Kathmandu, Nepal
Kuten suomalaiset myos nepalilaiset rakastavat uhkapeleja. Kortinpeluurinkeja ei tarvitse kaukaa hakea, ensimmainen tulee vastaan viimeistaan 200 metrin paassa Gandharbojen toimiston katolla. Manojin loytaa 95 prosenttisesti sielta.
Myos mina paadyin hankkimaan pelikortit viikko sitten. Opetin Manojille kuinka paskahousua pelataan ja sanoin etten koskaan pelaa rahasta, ainoastaan huvista. No, huvia siita on sitten irronnutkin, ainakin sulholle. Manoj oppi pelin taktiikan ja "hei hyi sielta se paska haisee"- ilmeen nenalle tyontyvalla kasiliikkeella hoystettyna vahan liiankin nopeasti. Onneksi edes eilen voitin 5-4..
Toisaalta ei hajusyytokset kaukaa liippaa. Edelleen kayn vessassa ulostamassa sisaan pistamiani ruokavarantoja kuudesta kymmeneen kertaa paivassa (erityisesti oisin tykkaan istua tunnin kylmassa vessassa). Manoj on ihan huolissaan ja alan kohta tottua tahan paassaamiseen, kun se kantaa huoneelle sandwitcheja, vetta, limsaa ja mehua. Toissailtana, kun han oli ensin eksynyt naapurin haajuhliin, han toi edellamainittujen lisaksi pullon rommia, "ihan vaan jos haluat juoda". Kun selitin, etta rommi ei ehka ole parasta laaketta vatsatautiin, han avasi pullon hymyssa suin ja lupasi onnellisena huolehtia sen sisallosta itse. Huomen aamulla mennaan ottamaan mato- sun muut testit, jos loydettaisi viimein minkamoisia maha-asukkeja vatsassani luuraa.
Muuten tassa kuluneen viikon aikana olemme kayneet yhdeksan henkisen suomipoppoon voimin illallisella, ihmetelleet maanantaista lakkoa, jonka piti alkaa sunnuntaina, mutta joka ei viela maanantainakaan kestanyt kuin muutaman hetken (kun ihmettelin miten kaupanpitajat, ravintoloitsijat yms. tietaa milloin lakko alkaa ja loppuu minulle ystavallsesti kerrottiin, etta joku kay paukuttamassa liikkeen ovea..) ja tavanneet lakimiehen, joka vaikuttaa ajattelevan, etta haluan Manojin kanssa naimisiin ainoastaan saadakseni nepalin kansalaisuuden.. Hmm...
Keskiviikkona Helsingin maistraatti lahetti tannepain todistuksen luvasta "avioitua ulkomaan kansalaisen kanssa". Toivottavasti seuraavan viikon aikana saamme hakea sen Suomen suurlahetystolta ja painella takaisin asianajamme toimistoon. Paatimme Manojin kanssa yhdessa, etta vaihdamme asianajajaa mikali hanen asenteensa jatkuu samanlaisena. Tama kyseinen herra valittiin siksi, etta han on Mangalin naapuri Gorkhasta ja lahes sukulainen. Hinta on kuulemma halvempi, mutta kukaan ei ole vielakaan kertonut mita se halpa tarkoittaa.
Nyt loppui kadunkulmissa seisoskelu! Ystavamme Suresh on kova kauppamies, eika aina niin kovassa huudossa muiden poikien keskuudessa, koska bisnes menee usein kaiken muun edelle. Sain kuitenkin Sureshilta mahtavan idean (jonka ansiosta kyllakin menetin rahaa 35 euroa)- han ehdotti, etta ostaisin Manojille kannykan. Niimpa marssimme tana aamuna kannykkaostoksille ja taas kerran sain todeta, etta miehet ovat samanlaisia ympari maailman, he rakastavat ylitse kaiken uusia elektronisia lelujaan. Tama oli Manojin syntymapaivalahja kuukautta aiemmin. Minulla oli kuitenkin asiassa myos oma lehma ojassa; olen korviani myoten kyllastynyt odottelemaan hanen soittoaan "kuuden ja puoli seitseman valilla" (mika useimmiten tarkoittaa ihan mita tahansa kuuden ja yhdeksan valilla) ja nyhjottamaan Thamelin kadunkulmissa tappamassa aikaa jutellen joka ikisen vastaantulevan tiger palm, veistosnorsu ja hedelmakauppiaan kanssa.
torstai 25. helmikuuta 2010
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Likaiset lakanat
Kathmandu, Nepal
Eilen ja tanaan mahakivut aityivat niin viiltaviksi, etta paatin menna viimein tapaamaan tohtoria. Alavatsassa tuntui kuin joku olisi tyontanyt puukkoa sisaan ja kiertanyt sita ympari aina viiden minuutin valein. En tieda oliko se 3,5 tunnin odotus sairaalalla, yllattava ensiapupolin verhohuoneen likaisten lakanoiden valissa tapahtunut gynekologinen tarkastus vai laskun aiheuttama shokki- mutta kipu on poissa. Lasku oli 9500 nepalin rupiaa (noin 95 euroa). Nyt kuitenkin tiedan, etta veriarvoni ovat kunnossa, pissatesti oli puhdas eika perheenlisaystakaan ole tulossa.
