettu kahdella sangylla eika nepalilaismiehilla ole ongelmia nukkua sylitysten. Mr. Tin pani ei halunnut jatkaa touria vaan jaada Pokharaan ja tajusimme, etta "musical tourimme" ainoat soittimet olivat enaa tamburiini seka koristesarangi (rumpu ja iso sarangi olivat Mr. Tn panin).
Kanthipur (Madi, Chitwan). Koko paivan istuimme busseissa ja tama jos jokin kasvataa karsivallisyytta. Poly ja saasteet tulevat ikkunan raoista suoraan sisaan, penkit eivat pysy paikoillaan ja bussi pysahtyy 200 metrin valein. (Aloin ymmartaa miksi Suomessa kaytetaan bussipysakkeja.) Viimeinen bussi vei meidat Chitwanin kansallispuiston halki, lapi viidakon ja lopulta laajalle viljelysalalle, jossa suurin osa asutuksesta sijaitsee. "Tie" kulki lapi soran ja valilla jokien (ajoimme joessa,koska siltoja ei ollut tai ne olvat romahtaneet). Jossain vaiheessa Kishan sanoi, etta tasta eteenpain taalla ei ole enaa sahkoja ja taman alueen sisalle jai myos Basantapurin kaupunki. Auringonlaskun aikaan oli viimein aika jaada ulos bussista ja kavella puolituntia peltojen halki,viidakon rajalle, Kanthipurin kylaan. Kyla sijaitsi viidakon rajalla ja osittain ison maen paalla ja siella vallitsi uskomattoman rauha (ainoastaan Mangal ja Manoj olivat huolissaan, koska pelkaavat tiikereita niin kovasti). Se on maanviljelijakyla (Gaine kasti)ja toimii lahes omavaraisesti. Kylalla on huomattavasti enemman elaimia kuin muilla vierailemillani kylilla: vuohia, lehmia, kanoja juoksentelemassa ympariinsa ja syomassa ruuan lautaseltasi jos et ole tarkkana, ankkoja, kalkkunoita, puhveleita, koiria, kissoja ja niin edelleen. Moneen taloon tulee tana paivana valot aurinkopaneelien ansiosta. Lapset olivat meista aivan riemuissaan ja sainkin aikamoisen nipun lahjoja ja piirrustuksia. Taman ansiosta teimme Manojin kanssa kahtena paivana reissun Basantapuriin ostamaan vastalahjoja: kynsilakkaa, rasvaa ja hiuspidikkeita. Pojat kertoivat kaikille kylalla minun ja mnaojin olevan naimisissa (minka johdosta sainkin sitten vastailla aikamoisiin kysymyksiin),jotta saimme nukkua samassa huoneessa. Kanthipurissa jos missa toivoin, etta osaisin puhua nepalin kielta, silla useimmat kylalaiset olisivat halunneet keskustella kanssani vahintaan yhta paljon kuin mina heidan. Kylan varakkaimman miehen vaimo jutteli minulle kovasti ja tulkin avulla ymmarsin, etta olin toinen lansimaalainen ihminen kenelle han oli koskaan puhunut.
Toisena paivana pojat havisivat "ostamaan kymmeneksi minuutiksi recharge cardia matkapuhelimeen" ja palasivat viisi tuntia myohemmin ymparipaissaan Mangalin sukulaisten luona. Onneksi isantaperheemme naiset ottivat minut omakseen, syottivat siemenia, nuudelikeittoa ja pihapuun papaijaa seka juottivat teeta ja keitettya vetta. Pistivatpa he valilla paivaunillekin ja herattyani ihmettelivatkovaan aaneen mihin ovat pojat havinneet. Samaan lauseeseen he kuitenkin totesivat, etta "ei huolta sisko, me pidetaan sinusta huolta". Ja mikas siina oli auringonpaisteessa olkimatolla istuskellessa. Samalla matolla syodaan, vietetaan aikaa perheen kanssa ja levataan, olen alkanut rakastamaan naita mattoja. Kanthipurissa joka talossa oli "olkimattopuut" ja naiset mattoja paivittain valmistivat. Tarvetavarat kulkevat naisilla katevasti vyotaron ymparille kiedotussa huivissa (hiiteen rahavyot!).
Marriage. Tiistaisella Basantapurin reissulla sain viimein tivattua Manojilta mita ihmetta on tekeilla, kun ravaamme vahan valia eraan tietyn talon pihalla keskustelemassa ja syomassa (yleensa meidat kutsttiin syomaan joka ilta eri taloon). Kyseessa oli neuvottelut tyttaren kadesta!
Alunperin tourin viimeisen paivan oli tarkoitus olla keskiviikko, mutta se piteni, koska perhe suostui luovuttamaan tyton mukaamme vasta perjantaina. Kolmen paivan neuvottelujen (lukuisten tapaamisten, seka Kishanin etta tyton etta vanhempien valilla,huomatkaa etta mukana oli aina joku toinen puhemies, yleensa Mangal seka mielipidekyselypuhelinsoittojen tutuille) jalkeen (tiistaina) asia oli sovittu ja jaimme odottelemaan. Talloin Kishan kertoi myos minulle ja paasin tapaamaan lahes taysin huiviin kaariytynytta tyttoa talon keittioon, jossa amma valmisti avotulella ruokaa. Juttelusta ei tullut mitaan, koska en osaa nepalia ja tytto oli lian ujo vastaamaan Manojin tulkkauksiin. Torstaina vietimme paivan joella, peseydyimme itse haita varten ja pesimme aimo pinon pyykkia, jonka odotimme kuivuvan joen pientareen kivilla. Siina meni noin 4 tuntia. Illalla isantaperheemme keittiomajaan oli keraantynyt joukko naisia ja tyttoja punomaan sulhaselle seppeletta, joka koostui ruohosta. Lauloimme, soitimme ja tanssimme. Jannitys oli katossa.
Perjantai aamuna oli seremonioiden aika. Herasimme viiden aikaan aamulla ja jotain pienta tapahtui odottelun valissa. Kishanille puettiin nepalilainen hattu ja juotettiin maitoa. Laitoimme hanen otsaansa tikan (riisia ja punaista varia) ja hatun reunan alle rahaa. Sen jalkeen marssimme vaimon talolle, jossa soimme. Jossain vaiheessa morsian saapui ja he istuivat sulhasen kanssa puisella laverilla, jossa me kaikki kavimme heidat sinuaamassa heitatmalla riisia, laittamalla tikat heidan otsiinsa ja pienen rahanipun kateen. Sen jalkeen olikin aika sanoa jaahyvaiset, joita en sen kummemin nahnyt, koska isantaperheemme amma pisti minut lupaamaan, etta itkun aikaan mina tanssin (han kertoi taman nayttelemalla mika oli aika hauskaa). Niimpa amma tuli repimaan minua hihasta kun aika koitti ja vei soittimin varustetun lapsijoukon eteen tanssimaan. Matkalla bussipysakille vaimoa saattoi joukko naisia ja sisar jatkoi saattamista Narangotiin (lahin iso kaupunki) saakka. Matkan ensimmaisen osuuden taitoimme Manojin ja Mangaln kanssa bussin katolla. Tunnelma oli vapaa kuin taivaan linnulla viiman iskiessa kasvoille.
Huivi. Pysahdyimme Narangotissa bussinvaihdon merkeissa. Kun olimme syoneet lounaan taytyi minun lahtea kaymaan automaatilla. Niimpa otimme pyorariksan Mangalin ja Manojin kanssa ja jatimme Kishanin tutustumaan uuteen vaimoonsa. Riksassa tunsin yht'akkia puristavan tunteen kaulassani ja pian tajusin, etta huivini toinen paa oli mennyt riksan pyoran valiin. Kaksi kertaa tunsin otteen kaulani ymparilla kiristyvan, mutta suustani ei tullut ulos enaa pihahdustakaan ja muistan tunteen siita,e tta se on menoa nyt. Kun menetin tajuntani, kaaduin ja talloin Mangal huomasi, etta nyt on jotain pielessa, tarrasi kateeni ja pysaytti riksan. Pojat yrittivat katkoa huivia, mutta se on vahvaa tekoa ja lopulta he saivat keritettya sen auki. Itse muistan talta valilta sen, etta nain niin hyvia "unia" etten olisi halunnut millaan herata kun huivi hellitti ja sain hengitettya taas. Jotenkni olo siella valilla oli mahtava, mutta hyvin pian se oli mahtava myos siksi etta tajusin etta saan edelleen elaa. Seuraavat kaksi tuntia paruin silmittomasti ja hoin kiitoksia Jumalalle. Manoj oli ihan ihmeissaan (ihan shokissa hankin) etta mita sina nyt viela itket, kun selvisit..
Kavimme apteekissa hakemassa laakkeet ja etsimme vastanaineet. Jatkoimme matkaa Dumreen ja kylalle, jossa haabileet olivat parhaimmillaan. Dumresta nappasimme mukaamme pari Kathmandusta tullutta ystavaa ja lisamaksun ansiosta paasimme lahes kylalle saakka. Viimemetrit talutin uutta vaimoa, uudelle kotialueelleen. Musiikki soi ja laulu raikasi. Tanssia tietenkaan unohtamatta. Kshanin aiti itki ja kiitti siita, etta loysimme Kishanille vaimon (vaikka mibnulla ei ollut asian kanssa mitaan tekemista). Kaulaani jaanyt jalki oli kuin olisin yrittanyt epaonnistuneesti hirttaa itseni (se on vielakin vahan sellainen nain viikon myohemmin) ja seuraavat kolme paivaa tama oli kylan paapuheenaihe ja ihmettelyn kohde (vahan havetti, kun kyseessa oli kuitenkin Kishanin haat).
Illan aikana istuimme myos Manojin vanhempien kanssa ja han esitteli minut heille. Nain ollen majoituimme yhdessa hanen aitinsa talolle (aiti ja isa asuvat erillaan). Lauantai iltana soimem illallisen yhdessa Manojin aidin, Manojin ja hanen siskonsa kanssa. Aiti oli aivan riemuissaan ja kertoi vievansa meidat kaikki Chitwaniin norsuilla ratsastamaan.
Sunnuntai aamuna Kishanin vaimo oli jo arkiaskareiden kimpussa ja hymyili minulle ensimmaista kertaa. Me lahdimme Manojin ja Pujanin kanssa kohti Kathmandua ja sanoinkuvaamaton tour oli ohitse.
Illalla kavin laakarissa ja han sanoi, etta olen "Lucky girl". (Matkan aikana monet naiset sanoivat Manojille, etta han on "Lucky man", kun on loytanyt niin kauniin naisen (sanoin hanelle, etta kannattais muistaa), ihan vaan vahan keventaakseni tunnelmaa..)
Noyrin kiitos maailmankaikkeudelle!
Ja viela viimeiseksi vahan kotielaimista: Animals. Nyt ymmarran hyvin miksi paikalliset pitavat niin hyvaa huolta hiuksistaan ja repivat ne paivittain suoriksi pienipiikkisella kammalla (mika minun silmissani nayttaa hiusten taydelliselta tuhoamiselta). Nyt teen niin myos itse. Seka Manojilla etta minulla vilisee paat taynna pienia viheliaisia taita tai "animals" or "children" kuten me naita uusia ystaviamme nimitamme (tasta on pakko yrittaa repia jotain huumoria). Sormet rapsuttaa paanahkaa vahan valia ja niska seka paanahka ovat punaisia taplia taynna. Talla hetkella on takana kaksi taishampookasittelya ja munannyppimistuokiota, mutta epailen etta viela on lisaa luvassa. (Jos joku ihmettelee miten saan paivani kulumaan niin tassa vastaus). Manoj on asiasta noloissaan, mutta on onnellinen, etta varjasin tanaan juurikasvuni mustaksi "ettei kukaan naa munien maaraa".
Alla seuraa pienimuotoinen romaani. Suosittelen lukemaan erissa (mutten jattamaan loppua lukematta).
Hippikaveri Kumar. Tutustuimme Kumarin kanssa taannoin Nagarkotissa (han asuu missa milloinkin- seuraa omien sanojensa mukaan sita mihin Jumala hanta johdattaa) ja ennen tourille lahtoa tormasin haneen Thamelissa. Sovimme treffit seuraavalle paivalle. Itse luulin menevani nopealle teekupposelle, mutta hetken kaveria seurattuani huomasin istuvani bussissa matkalla minulle eika minulla ollut hajuakaan paamaarasta. Silloin talloin minulla on pienia vaikeuksia ymmartaa Kumarin englantia.. Vajaan tunnin myohemmin loysin itseni kavelemasta ison vehrean puiston lapi, ylos vuorenrinnetta, kohti Kumarin kotitaloa ja selvisi, etta olemme Thankotissa. Nakymat olivat upeat ja muutama lumihuippu toivotti vieraan tervetulleeksi. Talolla meita odotti Kumarin kolme siskoa, veljen viisivuotias tytar ja amma (aiti). Olin juuri ennen lahtoa syonyt mahan tayteen daal baathia, mutta taas syotiin tuhti lautasellinen ihania eineksia ja tietenkin juotiin palan painikkeeksi muutama kupillinen teeta. Amma huomasi kadessani kilisevat nelja lasista rannerengasta (jotka sain lahjaksi Bikashin haissa) ja pian minulla oli samaisessa ranteessa nelja lisaa. Koska kateni on eurooppalaista mallia saimme kayttaa pujottamisessa apuna oiman lorauksen oljya. Lahtiessamme naiset toivottivat minut tervetulleeksi takaisin koska tahansa.
Vanessa. Lauantai aamuna 16.tammikuuta suuntasimme alunperin ranskalaisen, mutta nykyaan puoliksi varanasilaistuneen (Intia) ystavani Vanessan kanssa bussiparkkiin. Vanessa on aivan uskomaton tinkimaan ja saimme matkan Dumreen halvemmalla kuin nepalilainen ystavamme (tall) Mangal. Matka kesti ja kesti, mutta ilta-auringon valossa viimein saavuimme kylalle. Siella meita oli vastaanottamassa Amma (Kishanin aiti), Reika, Deepak ja lukuisat lapset. Vanessa oli viettanyt kylalla pidemman aikaa viimeisen kuukauden aikana ja hieman kateellisena katselin kuinka luonnollisesti han otti osaa kylan arkiaskareisiin. Itse lahinna seisoin tumput suorina ja katselin sivussa.
Sunnuntaina kylan koululla vietettiin juhlia, joissa kavimme ihailemassa erilaisia peleja ja esityksia ja kavipa niinkin, etta loysin itseni vakijoukon keskelta kilpailemasta tuoleista (Peli jossa soi musiikki ja joka kierroksella rinkista poistetaan muutama tuoli. Kun musiikki loppuu kilpailija yrittaa istuutua). Illalla istuimme tuttuun tapaan kaikki yhdessa terassilla ja ihailimme tahtia seka vuorilla loistavia valoja.
Ennen nukkumaanmenoa sain viela kuunnella Vanessan mielenkiintoisia tarinoita elamasta Varanasista.
Mr Tin pani. Maanantaina 18.tammikuuta saatoimme Kishanin kanssa Vanessan Intian rajalle vievaan bussiin ja hyppasimme itse toiseen, jolla aloitimme matkan kohti ylhaalla vuorilla sijaitsevaa Gorkhaa. Nain alkoi virallisesti "musical tour:in" (jonka totesimme myohemmin muuttavan nimeaan jatkuvasti). Gorkhassa meita odotti (short) Mangal perheineen ja sukuneen. Nakoalat olivat hengea salpaavat eika kaduilla liikkunut juurikaan ajoneuvoja muutamaa moottoripyoraa lukuunottamatta (tarvittavaa lepoa seka silmille etta korville). Pian Mangalin talolle saavuttuamme tutustuin uuteen siskooni, 20- vuotiaaseen Pamphaan. Han otti minut mukaansa hakemaan 6- vuotiasta veljen tytartaan, Anua, koulusta. Koulu sijaitsi toisella puolella kaupunkia ja puolituntisen kavelymatkan aikana sain hyvan katsauksen kaupunkiin, uuden siskon opastuksilla hyostettyna. Pampha pisti Anun kulkemaan kanssani kasikadessa. Pienen tyton kasi oli hento j hanta silmia nahden jannitti. Seuraavan illan musisointituokiossa, johon kokoontui puoli kylaa soittamaan ja tanssimaan, oli jannitys kuitenkin jo kadonnut ja Anu tuli omasta aloitteestaan istumaan tyytyvaisena syliini (kunnes Mangalin 6-vuotias poka tuli nostamaan Anun pois, ja romahti itse samalle paikalle).