Ostin pari paivaa sitten DVD-soittimen ja kuinka ihanaa onkaan paasta katsomaan leffoja pitkasta aikaa! Eilen illalla meilla oli tuuria, silla sahkokatkos oli jo paivalla (yleensa se on useamman tunnin ajan seka aamulla etta illalla) ja saimme katsottua lahes kokonaiset 2 elokuvaa.
Pakko viela mainita, etta nepalilainen aikakasitys ei pade liikenteessa. Oli miten paha ruuhka tahansa kyseessa, joka ikinen ajoneuvo yrittaa paasta toistensa edelle, huolimatta siita joutuuko sen tekemaan esimerkiksi jalkakaytavan kautta. Jos taas odotat nepalilaista tapaamiseen, ota iisisti. Voi hyvin olla, etta kello seitseman tarkoittaa puhelimesi ruudella 19.45. Tai sairaalalla 2 minuuttia kahta tuntia.
Huomenna on lakko tai sitten ei. Mikali on, niin toivottavasti on edes sahkot. Mikali ei, menemme kymmenelta aamulla tapaamaan lakimiesta avioliittoasioiden tiimoilta.
Eilen ja tanaan mahakivut aityivat niin viiltaviksi, etta paatin menna viimein tapaamaan tohtoria. Alavatsassa tuntui kuin joku olisi tyontanyt puukkoa sisaan ja kiertanyt sita ympari aina viiden minuutin valein. En tieda oliko se 3,5 tunnin odotus sairaalalla, yllattava ensiapupolin verhohuoneen likaisten lakanoiden valissa tapahtunut gynekologinen tarkastus vai laskun aiheuttama shokki- mutta kipu on poissa. Lasku oli 9500 nepalin rupiaa (noin 95 euroa). Nyt kuitenkin tiedan, etta veriarvoni ovat kunnossa, pissatesti oli puhdas eika perheenlisaystakaan ole tulossa.
Ostin pari paivaa sitten DVD-soittimen ja kuinka ihanaa onkaan paasta katsomaan leffoja pitkasta aikaa! Eilen illalla meilla oli tuuria, silla sahkokatkos oli jo paivalla (yleensa se on useamman tunnin ajan seka aamulla etta illalla) ja saimme katsottua lahes kokonaiset 2 elokuvaa.
Pakko viela mainita, etta nepalilainen aikakasitys ei pade liikenteessa. Oli miten paha ruuhka tahansa kyseessa, joka ikinen ajoneuvo yrittaa paasta toistensa edelle, huolimatta siita joutuuko sen tekemaan esimerkiksi jalkakaytavan kautta. Jos taas odotat nepalilaista tapaamiseen, ota iisisti. Voi hyvin olla, etta kello seitseman tarkoittaa puhelimesi ruudella 19.45. Tai sairaalalla 2 minuuttia kahta tuntia.
Huomenna on lakko tai sitten ei. Mikali on, niin toivottavasti on edes sahkot. Mikali ei, menemme kymmenelta aamulla tapaamaan lakimiesta avioliittoasioiden tiimoilta.
torstai 18. helmikuuta 2010
Ripaskasta haavalmisteluihin
Kathmandu, Nepal
Viimeinkin kevat on saapunut! Tanaan on laskujeni mukaan neljas aurinkoinen kevatpaiva ja yollakin alkaa jo parjata yhdella peitolla (vaikka yleensa ei edes ole muuta vaihtoehtoa, kun Manoj varastaa peitot ja jos ei pida niita itsellaan niin heittaa ne lattialle).
Viime viikolla tuli vetta taivaan taydelta, ja kuten hotellinomistaja sanoi, vanhat merkit pitivat paikkansa ja kevat alkoi sateen jalkeen. Kaiken sen jaatavyyden ja harmauden jalkeen on taivaallista herata nousevan auringon lammittaviin sateisiin ja koko ajan kasvavan lintukuoron aamuisiin aanenavauksiin vaikkakin jo seitsemalta.
Olen ollut viimeiset 2 viikkoa enemman ja vahemman vatsataudin kourissa. Enka ole ollut ainoa "suomiryhmalainen", joka on tasta samasta vaivasta karsinyt. Marja vietti muutamia paivia Norvicin sairaalassa ja muutamat muutkin pysyttelevat ruokailun jalkeen saniteettitilojen tiukassa laheisyydessa. Omalla kohdallani pari paivaa menee aina ihan hyvin ja sitten taas ripaska (kuten Sari hauskasti ripulia nimittaa) ja loputtaomat vessareissut alkaa. Tanaan on ensimmaista kertaa taysin terve olo, katsotaan mita huomenna. Positiivista (vai negatiivista?) tassa on kuitenkin se, etta ruokahalu ei ole havinnyt vaan oikeastaan pelkastaan lisaantynyt.
Viime viikolla (niina vahemman ripaskaisina paivina) kavimme Marjan ja Sarin kanssa Nagarkotissa. Yovyimme huoneessa,jossa oli puoliseinaa avaava ikkuna ja pitka linja lumihuippuja aukesi suoraan silmiemme edessa. Toisen paivan aamuna Kumar vei minut ja Sarin kavelylle Nagarkotin nakoalatornille ja aamuteen lomassa keskustelimme sujuvasti ilmastonlampenemisesta, joskin se alkoi tuntua hieman absurdilta aiheelta, kun tajusin, etta samassa poydassa istuu henkilo, jonka mokissa ei ole sahkoja, kella ei ole koskaan ole ollut moottoroitua ajoneuvoa tai kuka ei ole koskaan matkustanut oman synnyinmaansa rajojen ulkopuolelle..
Samaisena paivana oli myos Shivaratri festivaalin aika. Kaikki tiet olivat taynna lasten- ja valilla vanhempien yllapitamia sulkuja,jotka olivat valilla naruja ja valilla bambun runkoja. Nailla tiesuluilla sitten piti avata lompakkonsa ja antaa pieni lahjoitus, kuulemma illan festivaalijuhlintaa varten tai olla ovela ja sanoa: "Paisa chaina, ke garne? (Ei oo rahaa, mitas tehdaan?)". Voitte kuvitella, etta bussimatka takaisin kesti muutaman ylimaaraisen tunnin, mutta se ei nayttanyt haittaavan ketaan, vaan seka lasten etta matkustajien suilla loisti leveat hymyt. Illalla vahan joka paikassa roihusi nuotio ja harvase vastaantulija oli savuissa poltettuaan marihuanaa Shivan kunniaksi (Shiva on kuulemma ganjan ystava).
Viimeisen parin viikon aikana olen myos viettanyt lukuisia tunteja internetissa, mutta minulta ei ole liiennyt energiaa bloggaukseen tai useimpiin maileihin vastaamiseen, silla olen chattannut, chattannut ja chatannut. Olen kiitollinen kaikille ihmisille, joiden kanssa olen saanut mahdollisuuden vaihtaa ajatuksia ja ystaville, jotka ovat osoittaneet rakkautensa kyseenalaistamalla (mutta myos rohkaisemalla) valintoja joita olen viimeisen parin viikon aikana ollut tekemassa. Tassa se nyt sitten tulee (taydesta sydamesta ja varmuudella, johon olisin tuskin ilman teidan apuanne paassyt) : Olemme menossa Manojin kanssa naimisiin.
Viime viikolla Manoj kavi tekemassa Mangalin kanssa avioliittoon tarvittavat paperit omassa kotikunnassaan (kotikylalla) ja eilen tuli Helsingin maitraatista varmistusmaili, etta he ovat vastaanottaneet hakemuksemme avioliiton esteiden tutkinnasta. Parin viikon paasta saan Suomesta "todistuksen mahdollisuudesta avioitua ulkomaan kansalaisen kanssa". Sitten marssimme nepalilaiseen maitraattiin, jatamme paperit ja hakemuksen naimisiin menosta. Noin kuukauden paasta meidan pitaisi pystya hakemaan valmis vihkitodistus.
Haajuhlaa vietamme huhtikuun viimeisella viikolla Kathmandun liepeilla, johon kaikki kynnelle kykenevat olette sydamellisesti tervetulleita!
Ainakin www.poptravel.fi osoitteesta loysin menopaluu lentoja HKI-KTM vahan yli 500 eurolla. Luvassa musiikkia, tanssia, roksia (riisiviinaa/paikallista pontikkaa) ja daal baathia (riisia ja linsseja).
Nyt kun vielaloydettaisiin Samulille pikaisesti vaimo, niin voitaisiin pitaa tuplahaat (ilmeisen tehokas vaimonmetsastys on jo hyvassa vauhdissa).
Nyt kun kaikki on sanottu aaneen lupaan lisapaivityksia tiuhempaan tahtiin (on jotain kirjoitettavaa)..
Viimeinkin kevat on saapunut! Tanaan on laskujeni mukaan neljas aurinkoinen kevatpaiva ja yollakin alkaa jo parjata yhdella peitolla (vaikka yleensa ei edes ole muuta vaihtoehtoa, kun Manoj varastaa peitot ja jos ei pida niita itsellaan niin heittaa ne lattialle).
Viime viikolla tuli vetta taivaan taydelta, ja kuten hotellinomistaja sanoi, vanhat merkit pitivat paikkansa ja kevat alkoi sateen jalkeen. Kaiken sen jaatavyyden ja harmauden jalkeen on taivaallista herata nousevan auringon lammittaviin sateisiin ja koko ajan kasvavan lintukuoron aamuisiin aanenavauksiin vaikkakin jo seitsemalta.