Kun saavuimme takaisin talolle olivat myos Manoj ja hollantilainen Paul saapuneet kaupunkiin. Kaikki pojat (Kishan, Mangal, Manoj ja Paul, jonka uudeksi nimeksi muodostui hyvin pian Mr. Tin Pani hanen juomansa roxy maaran mukaan. Tohtinen viela lisata, etta tama nimi ei suinkaan ole mitenkaan imarteleva.) olivat kadonneet teille tietamattomille ja reilun tunnin odotettuani ja tarpeeksi monta kuppia teeta Pamphan perheen kanssa juotuani soitin pojille. He olivat "kameranlatausreissulla", josta sitten palasivat auringon painuttua pitkalle vuorien taakse. Kaikki paitsi Kishan olivat hyvassa maistissa ja illalla istuimme Mangalin vanhempien talon edustalla, jossa nautimme kaikki hieman tin pania ja jutustelimme. Manojin kanssa saimme kunnian nukkua hotellissa (ja taman kunnian ansiosta todennakoisesti kannamme nyt elainyhdyskuntaa paissamme), kun muut majoittuivat Mangalin talolle. Toisen paivan aamuna Mangal, Manoj, Dai ja mina kiipesimme ylhaalla vuorella sijaitsevalle temppelille. Illalla nautimme Gandharbojen musiikista ja tanssista hollantilaisen ystavamme Paulin keskittyessa roxyn juontiin filmaamisen sijasta, mika oli sinansa huvittavaa, silla koko tourille lahdettiin, jotta han voi kuvata nepalilaista musiikkia.
Dumre. Seuraavaksi ohjelmassa oli paluu Kishanin (ja Manojin ja MAngalin vaimon, Anitan,joka tuli myos mukaan) kylalle. Mr. Tin pani paineli heti kylalle saavuttuamme etsimaan roxya kadet taristen. Tamahan oli kolmas kertani kylalla ja havaitsin ilokseni muidenkin naisten kuin Kishanin aidin "paastavan minut lahemmaksi" olemalla silminnahden iloisia jalleennakemisesta. Talla kertaa minua kutsuttiin ja vietiin sinne tanne. Myos Deepakin nuorempi tytar Ravita uskaltautuu nyt syliini jatkuvasti.
Pojat majoittuivat Kishanin talon sivuun rakennetussa lisahuoneessa minun saadessa kunnian jakaa makuuhuoneen lattialle levitetty patja (olkimatto ja pari peittoa) Lakshmin kanssa. Myos tama kertoi, etta olin paassyt mukaan perheeseen, silla edellisilla kerroilla Amma ja Puja nukkuivat lattialla minun valloittaessa kokonaisen parisangyn yksin. Taytyy sanoa, etten ole karsiyt selkakivuista moneen kuukauteen mista olkoon kiittaminen luonnonmukaisempia ja kovia patjoja.
Aamukuudelta ihailen herailevaa kylaa: kaiken peittava sumu halvenee vasta 10.30 auringon puskiessa viimein sen lapi. Peltitonkat kolisevat, kun naiset (ja muutamat miehetkin) juoksevat kaivolle hakemaan "tuoretta vetta". Perassa juoksee koira ja jossain taustalla kiekuu kukko (joka on itseasiassa huutanut koko yon). Naiset kantavat vesitonkkia yhdella kadella, pohja kylkeensa nojaten, niin vaivattoman nakoisesti, mutta kun kokeilen itse virtaavat hikikarpalot otsallani. Nyt kun on vetta on hammas-ja naamapesun aika. Sen jalkeen juomme kupit hoyryavaa ja makeaa mustaa teeta. Kun kello lahenee kahdeksaa, on aika suunnata Amman ja muiden naisten kanssa noin kilometrin paassa sijaitsevalle tea shopille,josta loydammekin jo pojat "tatto (tin) panit" (hoyryavat roxy lasit) kasissaan. Tea shopilla nautimme maitoteeta ja kananmunia.
Paivalla karkaamme Manojin kanssa koulun takana sijaitsevalle joelle, jossa han yrittaa saada myos minut uimaan, mutta kunnioituksesta kulttuuria kohtaan pysyn rantakivella katsomassa Manojin uiskentelua (joka ei kesta kauaa, koska a.) vesi on kylmaa ja b.) uiminen ei ole kivaa yksin). "Kotimatkalla" eksymme talolle,jonka pihassa on pieni kioski ja josta, yllatys yllatys, saa roxya. Juttelemme talon isannan kanssa ja mieli on iloinen. Seuraavana aamuna Manoj kieltaytyy juomasta Mangalin ja Mr. tin panin kanssa, silla "Heidi tulee siita aina niin vihaiseksi" (vaikka oikeasti olen vihainen siita, etta pojat haviavat tuntikausiksi juomaan roxya enak tieda missa he ovat. On siinakin minulla tour leaderit..).
Toisena iltana myos talla kylalla soitetan ja tanssitaan, mutta Mr. Tin panikieltaytyy kuvaamasta "bileita, koska han tuli kuvaamaan oikeaa musiikkia" (tama on gaine musiikkia aidoimmillaan). Muutenkin han kayttaytyy loukkaavasti ja kaikki pyorittelevat paataan ja ihmettelevat miten joku voi juoda yksin nelja pulloa roxya paivassa. Kannissa Mr. tin panin kadet eivat kuitenkaan tarise ja han on jotakuinkin siedettavaa seuraa.
Pokhara. Suuntaamme Pokharaan paivaa suunniteltua aiemmin, silla Mr. Tin pani on hermostunut, koska han ei paase kuvaamaan musiikkia (kylassa, jossa lahes koko ajan kuulee vahintaan yhden instrumentin soivan). Lahteminen tapahtuu nepalilaisen aikataulun mukaan kahdeksalta eli vahan ennen kymmenta. Mr. Tin pani on aivan hiilena (han on juonut pullon roxya aamupalaksi)ja lopulta kayn etsimassa pojat tea shopista ja kerron,e tta meidan on todellakin aika lahtea matkaan. Pokharaan saapuminen on minulle pienoinen pettymys, kylaelaman ja Gorkhan jalkeen. Maisema on kaunis, on jarvi ja on vuoret, mutta kyse on kaupungista ja turistoituneesta sellaisesta. Mr. Tin paini juo pikkupullon whiskia, kun odottelemme Kishanin ja Mangalin etsivan meille hotellin. Sen jalkeen han haviaa omille teilleen ja mina paasen ottamaan suihkun ensimmaista kertaa neljaan paivaan. sita ei tajuakaan miten mahtava asia suihku todella on ennenkuin sita ei ole.. Teemme pienen kierroksen ja juttelemme mukavia. Tour on myos hieno tilaisuus naille kolmelle ystavykselle (Mangalille, Manojille ja Kishanille) viettaa aikaa yhdessa ennekuin Mangalin viisumi saapuu ja han lahtee Dubaihin "tekemaan rahaa" perheelleen (alkupalkka 200 euroa/kk ja 2 kuukauden loma joka 26 kuukausi). Illalla kaymme kuuntelemassa poikien ystavia jotka soittavat ravintolassa perinnesoittimilla nykyaikasempaan tyyliin sovitettua perinnemusiikkia. Loppuillasta jalkamme lennahtavat tanssiaskeliin saakka. Seuraavana aamuna vuokraamme veneen ja lahdemme tunniksi jarvelle. Saamme tehda erilaisia taikatemppuja,jotta saamme huijattua Mangalin mukaan veneeseen (Mangalin kylalta on yli tunnin matka lahimmalle joelle, joten han ei ole koskaan oppinut uimaan kuten toiset pojat). Pelastusliivit paalla han sitten puristaa rystyset valkoisena soutuveneen reunoja ja koko tunnin ajan anelee meita menemaan takaisin rannalle. Iltapaivalla vuokraamme pyorat ja ensimmaisen 15 mnuutin aikana Manojin pyora hajoaa ja han kaantyy takaisin. Seuraavaksi ihmettelemme Kishanin kanssa mihin jai Mangal ja jossain vaiheessapaatamme kaantya takaisin loytaaksemme hanet ison mutkan takaa, josta han ei uskaltanut kaantya, koska "koskaan ei voi tietaa mita mutkan takana odottaa". Illalla haimme pizzan ja juhlimme minun ja Manojin mahdollista yhteiseloa (koska Mangal lahtee). En kuitenkaan saanut sormusta?! Juhlat paattyivat lyhyeen, kun ensin havisi Mangal kaymaan poikien huoneessa ja hanta meni hakemaan Kishan,joka hankin jai sille tielleen ja lopuksi sinne menin mina ja Manoj. Mr. Tin pani oli koomakannissa ja vaitti poikien varastaneen hanelta rahaa ja uhkaili veitsella. Katsoimme paremmaksi jattaa hanet nukkumaan yksinaan ja ahtauduimme kaikki nelja minun ja mnaojin huoneeseen, joka onneksi oli varustettu kahdella sangylla eika nepalilaismiehilla ole ongelmia nukkua sylitysten. Mr. Tin pani ei halunnut jatkaa touria vaan jaada Pokharaan ja tajusimme, etta "musical tourimme" ainoat soittimet olivat enaa tamburiini seka koristesarangi (rumpu ja iso sarangi olivat Mr. Tn panin).