Olen ollut viimeiset 2 viikkoa enemman ja vahemman vatsataudin kourissa. Enka ole ollut ainoa "suomiryhmalainen", joka on tasta samasta vaivasta karsinyt. Marja vietti muutamia paivia Norvicin sairaalassa ja muutamat muutkin pysyttelevat ruokailun jalkeen saniteettitilojen tiukassa laheisyydessa. Omalla kohdallani pari paivaa menee aina ihan hyvin ja sitten taas ripaska (kuten Sari hauskasti ripulia nimittaa) ja loputtaomat vessareissut alkaa. Tanaan on ensimmaista kertaa taysin terve olo, katsotaan mita huomenna. Positiivista (vai negatiivista?) tassa on kuitenkin se, etta ruokahalu ei ole havinnyt vaan oikeastaan pelkastaan lisaantynyt.
Viime viikolla (niina vahemman ripaskaisina paivina) kavimme Marjan ja Sarin kanssa Nagarkotissa. Yovyimme huoneessa,jossa oli puoliseinaa avaava ikkuna ja pitka linja lumihuippuja aukesi suoraan silmiemme edessa. Toisen paivan aamuna Kumar vei minut ja Sarin kavelylle Nagarkotin nakoalatornille ja aamuteen lomassa keskustelimme sujuvasti ilmastonlampenemisesta, joskin se alkoi tuntua hieman absurdilta aiheelta, kun tajusin, etta samassa poydassa istuu henkilo, jonka mokissa ei ole sahkoja, kella ei ole koskaan ole ollut moottoroitua ajoneuvoa tai kuka ei ole koskaan matkustanut oman synnyinmaansa rajojen ulkopuolelle..
Samaisena paivana oli myos Shivaratri festivaalin aika. Kaikki tiet olivat taynna lasten- ja valilla vanhempien yllapitamia sulkuja,jotka olivat valilla naruja ja valilla bambun runkoja. Nailla tiesuluilla sitten piti avata lompakkonsa ja antaa pieni lahjoitus, kuulemma illan festivaalijuhlintaa varten tai olla ovela ja sanoa: "Paisa chaina, ke garne? (Ei oo rahaa, mitas tehdaan?)". Voitte kuvitella, etta bussimatka takaisin kesti muutaman ylimaaraisen tunnin, mutta se ei nayttanyt haittaavan ketaan, vaan seka lasten etta matkustajien suilla loisti leveat hymyt. Illalla vahan joka paikassa roihusi nuotio ja harvase vastaantulija oli savuissa poltettuaan marihuanaa Shivan kunniaksi (Shiva on kuulemma ganjan ystava).
Viimeisen parin viikon aikana olen myos viettanyt lukuisia tunteja internetissa, mutta minulta ei ole liiennyt energiaa bloggaukseen tai useimpiin maileihin vastaamiseen, silla olen chattannut, chattannut ja chatannut. Olen kiitollinen kaikille ihmisille, joiden kanssa olen saanut mahdollisuuden vaihtaa ajatuksia ja ystaville, jotka ovat osoittaneet rakkautensa kyseenalaistamalla (mutta myos rohkaisemalla) valintoja joita olen viimeisen parin viikon aikana ollut tekemassa. Tassa se nyt sitten tulee (taydesta sydamesta ja varmuudella, johon olisin tuskin ilman teidan apuanne paassyt) : Olemme menossa Manojin kanssa naimisiin.
Viime viikolla Manoj kavi tekemassa Mangalin kanssa avioliittoon tarvittavat paperit omassa kotikunnassaan (kotikylalla) ja eilen tuli Helsingin maitraatista varmistusmaili, etta he ovat vastaanottaneet hakemuksemme avioliiton esteiden tutkinnasta. Parin viikon paasta saan Suomesta "todistuksen mahdollisuudesta avioitua ulkomaan kansalaisen kanssa". Sitten marssimme nepalilaiseen maitraattiin, jatamme paperit ja hakemuksen naimisiin menosta. Noin kuukauden paasta meidan pitaisi pystya hakemaan valmis vihkitodistus.
Haajuhlaa vietamme huhtikuun viimeisella viikolla Kathmandun liepeilla, johon kaikki kynnelle kykenevat olette sydamellisesti tervetulleita!
Ainakin www.poptravel.fi osoitteesta loysin menopaluu lentoja HKI-KTM vahan yli 500 eurolla. Luvassa musiikkia, tanssia, roksia (riisiviinaa/paikallista pontikkaa) ja daal baathia (riisia ja linsseja).
Nyt kun vielaloydettaisiin Samulille pikaisesti vaimo, niin voitaisiin pitaa tuplahaat (ilmeisen tehokas vaimonmetsastys on jo hyvassa vauhdissa).
Nyt kun kaikki on sanottu aaneen lupaan lisapaivityksia tiuhempaan tahtiin (on jotain kirjoitettavaa)..
tiistai 2. helmikuuta 2010
Lucky girl
Kathmandu, Nepal
Alla seuraa pienimuotoinen romaani. Suosittelen lukemaan erissa (mutten jattamaan loppua lukematta).
Hippikaveri Kumar. Tutustuimme Kumarin kanssa taannoin Nagarkotissa (han asuu missa milloinkin- seuraa omien sanojensa mukaan sita mihin Jumala hanta johdattaa) ja ennen tourille lahtoa tormasin haneen Thamelissa. Sovimme treffit seuraavalle paivalle. Itse luulin menevani nopealle teekupposelle, mutta hetken kaveria seurattuani huomasin istuvani bussissa matkalla minulle eika minulla ollut hajuakaan paamaarasta. Silloin talloin minulla on pienia vaikeuksia ymmartaa Kumarin englantia.. Vajaan tunnin myohemmin loysin itseni kavelemasta ison vehrean puiston lapi, ylos vuorenrinnetta, kohti Kumarin kotitaloa ja selvisi, etta olemme Thankotissa. Nakymat olivat upeat ja muutama lumihuippu toivotti vieraan tervetulleeksi. Talolla meita odotti Kumarin kolme siskoa, veljen viisivuotias tytar ja amma (aiti). Olin juuri ennen lahtoa syonyt mahan tayteen daal baathia, mutta taas syotiin tuhti lautasellinen ihania eineksia ja tietenkin juotiin palan painikkeeksi muutama kupillinen teeta. Amma huomasi kadessani kilisevat nelja lasista rannerengasta (jotka sain lahjaksi Bikashin haissa) ja pian minulla oli samaisessa ranteessa nelja lisaa. Koska kateni on eurooppalaista mallia saimme kayttaa pujottamisessa apuna oiman lorauksen oljya. Lahtiessamme naiset toivottivat minut tervetulleeksi takaisin koska tahansa.
Vanessa. Lauantai aamuna 16.tammikuuta suuntasimme alunperin ranskalaisen, mutta nykyaan puoliksi varanasilaistuneen (Intia) ystavani Vanessan kanssa bussiparkkiin. Vanessa on aivan uskomaton tinkimaan ja saimme matkan Dumreen halvemmalla kuin nepalilainen ystavamme (tall) Mangal. Matka kesti ja kesti, mutta ilta-auringon valossa viimein saavuimme kylalle. Siella meita oli vastaanottamassa Amma (Kishanin aiti), Reika, Deepak ja lukuisat lapset. Vanessa oli viettanyt kylalla pidemman aikaa viimeisen kuukauden aikana ja hieman kateellisena katselin kuinka luonnollisesti han otti osaa kylan arkiaskareisiin. Itse lahinna seisoin tumput suorina ja katselin sivussa.
Sunnuntaina kylan koululla vietettiin juhlia, joissa kavimme ihailemassa erilaisia peleja ja esityksia ja kavipa niinkin, etta loysin itseni vakijoukon keskelta kilpailemasta tuoleista (Peli jossa soi musiikki ja joka kierroksella rinkista poistetaan muutama tuoli. Kun musiikki loppuu kilpailija yrittaa istuutua). Illalla istuimme tuttuun tapaan kaikki yhdessa terassilla ja ihailimme tahtia seka vuorilla loistavia valoja.
Ennen nukkumaanmenoa sain viela kuunnella Vanessan mielenkiintoisia tarinoita elamasta Varanasista.
Mr Tin pani. Maanantaina 18.tammikuuta saatoimme Kishanin kanssa Vanessan Intian rajalle vievaan bussiin ja hyppasimme itse toiseen, jolla aloitimme matkan kohti ylhaalla vuorilla sijaitsevaa Gorkhaa. Nain alkoi virallisesti "musical tour:in" (jonka totesimme myohemmin muuttavan nimeaan jatkuvasti). Gorkhassa meita odotti (short) Mangal perheineen ja sukuneen. Nakoalat olivat hengea salpaavat eika kaduilla liikkunut juurikaan ajoneuvoja muutamaa moottoripyoraa lukuunottamatta (tarvittavaa lepoa seka silmille etta korville). Pian Mangalin talolle saavuttuamme tutustuin uuteen siskooni, 20- vuotiaaseen Pamphaan. Han otti minut mukaansa hakemaan 6- vuotiasta veljen tytartaan, Anua, koulusta. Koulu sijaitsi toisella puolella kaupunkia ja puolituntisen kavelymatkan aikana sain hyvan katsauksen kaupunkiin, uuden siskon opastuksilla hyostettyna. Pampha pisti Anun kulkemaan kanssani kasikadessa. Pienen tyton kasi oli hento j hanta silmia nahden jannitti. Seuraavan illan musisointituokiossa, johon kokoontui puoli kylaa soittamaan ja tanssimaan, oli jannitys kuitenkin jo kadonnut ja Anu tuli omasta aloitteestaan istumaan tyytyvaisena syliini (kunnes Mangalin 6-vuotias poka tuli nostamaan Anun pois, ja romahti itse samalle paikalle).