Kanthipur (Madi, Chitwan). Koko paivan istuimme busseissa ja tama jos jokin kasvataa karsivallisyytta. Poly ja saasteet tulevat ikkunan raoista suoraan sisaan, penkit eivat pysy paikoillaan ja bussi pysahtyy 200 metrin valein. (Aloin ymmartaa miksi Suomessa kaytetaan bussipysakkeja.) Viimeinen bussi vei meidat Chitwanin kansallispuiston halki, lapi viidakon ja lopulta laajalle viljelysalalle, jossa suurin osa asutuksesta sijaitsee. "Tie" kulki lapi soran ja valilla jokien (ajoimme joessa,koska siltoja ei ollut tai ne olvat romahtaneet). Jossain vaiheessa Kishan sanoi, etta tasta eteenpain taalla ei ole enaa sahkoja ja taman alueen sisalle jai myos Basantapurin kaupunki. Auringonlaskun aikaan oli viimein aika jaada ulos bussista ja kavella puolituntia peltojen halki,viidakon rajalle, Kanthipurin kylaan. Kyla sijaitsi viidakon rajalla ja osittain ison maen paalla ja siella vallitsi uskomattoman rauha (ainoastaan Mangal ja Manoj olivat huolissaan, koska pelkaavat tiikereita niin kovasti). Se on maanviljelijakyla (Gaine kasti)ja toimii lahes omavaraisesti. Kylalla on huomattavasti enemman elaimia kuin muilla vierailemillani kylilla: vuohia, lehmia, kanoja juoksentelemassa ympariinsa ja syomassa ruuan lautaseltasi jos et ole tarkkana, ankkoja, kalkkunoita, puhveleita, koiria, kissoja ja niin edelleen. Moneen taloon tulee tana paivana valot aurinkopaneelien ansiosta. Lapset olivat meista aivan riemuissaan ja sainkin aikamoisen nipun lahjoja ja piirrustuksia. Taman ansiosta teimme Manojin kanssa kahtena paivana reissun Basantapuriin ostamaan vastalahjoja: kynsilakkaa, rasvaa ja hiuspidikkeita. Pojat kertoivat kaikille kylalla minun ja mnaojin olevan naimisissa (minka johdosta sainkin sitten vastailla aikamoisiin kysymyksiin),jotta saimme nukkua samassa huoneessa. Kanthipurissa jos missa toivoin, etta osaisin puhua nepalin kielta, silla useimmat kylalaiset olisivat halunneet keskustella kanssani vahintaan yhta paljon kuin mina heidan. Kylan varakkaimman miehen vaimo jutteli minulle kovasti ja tulkin avulla ymmarsin, etta olin toinen lansimaalainen ihminen kenelle han oli koskaan puhunut.
Toisena paivana pojat havisivat "ostamaan kymmeneksi minuutiksi recharge cardia matkapuhelimeen" ja palasivat viisi tuntia myohemmin ymparipaissaan Mangalin sukulaisten luona. Onneksi isantaperheemme naiset ottivat minut omakseen, syottivat siemenia, nuudelikeittoa ja pihapuun papaijaa seka juottivat teeta ja keitettya vetta. Pistivatpa he valilla paivaunillekin ja herattyani ihmettelivatkovaan aaneen mihin ovat pojat havinneet. Samaan lauseeseen he kuitenkin totesivat, etta "ei huolta sisko, me pidetaan sinusta huolta". Ja mikas siina oli auringonpaisteessa olkimatolla istuskellessa. Samalla matolla syodaan, vietetaan aikaa perheen kanssa ja levataan, olen alkanut rakastamaan naita mattoja. Kanthipurissa joka talossa oli "olkimattopuut" ja naiset mattoja paivittain valmistivat. Tarvetavarat kulkevat naisilla katevasti vyotaron ymparille kiedotussa huivissa (hiiteen rahavyot!).
Marriage. Tiistaisella Basantapurin reissulla sain viimein tivattua Manojilta mita ihmetta on tekeilla, kun ravaamme vahan valia eraan tietyn talon pihalla keskustelemassa ja syomassa (yleensa meidat kutsttiin syomaan joka ilta eri taloon). Kyseessa oli neuvottelut tyttaren kadesta!
Alunperin tourin viimeisen paivan oli tarkoitus olla keskiviikko, mutta se piteni, koska perhe suostui luovuttamaan tyton mukaamme vasta perjantaina. Kolmen paivan neuvottelujen (lukuisten tapaamisten, seka Kishanin etta tyton etta vanhempien valilla,huomatkaa etta mukana oli aina joku toinen puhemies, yleensa Mangal seka mielipidekyselypuhelinsoittojen tutuille) jalkeen (tiistaina) asia oli sovittu ja jaimme odottelemaan. Talloin Kishan kertoi myos minulle ja paasin tapaamaan lahes taysin huiviin kaariytynytta tyttoa talon keittioon, jossa amma valmisti avotulella ruokaa. Juttelusta ei tullut mitaan, koska en osaa nepalia ja tytto oli lian ujo vastaamaan Manojin tulkkauksiin. Torstaina vietimme paivan joella, peseydyimme itse haita varten ja pesimme aimo pinon pyykkia, jonka odotimme kuivuvan joen pientareen kivilla. Siina meni noin 4 tuntia. Illalla isantaperheemme keittiomajaan oli keraantynyt joukko naisia ja tyttoja punomaan sulhaselle seppeletta, joka koostui ruohosta. Lauloimme, soitimme ja tanssimme. Jannitys oli katossa.
Perjantai aamuna oli seremonioiden aika. Herasimme viiden aikaan aamulla ja jotain pienta tapahtui odottelun valissa. Kishanille puettiin nepalilainen hattu ja juotettiin maitoa. Laitoimme hanen otsaansa tikan (riisia ja punaista varia) ja hatun reunan alle rahaa. Sen jalkeen marssimme vaimon talolle, jossa soimme. Jossain vaiheessa morsian saapui ja he istuivat sulhasen kanssa puisella laverilla, jossa me kaikki kavimme heidat sinuaamassa heitatmalla riisia, laittamalla tikat heidan otsiinsa ja pienen rahanipun kateen. Sen jalkeen olikin aika sanoa jaahyvaiset, joita en sen kummemin nahnyt, koska isantaperheemme amma pisti minut lupaamaan, etta itkun aikaan mina tanssin (han kertoi taman nayttelemalla mika oli aika hauskaa). Niimpa amma tuli repimaan minua hihasta kun aika koitti ja vei soittimin varustetun lapsijoukon eteen tanssimaan. Matkalla bussipysakille vaimoa saattoi joukko naisia ja sisar jatkoi saattamista Narangotiin (lahin iso kaupunki) saakka. Matkan ensimmaisen osuuden taitoimme Manojin ja Mangaln kanssa bussin katolla. Tunnelma oli vapaa kuin taivaan linnulla viiman iskiessa kasvoille.
Huivi. Pysahdyimme Narangotissa bussinvaihdon merkeissa. Kun olimme syoneet lounaan taytyi minun lahtea kaymaan automaatilla. Niimpa otimme pyorariksan Mangalin ja Manojin kanssa ja jatimme Kishanin tutustumaan uuteen vaimoonsa. Riksassa tunsin yht'akkia puristavan tunteen kaulassani ja pian tajusin, etta huivini toinen paa oli mennyt riksan pyoran valiin. Kaksi kertaa tunsin otteen kaulani ymparilla kiristyvan, mutta suustani ei tullut ulos enaa pihahdustakaan ja muistan tunteen siita,e tta se on menoa nyt. Kun menetin tajuntani, kaaduin ja talloin Mangal huomasi, etta nyt on jotain pielessa, tarrasi kateeni ja pysaytti riksan. Pojat yrittivat katkoa huivia, mutta se on vahvaa tekoa ja lopulta he saivat keritettya sen auki. Itse muistan talta valilta sen, etta nain niin hyvia "unia" etten olisi halunnut millaan herata kun huivi hellitti ja sain hengitettya taas. Jotenkni olo siella valilla oli mahtava, mutta hyvin pian se oli mahtava myos siksi etta tajusin etta saan edelleen elaa. Seuraavat kaksi tuntia paruin silmittomasti ja hoin kiitoksia Jumalalle. Manoj oli ihan ihmeissaan (ihan shokissa hankin) etta mita sina nyt viela itket, kun selvisit..