Kun saavuimme takaisin talolle olivat myos Manoj ja hollantilainen Paul saapuneet kaupunkiin. Kaikki pojat (Kishan, Mangal, Manoj ja Paul, jonka uudeksi nimeksi muodostui hyvin pian Mr. Tin Pani hanen juomansa roxy maaran mukaan. Tohtinen viela lisata, etta tama nimi ei suinkaan ole mitenkaan imarteleva.) olivat kadonneet teille tietamattomille ja reilun tunnin odotettuani ja tarpeeksi monta kuppia teeta Pamphan perheen kanssa juotuani soitin pojille. He olivat "kameranlatausreissulla", josta sitten palasivat auringon painuttua pitkalle vuorien taakse. Kaikki paitsi Kishan olivat hyvassa maistissa ja illalla istuimme Mangalin vanhempien talon edustalla, jossa nautimme kaikki hieman tin pania ja jutustelimme. Manojin kanssa saimme kunnian nukkua hotellissa (ja taman kunnian ansiosta todennakoisesti kannamme nyt elainyhdyskuntaa paissamme), kun muut majoittuivat Mangalin talolle. Toisen paivan aamuna Mangal, Manoj, Dai ja mina kiipesimme ylhaalla vuorella sijaitsevalle temppelille. Illalla nautimme Gandharbojen musiikista ja tanssista hollantilaisen ystavamme Paulin keskittyessa roxyn juontiin filmaamisen sijasta, mika oli sinansa huvittavaa, silla koko tourille lahdettiin, jotta han voi kuvata nepalilaista musiikkia.
Dumre. Seuraavaksi ohjelmassa oli paluu Kishanin (ja Manojin ja MAngalin vaimon, Anitan,joka tuli myos mukaan) kylalle. Mr. Tin pani paineli heti kylalle saavuttuamme etsimaan roxya kadet taristen. Tamahan oli kolmas kertani kylalla ja havaitsin ilokseni muidenkin naisten kuin Kishanin aidin "paastavan minut lahemmaksi" olemalla silminnahden iloisia jalleennakemisesta. Talla kertaa minua kutsuttiin ja vietiin sinne tanne. Myos Deepakin nuorempi tytar Ravita uskaltautuu nyt syliini jatkuvasti.
Pojat majoittuivat Kishanin talon sivuun rakennetussa lisahuoneessa minun saadessa kunnian jakaa makuuhuoneen lattialle levitetty patja (olkimatto ja pari peittoa) Lakshmin kanssa. Myos tama kertoi, etta olin paassyt mukaan perheeseen, silla edellisilla kerroilla Amma ja Puja nukkuivat lattialla minun valloittaessa kokonaisen parisangyn yksin. Taytyy sanoa, etten ole karsiyt selkakivuista moneen kuukauteen mista olkoon kiittaminen luonnonmukaisempia ja kovia patjoja.
Aamukuudelta ihailen herailevaa kylaa: kaiken peittava sumu halvenee vasta 10.30 auringon puskiessa viimein sen lapi. Peltitonkat kolisevat, kun naiset (ja muutamat miehetkin) juoksevat kaivolle hakemaan "tuoretta vetta". Perassa juoksee koira ja jossain taustalla kiekuu kukko (joka on itseasiassa huutanut koko yon). Naiset kantavat vesitonkkia yhdella kadella, pohja kylkeensa nojaten, niin vaivattoman nakoisesti, mutta kun kokeilen itse virtaavat hikikarpalot otsallani. Nyt kun on vetta on hammas-ja naamapesun aika. Sen jalkeen juomme kupit hoyryavaa ja makeaa mustaa teeta. Kun kello lahenee kahdeksaa, on aika suunnata Amman ja muiden naisten kanssa noin kilometrin paassa sijaitsevalle tea shopille,josta loydammekin jo pojat "tatto (tin) panit" (hoyryavat roxy lasit) kasissaan. Tea shopilla nautimme maitoteeta ja kananmunia.
Paivalla karkaamme Manojin kanssa koulun takana sijaitsevalle joelle, jossa han yrittaa saada myos minut uimaan, mutta kunnioituksesta kulttuuria kohtaan pysyn rantakivella katsomassa Manojin uiskentelua (joka ei kesta kauaa, koska a.) vesi on kylmaa ja b.) uiminen ei ole kivaa yksin). "Kotimatkalla" eksymme talolle,jonka pihassa on pieni kioski ja josta, yllatys yllatys, saa roxya. Juttelemme talon isannan kanssa ja mieli on iloinen. Seuraavana aamuna Manoj kieltaytyy juomasta Mangalin ja Mr. tin panin kanssa, silla "Heidi tulee siita aina niin vihaiseksi" (vaikka oikeasti olen vihainen siita, etta pojat haviavat tuntikausiksi juomaan roxya enak tieda missa he ovat. On siinakin minulla tour leaderit..).