Kavimme apteekissa hakemassa laakkeet ja etsimme vastanaineet. Jatkoimme matkaa Dumreen ja kylalle, jossa haabileet olivat parhaimmillaan. Dumresta nappasimme mukaamme pari Kathmandusta tullutta ystavaa ja lisamaksun ansiosta paasimme lahes kylalle saakka. Viimemetrit talutin uutta vaimoa, uudelle kotialueelleen. Musiikki soi ja laulu raikasi. Tanssia tietenkaan unohtamatta. Kshanin aiti itki ja kiitti siita, etta loysimme Kishanille vaimon (vaikka mibnulla ei ollut asian kanssa mitaan tekemista). Kaulaani jaanyt jalki oli kuin olisin yrittanyt epaonnistuneesti hirttaa itseni (se on vielakin vahan sellainen nain viikon myohemmin) ja seuraavat kolme paivaa tama oli kylan paapuheenaihe ja ihmettelyn kohde (vahan havetti, kun kyseessa oli kuitenkin Kishanin haat).
Illan aikana istuimme myos Manojin vanhempien kanssa ja han esitteli minut heille. Nain ollen majoituimme yhdessa hanen aitinsa talolle (aiti ja isa asuvat erillaan). Lauantai iltana soimem illallisen yhdessa Manojin aidin, Manojin ja hanen siskonsa kanssa. Aiti oli aivan riemuissaan ja kertoi vievansa meidat kaikki Chitwaniin norsuilla ratsastamaan.
Sunnuntai aamuna Kishanin vaimo oli jo arkiaskareiden kimpussa ja hymyili minulle ensimmaista kertaa. Me lahdimme Manojin ja Pujanin kanssa kohti Kathmandua ja sanoinkuvaamaton tour oli ohitse.
Illalla kavin laakarissa ja han sanoi, etta olen "Lucky girl". (Matkan aikana monet naiset sanoivat Manojille, etta han on "Lucky man", kun on loytanyt niin kauniin naisen (sanoin hanelle, etta kannattais muistaa), ihan vaan vahan keventaakseni tunnelmaa..)
Noyrin kiitos maailmankaikkeudelle!
Ja viela viimeiseksi vahan kotielaimista: Animals. Nyt ymmarran hyvin miksi paikalliset pitavat niin hyvaa huolta hiuksistaan ja repivat ne paivittain suoriksi pienipiikkisella kammalla (mika minun silmissani nayttaa hiusten taydelliselta tuhoamiselta). Nyt teen niin myos itse. Seka Manojilla etta minulla vilisee paat taynna pienia viheliaisia taita tai "animals" or "children" kuten me naita uusia ystaviamme nimitamme (tasta on pakko yrittaa repia jotain huumoria). Sormet rapsuttaa paanahkaa vahan valia ja niska seka paanahka ovat punaisia taplia taynna. Talla hetkella on takana kaksi taishampookasittelya ja munannyppimistuokiota, mutta epailen etta viela on lisaa luvassa. (Jos joku ihmettelee miten saan paivani kulumaan niin tassa vastaus). Manoj on asiasta noloissaan, mutta on onnellinen, etta varjasin tanaan juurikasvuni mustaksi "ettei kukaan naa munien maaraa".
sunnuntai 31. tammikuuta 2010
The tour
Kathmandu, Nepal
Mina ja paassani kulkeva elaintarha (joiden asukkaista yli kaksikymmenta yksiloa nitistin tana aamuna) olemme palanneet Kathmanduun.
Olen edelleen hyvn vasynyt neljalla paivalla venyyneesta tourista, joka muutti matkan aikana muotoaan moneen otteeseen (musical tour- tin pani tour- marrige tour), joten palaan tarkempaan ja pitkaan selostukseen MAHDOLLISIMMAN PIAN (se on tyon alla, mutta asiaa on niiiin paljon etta sen kirjoittaminen vie vahan aikaa..), viimeistaan perjantaina.
Mina ja paassani kulkeva elaintarha (joiden asukkaista yli kaksikymmenta yksiloa nitistin tana aamuna) olemme palanneet Kathmanduun.
Olen edelleen hyvn vasynyt neljalla paivalla venyyneesta tourista, joka muutti matkan aikana muotoaan moneen otteeseen (musical tour- tin pani tour- marrige tour), joten palaan tarkempaan ja pitkaan selostukseen MAHDOLLISIMMAN PIAN (se on tyon alla, mutta asiaa on niiiin paljon etta sen kirjoittaminen vie vahan aikaa..), viimeistaan perjantaina.
torstai 14. tammikuuta 2010
Kun taivaalta sataa rahaa
Kathmandu, Nepal
Sain taas pari paivaa sitten tarvittavan kolauksen egolleni ja muistutuksen siita, miten erilaiset kulttuuritaustat vaikuttaa siihen miten asiat nakee ja kokee: Olimme Manojin kanssa koneella katsomassa valokuvia Facebookissa, seka Annin pojista ottamia etta minun kuviani matkoilta, kotoa, perheesta ja ystavista. Tormasimmepa siina sitten kuvia selatessamme Lailan minusta spontaanisti viime kevaana ottamaan kuvaan,joka on yksi niista harvoista itseani esittavista kuvista joista itsekin pidan ja johon Manoj kommentoi: "Very good, you re really thin in that photo". Vastasin siihen, etta luulisin painavani nyt saman verran kuin viime kevaana, johon Manoj vastasi, osoittaen samalla viereisessa sijaitsevassa tolpassa roikkuvaa peilia: "No, you are more fat now. See yourself." Samana paivana sattui alkamaan jokakuukautiset naisten paivat, joten voitte kuvitella kuinka riemuissani olin tasta kommentista. Manoj ei tietenkaan ymmartanyt pahantuulisuuttani laisinkaan. Hanen mielestaan olen iso, mutta kaunis. Tottahan se on. Olen jattilainen verrattuna valtaosaan nepalilaisia, Manoj mukaanlukien. Paivittain keskustellessani ihmisten kanssa kuulen lausahduksia, jotka mittaavat kokoani, mutta ne ovat enemman toteamuksia kuin mielipiteita. Jos ei mikaan ole isompi kuin toinen niin miten tietaa mika on pieni?
Maanantaina tapasin Subashin ja menimme yhdessa lounaalle. Han kertoi, etta turistikausi alkaa taas pian ja pieni (naita maaritelmia nyt kayttaaksemme) oli taynna suuria ideoita sen varalle. Eika Subash ole suinkaan ainoa jolla naita ideoita tuntuu riittavan, vaan kaikeinmoisia ajatuksia maan ja taivaan valilta loytyy myos muilta tutuilta. Ainoastaan Manoj ottaa rennosti eika turhia stressaa, vaan pelaa korttia toimiston katolla,nauttii auringon lammosta ja odottaa rauhassa, kun taivaalta alkaa sataa rahaa. (Jos kysytte Manojilta, niin han ei ehka allekirjoita askeista vaittamaa).
Oikeasti meidan tulisi lansimaissa ottaa oppia nepalilaisesta tyylista. Asiat kylla hoidetaan, mutta ilman stressia ja kiirehtimista. Minkalainen elama se sellainen on, jossa ei ehdita nauttia ystavien seurasta, auringon lammosta ja naurun parantavasta voimasta? Vaikka ymmarran taman taalla, miten silti onnistun aina aikatauluttamaan elamani Suomessa aamusta iltaan ja jo puolilta paivin toivomaan, etta olisi ilta ja paasisin rauhoittumaan? Vahemmalla ja hitaamminkin parjaa, itseasiassa valtaosa maailman vaestosta.