Toisena iltana myos talla kylalla soitetan ja tanssitaan, mutta Mr. Tin panikieltaytyy kuvaamasta "bileita, koska han tuli kuvaamaan oikeaa musiikkia" (tama on gaine musiikkia aidoimmillaan). Muutenkin han kayttaytyy loukkaavasti ja kaikki pyorittelevat paataan ja ihmettelevat miten joku voi juoda yksin nelja pulloa roxya paivassa. Kannissa Mr. tin panin kadet eivat kuitenkaan tarise ja han on jotakuinkin siedettavaa seuraa.
Pokhara. Suuntaamme Pokharaan paivaa suunniteltua aiemmin, silla Mr. Tin pani on hermostunut, koska han ei paase kuvaamaan musiikkia (kylassa, jossa lahes koko ajan kuulee vahintaan yhden instrumentin soivan). Lahteminen tapahtuu nepalilaisen aikataulun mukaan kahdeksalta eli vahan ennen kymmenta. Mr. Tin pani on aivan hiilena (han on juonut pullon roxya aamupalaksi)ja lopulta kayn etsimassa pojat tea shopista ja kerron,e tta meidan on todellakin aika lahtea matkaan. Pokharaan saapuminen on minulle pienoinen pettymys, kylaelaman ja Gorkhan jalkeen. Maisema on kaunis, on jarvi ja on vuoret, mutta kyse on kaupungista ja turistoituneesta sellaisesta. Mr. Tin paini juo pikkupullon whiskia, kun odottelemme Kishanin ja Mangalin etsivan meille hotellin. Sen jalkeen han haviaa omille teilleen ja mina paasen ottamaan suihkun ensimmaista kertaa neljaan paivaan. sita ei tajuakaan miten mahtava asia suihku todella on ennenkuin sita ei ole.. Teemme pienen kierroksen ja juttelemme mukavia. Tour on myos hieno tilaisuus naille kolmelle ystavykselle (Mangalille, Manojille ja Kishanille) viettaa aikaa yhdessa ennekuin Mangalin viisumi saapuu ja han lahtee Dubaihin "tekemaan rahaa" perheelleen (alkupalkka 200 euroa/kk ja 2 kuukauden loma joka 26 kuukausi). Illalla kaymme kuuntelemassa poikien ystavia jotka soittavat ravintolassa perinnesoittimilla nykyaikasempaan tyyliin sovitettua perinnemusiikkia. Loppuillasta jalkamme lennahtavat tanssiaskeliin saakka. Seuraavana aamuna vuokraamme veneen ja lahdemme tunniksi jarvelle. Saamme tehda erilaisia taikatemppuja,jotta saamme huijattua Mangalin mukaan veneeseen (Mangalin kylalta on yli tunnin matka lahimmalle joelle, joten han ei ole koskaan oppinut uimaan kuten toiset pojat). Pelastusliivit paalla han sitten puristaa rystyset valkoisena soutuveneen reunoja ja koko tunnin ajan anelee meita menemaan takaisin rannalle. Iltapaivalla vuokraamme pyorat ja ensimmaisen 15 mnuutin aikana Manojin pyora hajoaa ja han kaantyy takaisin. Seuraavaksi ihmettelemme Kishanin kanssa mihin jai Mangal ja jossain vaiheessapaatamme kaantya takaisin loytaaksemme hanet ison mutkan takaa, josta han ei uskaltanut kaantya, koska "koskaan ei voi tietaa mita mutkan takana odottaa". Illalla haimme pizzan ja juhlimme minun ja Manojin mahdollista yhteiseloa (koska Mangal lahtee). En kuitenkaan saanut sormusta?! Juhlat paattyivat lyhyeen, kun ensin havisi Mangal kaymaan poikien huoneessa ja hanta meni hakemaan Kishan,joka hankin jai sille tielleen ja lopuksi sinne menin mina ja Manoj. Mr. Tin pani oli koomakannissa ja vaitti poikien varastaneen hanelta rahaa ja uhkaili veitsella. Katsoimme paremmaksi jattaa hanet nukkumaan yksinaan ja ahtauduimme kaikki nelja minun ja mnaojin huoneeseen, joka onneksi oli varustettu kahdella sangylla eika nepalilaismiehilla ole ongelmia nukkua sylitysten. Mr. Tin pani ei halunnut jatkaa touria vaan jaada Pokharaan ja tajusimme, etta "musical tourimme" ainoat soittimet olivat enaa tamburiini seka koristesarangi (rumpu ja iso sarangi olivat Mr. Tn panin).