Talla viikolla olen kaynyt pyorahtamassa lastenkodilla harjaamassa Pinkyn tainmunien kuorruttamat hiukset ja ostamassa ison purkin vaseliinia pehmittamaan lasten talven kuivattamaa ihoa (joka on monilla kuin elefantilla), vastannut myontavasti Subashin aamiaiskutsuun,jonka seurauksena paadyin hanen kotiinsa istumaan toisessa kadessani lasillinen valkoviinia ja toisessa chaita (soimme lopulta myos Subashin aidin valmistaman maittavan linssiriisikasvisaterian) seka katsomaan poikien kanssa nepalilaista elokuvaa,joka ei sisaltanyt minkaanlaista tarinaa vaan koostui ainoastaan huutamisesta, tappamisesta ja tappelusta. Lisaksi olen sopinut aloittavani pitamaan astangajoogan alkeistunteja pari kertaa viikossa GCAO:n toimiston katolla musiikkitourilta palattuamme. Talla hetkella tunneille on ilmoittautunut kokonaiset kaksi oppilasta: Anil ja Kishan. Olen asiasta aivan innoissani ja kiitan Jumalaa tasta mahdollisuudesta! Muutenkin pienia projekteja riittaa siella taalla ja palaan niihin tarkemmin kahden viikon paasta Kathmanduun palattuani.
Ylihuomenna siis suuntaan kylakierrokselle. Aloitan kierroksen ranskalaisen ystavamme Vanessan kanssa Kishanin kylalta, josta etenemme maanantaina Mangalin, Kishanin, Manojin ja hollantilaisen Paulin kanssa Gorkhaan. Sen jalkeen palaamme pariksi paivaksi takaisin Kishanin kylalle, sielta kaupunkikierrokselle Pokharaan ja Pokharasta takasin maaseudulle ja vahemman vierailluille seuduille Chitwaniin, kylaan jossa ei ole sahkoja. Palaamme Kathmanduun nailla nakymin 27.tammikuuta. Siihen saakka: iloista eloa sinulle ja minulle!
Sain taas pari paivaa sitten tarvittavan kolauksen egolleni ja muistutuksen siita, miten erilaiset kulttuuritaustat vaikuttaa siihen miten asiat nakee ja kokee: Olimme Manojin kanssa koneella katsomassa valokuvia Facebookissa, seka Annin pojista ottamia etta minun kuviani matkoilta, kotoa, perheesta ja ystavista. Tormasimmepa siina sitten kuvia selatessamme Lailan minusta spontaanisti viime kevaana ottamaan kuvaan,joka on yksi niista harvoista itseani esittavista kuvista joista itsekin pidan ja johon Manoj kommentoi: "Very good, you re really thin in that photo". Vastasin siihen, etta luulisin painavani nyt saman verran kuin viime kevaana, johon Manoj vastasi, osoittaen samalla viereisessa sijaitsevassa tolpassa roikkuvaa peilia: "No, you are more fat now. See yourself." Samana paivana sattui alkamaan jokakuukautiset naisten paivat, joten voitte kuvitella kuinka riemuissani olin tasta kommentista. Manoj ei tietenkaan ymmartanyt pahantuulisuuttani laisinkaan. Hanen mielestaan olen iso, mutta kaunis. Tottahan se on. Olen jattilainen verrattuna valtaosaan nepalilaisia, Manoj mukaanlukien. Paivittain keskustellessani ihmisten kanssa kuulen lausahduksia, jotka mittaavat kokoani, mutta ne ovat enemman toteamuksia kuin mielipiteita. Jos ei mikaan ole isompi kuin toinen niin miten tietaa mika on pieni?
Maanantaina tapasin Subashin ja menimme yhdessa lounaalle. Han kertoi, etta turistikausi alkaa taas pian ja pieni (naita maaritelmia nyt kayttaaksemme) oli taynna suuria ideoita sen varalle. Eika Subash ole suinkaan ainoa jolla naita ideoita tuntuu riittavan, vaan kaikeinmoisia ajatuksia maan ja taivaan valilta loytyy myos muilta tutuilta. Ainoastaan Manoj ottaa rennosti eika turhia stressaa, vaan pelaa korttia toimiston katolla,nauttii auringon lammosta ja odottaa rauhassa, kun taivaalta alkaa sataa rahaa. (Jos kysytte Manojilta, niin han ei ehka allekirjoita askeista vaittamaa).
Oikeasti meidan tulisi lansimaissa ottaa oppia nepalilaisesta tyylista. Asiat kylla hoidetaan, mutta ilman stressia ja kiirehtimista. Minkalainen elama se sellainen on, jossa ei ehdita nauttia ystavien seurasta, auringon lammosta ja naurun parantavasta voimasta? Vaikka ymmarran taman taalla, miten silti onnistun aina aikatauluttamaan elamani Suomessa aamusta iltaan ja jo puolilta paivin toivomaan, etta olisi ilta ja paasisin rauhoittumaan? Vahemmalla ja hitaamminkin parjaa, itseasiassa valtaosa maailman vaestosta.
Talla viikolla olen kaynyt pyorahtamassa lastenkodilla harjaamassa Pinkyn tainmunien kuorruttamat hiukset ja ostamassa ison purkin vaseliinia pehmittamaan lasten talven kuivattamaa ihoa (joka on monilla kuin elefantilla), vastannut myontavasti Subashin aamiaiskutsuun,jonka seurauksena paadyin hanen kotiinsa istumaan toisessa kadessani lasillinen valkoviinia ja toisessa chaita (soimme lopulta myos Subashin aidin valmistaman maittavan linssiriisikasvisaterian) seka katsomaan poikien kanssa nepalilaista elokuvaa,joka ei sisaltanyt minkaanlaista tarinaa vaan koostui ainoastaan huutamisesta, tappamisesta ja tappelusta. Lisaksi olen sopinut aloittavani pitamaan astangajoogan alkeistunteja pari kertaa viikossa GCAO:n toimiston katolla musiikkitourilta palattuamme. Talla hetkella tunneille on ilmoittautunut kokonaiset kaksi oppilasta: Anil ja Kishan. Olen asiasta aivan innoissani ja kiitan Jumalaa tasta mahdollisuudesta! Muutenkin pienia projekteja riittaa siella taalla ja palaan niihin tarkemmin kahden viikon paasta Kathmanduun palattuani.
Ylihuomenna siis suuntaan kylakierrokselle. Aloitan kierroksen ranskalaisen ystavamme Vanessan kanssa Kishanin kylalta, josta etenemme maanantaina Mangalin, Kishanin, Manojin ja hollantilaisen Paulin kanssa Gorkhaan. Sen jalkeen palaamme pariksi paivaksi takaisin Kishanin kylalle, sielta kaupunkikierrokselle Pokharaan ja Pokharasta takasin maaseudulle ja vahemman vierailluille seuduille Chitwaniin, kylaan jossa ei ole sahkoja. Palaamme Kathmanduun nailla nakymin 27.tammikuuta. Siihen saakka: iloista eloa sinulle ja minulle!
torstai 7. tammikuuta 2010
Unelmia ja huolenpitoa
Bouda, Kathmandu, Nepal
Jo vaihtuivat hikikarpalot vilunvaristyksiin. Kathmandun aanimaailma on saanut talvilisan kohimisesta ja nenan niiskutuksesta. Vahintaan joka toinen tuntuu olevan flunssan kourissa. Viileys tuntuu miellyttavalta ja paivisin aurinko lammittaa mukavasti, ainakin uuden huoneeni parvekkeella. Paatin olla palaamatta Holy lodge guesthouseen, vaikka paikan henkilokunta olikin pari paivaa sitten kysellyt Manojilta paluustani. Hotel Pokhara peacesta sain ison, hiljaisen ja valoisan huoneen parveekkeella ja kylpyhuoneella hoystettyina alle neljalle eurolla yo.
Maanantaina saatoin Riikan ja Richin juna-asemalle ja matkaan kohti Kumilia (ja itkin ihan vahan). Loppupaiva meni vuoroittain nukkuessa ja vuoroittain vessassa. Illalla soin Geetan kaupan takahuoneessa kokkaamaa ruokaa joka pysyi ansioituneesti koko yon vatsassa. Tiistai aamuna heratessani vaantyi naamani vakisin hymyyn ja olo oli ensimmaista kertaa moneen paivaan energinen ja terve. Puoli yhdeksalta soi huoneeni ovikello ja oven takana seisoi hotellin 29-vuotias tyontekija Kumar. Han piti kadessaan simpukoista tehtya naispatsasta, jonka han ojensi minulle. Seisoin suu ihmetyksesta auki ja ankytin kiitosta. Han kertoi halunneensa antaa minulle laksiaislahjan. Keskustelimmehan kymmenenpaivaisen Kovalamlla oloni aikana jopa 20 minuuttia! Kaytin aamupaivan tuttujen kanssa jutusteluun. Geeta huolehti matkaevastykseni kuntoon ja syotti minulle viela ison siivun vesimeloonia ennen kentalle lahtoa. Rannalla ohitsemme kaveli kaksi keski-ikaista naista ja Geeta kysyi: "Olemmekohan mekin viela ystavia parinkymmenen vuoden paasta?". Han kertoi tavanneensa taannoin reilut viisikymppiset ystavykset, jotka kertoivat Geetalle tunteneensa toisensa yli 30 vuotta. Geeta sanoi, etta siita paivasta asti han on unelmoinut pitkasta ystavyyssuhteesta. Vastasin Geetalle: "Miksi emme olisi?" Halasimme lampimasti ja lupasin ilmoittaa rakkaalle intialaiselle siskolleni, kun olen paassyt turvallisesti perille Nepaliin, ettei hanen tarvitse huolehtia minusta. Sinne han jai rannalle, kauniissa ja varikkaassa sarissaan.
Sita voisi kuvitella, etta lentomatkustaminen on helppoa. Ei kuitenkaan ihan. Matka Keralasta Nepaliin kesti palttiarallaa 22 tuntia. Vaihdoin konetta seka Bangaloressa etta Delhissa, joista jalkimmaisessa vietin yon. Delhin kenttasaadosten mukaan sisaan terminaaliin paasee vasta 3 tuntia ennen lentoaikaa, joten nukkumisen sijaan paadyin lukemaan Herman Hessen Siddhartan odotushuoneessa, jossa oli pari ravintolaa ja ihmismaaraan nahden hyvin rajoitettu maara penkkeja. Lisaksi sisalle paasi 30 rupian maksua vastaan kuka tahansa. Ei niin turvallisen oloinen yopymispaikka. Loppu hyvin kaikki hyvin ja yhdeksan maissa aamulla istuin jo koneessa matkalla kohti Kathmandua. Itse olin perilla ennen puoltapaivaa, mutta rinkkani halusi jaada katselemaan vahan maisemia ja saapui perille vasta seuraavalla lennolla. Sain sen kuitenkin takaisin jo saman paivan iltana.
Mina ja pikkureppu suuntaisimme heti Thameliin mentyamme tutulle teekojulle Kishan ja Manoj seuranamme. Eilen hengailin paivan Pasangin, Makon ja Samulin kanssa ja nyt olen matkalla lastenkodille tekemaan hennatatuointeja lapsille Geetalta ostamillani elainleimasimilla. Ompas ihanaa olla taas taalla.
Jo vaihtuivat hikikarpalot vilunvaristyksiin. Kathmandun aanimaailma on saanut talvilisan kohimisesta ja nenan niiskutuksesta. Vahintaan joka toinen tuntuu olevan flunssan kourissa. Viileys tuntuu miellyttavalta ja paivisin aurinko lammittaa mukavasti, ainakin uuden huoneeni parvekkeella. Paatin olla palaamatta Holy lodge guesthouseen, vaikka paikan henkilokunta olikin pari paivaa sitten kysellyt Manojilta paluustani. Hotel Pokhara peacesta sain ison, hiljaisen ja valoisan huoneen parveekkeella ja kylpyhuoneella hoystettyina alle neljalle eurolla yo.
Maanantaina saatoin Riikan ja Richin juna-asemalle ja matkaan kohti Kumilia (ja itkin ihan vahan). Loppupaiva meni vuoroittain nukkuessa ja vuoroittain vessassa. Illalla soin Geetan kaupan takahuoneessa kokkaamaa ruokaa joka pysyi ansioituneesti koko yon vatsassa. Tiistai aamuna heratessani vaantyi naamani vakisin hymyyn ja olo oli ensimmaista kertaa moneen paivaan energinen ja terve. Puoli yhdeksalta soi huoneeni ovikello ja oven takana seisoi hotellin 29-vuotias tyontekija Kumar. Han piti kadessaan simpukoista tehtya naispatsasta, jonka han ojensi minulle. Seisoin suu ihmetyksesta auki ja ankytin kiitosta. Han kertoi halunneensa antaa minulle laksiaislahjan. Keskustelimmehan kymmenenpaivaisen Kovalamlla oloni aikana jopa 20 minuuttia! Kaytin aamupaivan tuttujen kanssa jutusteluun. Geeta huolehti matkaevastykseni kuntoon ja syotti minulle viela ison siivun vesimeloonia ennen kentalle lahtoa. Rannalla ohitsemme kaveli kaksi keski-ikaista naista ja Geeta kysyi: "Olemmekohan mekin viela ystavia parinkymmenen vuoden paasta?". Han kertoi tavanneensa taannoin reilut viisikymppiset ystavykset, jotka kertoivat Geetalle tunteneensa toisensa yli 30 vuotta. Geeta sanoi, etta siita paivasta asti han on unelmoinut pitkasta ystavyyssuhteesta. Vastasin Geetalle: "Miksi emme olisi?" Halasimme lampimasti ja lupasin ilmoittaa rakkaalle intialaiselle siskolleni, kun olen paassyt turvallisesti perille Nepaliin, ettei hanen tarvitse huolehtia minusta. Sinne han jai rannalle, kauniissa ja varikkaassa sarissaan.
Sita voisi kuvitella, etta lentomatkustaminen on helppoa. Ei kuitenkaan ihan. Matka Keralasta Nepaliin kesti palttiarallaa 22 tuntia. Vaihdoin konetta seka Bangaloressa etta Delhissa, joista jalkimmaisessa vietin yon. Delhin kenttasaadosten mukaan sisaan terminaaliin paasee vasta 3 tuntia ennen lentoaikaa, joten nukkumisen sijaan paadyin lukemaan Herman Hessen Siddhartan odotushuoneessa, jossa oli pari ravintolaa ja ihmismaaraan nahden hyvin rajoitettu maara penkkeja. Lisaksi sisalle paasi 30 rupian maksua vastaan kuka tahansa. Ei niin turvallisen oloinen yopymispaikka. Loppu hyvin kaikki hyvin ja yhdeksan maissa aamulla istuin jo koneessa matkalla kohti Kathmandua. Itse olin perilla ennen puoltapaivaa, mutta rinkkani halusi jaada katselemaan vahan maisemia ja saapui perille vasta seuraavalla lennolla. Sain sen kuitenkin takaisin jo saman paivan iltana.
Mina ja pikkureppu suuntaisimme heti Thameliin mentyamme tutulle teekojulle Kishan ja Manoj seuranamme. Eilen hengailin paivan Pasangin, Makon ja Samulin kanssa ja nyt olen matkalla lastenkodille tekemaan hennatatuointeja lapsille Geetalta ostamillani elainleimasimilla. Ompas ihanaa olla taas taalla.
sunnuntai 3. tammikuuta 2010
Tehtava suoritettu
Kovalam, Kerala, India
Syomisesta, lepailysta, jooga- asanoista, hennatatuoinneista, kavelysta rannalla, lomaosake-esittelysta ja taytyy myontaa, etta vahan odottelustakin on viime paivat tehty.
Kaiken Trivananthapuramissa (Keralan paakaupunki ja lahin iso keskus Kovalamilta) juoksemisen jalkeenkaan en onnistunut toteuttamaan matkasuunnitelmaani matkata maitse Hyderabadin ja Varanasin kautta takaisin Nepaliin. Kaikki junat ja bussit on viela pari viikoksi eteenpain tayteen buukattuja. sen lisaksi, etta itse istuin tunteja jonottamassa lippuja, onnistuin istuttamaan siella myos Riikkaa ja Richia. Uudenvuodenaattona jo kertalleen pakkasin tavarat kiireella kasaan ja melkein juoksin bussiasemalle, kun kuulin, etta Bangaloren yobussissa oli muutama paikka vapaana. Viime hetkella voimakas tunne kuitenkin esti minua lahtemasta ja marssin internetkahvilaan. Vaikka aikalailla kirpaisi tuhlata reilut kaksisataa euroa lentoon, tuntuu paatos nyt oikealta. Uskon siihen, etta on jokin syy miksi minun ei kuulunut matkata maitse.
Richista on tullut minulle kuin veli. Jo muutaman paivan jalkeen tuntui silta kuin olisimme tunteneet aina. Han ja Riikka lahtevat huomenna Kumiliin metsastamaan vilausta villielaimista. On siis jaahyvasiten aika. Mitenkohan Rich parjaa, kun ei enaa kuule suomimusiikkia joka aamu Riikan ja minun ihanalla laululla hoystettyna?
Muutama paiva sitten kolmikkomme sai maistaa jotain hyvin vaikeasti pureskeltavaa, kun jotenkin ihmeellisesti onnistuimme paatymaan lomaosake-esittelyyn viiden tahden hotellille. Itsekkin ollakseni markkinoija, en ehka poimisi kaikista Kovalamilla hengailevista ihmisista uhreiksini kolmea hippia ketka odotattavat paikallisbussia. Parin tunnin esittelysta kosteuimme teekuppien, kahden elamantapaoppaan, naennaisesti ilmaisen lahjakortin viikon yopymiseen Goalla (jossa pitaa maksaa 100 US dollarin rekisteroitymismaksu) ja ilmaisen autorikshamatkan Trivandrumiin. Mita menetimme, niin ainakin mina palan sieluani. Meidan kaskettiin esittaa avioparia ja sisaruksia ja vaikka naytteleminen oli alussa aika hauskaakin kuviteltuine haamatkoineen, en pida valehtelusta. Lopuksi yritimme sanoa perustella esittelijolle miksi jatamme rahaa mielummin paikallisille toimijoille kuin austraaliaiselle multimiljonaarille, tuloksetta. ".. Mutta omistaja on suuri hyvantekija: han tarjoaa kodin ja koulutuksen seka viikon ilmaisen loman vuodessa 5 tahden hotellissa Goalla 700 orvolle lapselle." Hienoa!
Uusi vuosi vaihtui rauhallisissa merkeissa (nukkuessa). Linon valvovan silman ja yli sadan muun innokkaan astangin kanssa oli antoisaa palata asanaharjoituksen pariin ja ensimmaisten kolmen paivan jalkeen myos, aluksi rautakangella moukaroidulta tuntunut kehoni, alkoi muistaa mista hommassa oikein on kysymys. Jokaisen tauon jalkeen haltioiduin uudelleen ja uudelleen kehon kyvysta omaksua, muistaa, asioita. Voisi kuvitella, etta viidennen tai kuudennen paivan jalkeen olo olisi enemman vasynyt, mutta ei. Energiaa on koko ajan enemman.
Rakkaan intialaisen siskoni Geetan kanssa olen saanut mahdollisuuden kurkistaa lahemmin intialaisten siskojemme arkipaivaan. Muutama paiva sitten jaiomme muistoja kuukautisten alkamisesta ja siina samalla opin, etta kymmenen paivan ajan kuukaudessa, kuukautisten aikaan, ei aviomiesten ole luvallista koskea vaimoon. Mikali vaimo valmistaa tuona aikana chapateja, niita ei voi syoda kukaan muu kuin han itse. Myoskaan temppelille meno ei ole tuona aikana sallittua.
On mahtavaa huomata kuinka paljon ystavyytemme merkkaa myos hanelle. Taalla hanella ei ole tyttokavereita joiden kanssa jakaa asioita ja pienet paivittaiset keskustelutuokiomme ovat taynna lampoa ja rakkautta. Nyt kasieni sisapinnalla on upeat, tummanruskeat hennatatuoinnit- Kiitos Geetan!
Eilen illalla myin viimeisen poikien CD:n. Kokonaisuudessaan sain myytya yhdeksan kappaletta taalla Intiassa- kerran feissari, aina feissari!
Ylihuomenna matkaanlahto sitten koittaa ja keskiviikko aamuna minun pitaisi loytaa itseni Kathmandusta.
Syomisesta, lepailysta, jooga- asanoista, hennatatuoinneista, kavelysta rannalla, lomaosake-esittelysta ja taytyy myontaa, etta vahan odottelustakin on viime paivat tehty.
Kaiken Trivananthapuramissa (Keralan paakaupunki ja lahin iso keskus Kovalamilta) juoksemisen jalkeenkaan en onnistunut toteuttamaan matkasuunnitelmaani matkata maitse Hyderabadin ja Varanasin kautta takaisin Nepaliin. Kaikki junat ja bussit on viela pari viikoksi eteenpain tayteen buukattuja. sen lisaksi, etta itse istuin tunteja jonottamassa lippuja, onnistuin istuttamaan siella myos Riikkaa ja Richia. Uudenvuodenaattona jo kertalleen pakkasin tavarat kiireella kasaan ja melkein juoksin bussiasemalle, kun kuulin, etta Bangaloren yobussissa oli muutama paikka vapaana. Viime hetkella voimakas tunne kuitenkin esti minua lahtemasta ja marssin internetkahvilaan. Vaikka aikalailla kirpaisi tuhlata reilut kaksisataa euroa lentoon, tuntuu paatos nyt oikealta. Uskon siihen, etta on jokin syy miksi minun ei kuulunut matkata maitse.
Richista on tullut minulle kuin veli. Jo muutaman paivan jalkeen tuntui silta kuin olisimme tunteneet aina. Han ja Riikka lahtevat huomenna Kumiliin metsastamaan vilausta villielaimista. On siis jaahyvasiten aika. Mitenkohan Rich parjaa, kun ei enaa kuule suomimusiikkia joka aamu Riikan ja minun ihanalla laululla hoystettyna?
Muutama paiva sitten kolmikkomme sai maistaa jotain hyvin vaikeasti pureskeltavaa, kun jotenkin ihmeellisesti onnistuimme paatymaan lomaosake-esittelyyn viiden tahden hotellille. Itsekkin ollakseni markkinoija, en ehka poimisi kaikista Kovalamilla hengailevista ihmisista uhreiksini kolmea hippia ketka odotattavat paikallisbussia. Parin tunnin esittelysta kosteuimme teekuppien, kahden elamantapaoppaan, naennaisesti ilmaisen lahjakortin viikon yopymiseen Goalla (jossa pitaa maksaa 100 US dollarin rekisteroitymismaksu) ja ilmaisen autorikshamatkan Trivandrumiin. Mita menetimme, niin ainakin mina palan sieluani. Meidan kaskettiin esittaa avioparia ja sisaruksia ja vaikka naytteleminen oli alussa aika hauskaakin kuviteltuine haamatkoineen, en pida valehtelusta. Lopuksi yritimme sanoa perustella esittelijolle miksi jatamme rahaa mielummin paikallisille toimijoille kuin austraaliaiselle multimiljonaarille, tuloksetta. ".. Mutta omistaja on suuri hyvantekija: han tarjoaa kodin ja koulutuksen seka viikon ilmaisen loman vuodessa 5 tahden hotellissa Goalla 700 orvolle lapselle." Hienoa!
Uusi vuosi vaihtui rauhallisissa merkeissa (nukkuessa). Linon valvovan silman ja yli sadan muun innokkaan astangin kanssa oli antoisaa palata asanaharjoituksen pariin ja ensimmaisten kolmen paivan jalkeen myos, aluksi rautakangella moukaroidulta tuntunut kehoni, alkoi muistaa mista hommassa oikein on kysymys. Jokaisen tauon jalkeen haltioiduin uudelleen ja uudelleen kehon kyvysta omaksua, muistaa, asioita. Voisi kuvitella, etta viidennen tai kuudennen paivan jalkeen olo olisi enemman vasynyt, mutta ei. Energiaa on koko ajan enemman.
Rakkaan intialaisen siskoni Geetan kanssa olen saanut mahdollisuuden kurkistaa lahemmin intialaisten siskojemme arkipaivaan. Muutama paiva sitten jaiomme muistoja kuukautisten alkamisesta ja siina samalla opin, etta kymmenen paivan ajan kuukaudessa, kuukautisten aikaan, ei aviomiesten ole luvallista koskea vaimoon. Mikali vaimo valmistaa tuona aikana chapateja, niita ei voi syoda kukaan muu kuin han itse. Myoskaan temppelille meno ei ole tuona aikana sallittua.
On mahtavaa huomata kuinka paljon ystavyytemme merkkaa myos hanelle. Taalla hanella ei ole tyttokavereita joiden kanssa jakaa asioita ja pienet paivittaiset keskustelutuokiomme ovat taynna lampoa ja rakkautta. Nyt kasieni sisapinnalla on upeat, tummanruskeat hennatatuoinnit- Kiitos Geetan!
Eilen illalla myin viimeisen poikien CD:n. Kokonaisuudessaan sain myytya yhdeksan kappaletta taalla Intiassa- kerran feissari, aina feissari!
Ylihuomenna matkaanlahto sitten koittaa ja keskiviikko aamuna minun pitaisi loytaa itseni Kathmandusta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)