Kanthipur (Madi, Chitwan). Koko paivan istuimme busseissa ja tama jos jokin kasvataa karsivallisyytta. Poly ja saasteet tulevat ikkunan raoista suoraan sisaan, penkit eivat pysy paikoillaan ja bussi pysahtyy 200 metrin valein. (Aloin ymmartaa miksi Suomessa kaytetaan bussipysakkeja.) Viimeinen bussi vei meidat Chitwanin kansallispuiston halki, lapi viidakon ja lopulta laajalle viljelysalalle, jossa suurin osa asutuksesta sijaitsee. "Tie" kulki lapi soran ja valilla jokien (ajoimme joessa,koska siltoja ei ollut tai ne olvat romahtaneet). Jossain vaiheessa Kishan sanoi, etta tasta eteenpain taalla ei ole enaa sahkoja ja taman alueen sisalle jai myos Basantapurin kaupunki. Auringonlaskun aikaan oli viimein aika jaada ulos bussista ja kavella puolituntia peltojen halki,viidakon rajalle, Kanthipurin kylaan. Kyla sijaitsi viidakon rajalla ja osittain ison maen paalla ja siella vallitsi uskomattoman rauha (ainoastaan Mangal ja Manoj olivat huolissaan, koska pelkaavat tiikereita niin kovasti). Se on maanviljelijakyla (Gaine kasti)ja toimii lahes omavaraisesti. Kylalla on huomattavasti enemman elaimia kuin muilla vierailemillani kylilla: vuohia, lehmia, kanoja juoksentelemassa ympariinsa ja syomassa ruuan lautaseltasi jos et ole tarkkana, ankkoja, kalkkunoita, puhveleita, koiria, kissoja ja niin edelleen. Moneen taloon tulee tana paivana valot aurinkopaneelien ansiosta. Lapset olivat meista aivan riemuissaan ja sainkin aikamoisen nipun lahjoja ja piirrustuksia. Taman ansiosta teimme Manojin kanssa kahtena paivana reissun Basantapuriin ostamaan vastalahjoja: kynsilakkaa, rasvaa ja hiuspidikkeita. Pojat kertoivat kaikille kylalla minun ja mnaojin olevan naimisissa (minka johdosta sainkin sitten vastailla aikamoisiin kysymyksiin),jotta saimme nukkua samassa huoneessa. Kanthipurissa jos missa toivoin, etta osaisin puhua nepalin kielta, silla useimmat kylalaiset olisivat halunneet keskustella kanssani vahintaan yhta paljon kuin mina heidan. Kylan varakkaimman miehen vaimo jutteli minulle kovasti ja tulkin avulla ymmarsin, etta olin toinen lansimaalainen ihminen kenelle han oli koskaan puhunut.
Toisena paivana pojat havisivat "ostamaan kymmeneksi minuutiksi recharge cardia matkapuhelimeen" ja palasivat viisi tuntia myohemmin ymparipaissaan Mangalin sukulaisten luona. Onneksi isantaperheemme naiset ottivat minut omakseen, syottivat siemenia, nuudelikeittoa ja pihapuun papaijaa seka juottivat teeta ja keitettya vetta. Pistivatpa he valilla paivaunillekin ja herattyani ihmettelivatkovaan aaneen mihin ovat pojat havinneet. Samaan lauseeseen he kuitenkin totesivat, etta "ei huolta sisko, me pidetaan sinusta huolta". Ja mikas siina oli auringonpaisteessa olkimatolla istuskellessa. Samalla matolla syodaan, vietetaan aikaa perheen kanssa ja levataan, olen alkanut rakastamaan naita mattoja. Kanthipurissa joka talossa oli "olkimattopuut" ja naiset mattoja paivittain valmistivat. Tarvetavarat kulkevat naisilla katevasti vyotaron ymparille kiedotussa huivissa (hiiteen rahavyot!).
Marriage. Tiistaisella Basantapurin reissulla sain viimein tivattua Manojilta mita ihmetta on tekeilla, kun ravaamme vahan valia eraan tietyn talon pihalla keskustelemassa ja syomassa (yleensa meidat kutsttiin syomaan joka ilta eri taloon). Kyseessa oli neuvottelut tyttaren kadesta!
Alunperin tourin viimeisen paivan oli tarkoitus olla keskiviikko, mutta se piteni, koska perhe suostui luovuttamaan tyton mukaamme vasta perjantaina. Kolmen paivan neuvottelujen (lukuisten tapaamisten, seka Kishanin etta tyton etta vanhempien valilla,huomatkaa etta mukana oli aina joku toinen puhemies, yleensa Mangal seka mielipidekyselypuhelinsoittojen tutuille) jalkeen (tiistaina) asia oli sovittu ja jaimme odottelemaan. Talloin Kishan kertoi myos minulle ja paasin tapaamaan lahes taysin huiviin kaariytynytta tyttoa talon keittioon, jossa amma valmisti avotulella ruokaa. Juttelusta ei tullut mitaan, koska en osaa nepalia ja tytto oli lian ujo vastaamaan Manojin tulkkauksiin. Torstaina vietimme paivan joella, peseydyimme itse haita varten ja pesimme aimo pinon pyykkia, jonka odotimme kuivuvan joen pientareen kivilla. Siina meni noin 4 tuntia. Illalla isantaperheemme keittiomajaan oli keraantynyt joukko naisia ja tyttoja punomaan sulhaselle seppeletta, joka koostui ruohosta. Lauloimme, soitimme ja tanssimme. Jannitys oli katossa.
Perjantai aamuna oli seremonioiden aika. Herasimme viiden aikaan aamulla ja jotain pienta tapahtui odottelun valissa. Kishanille puettiin nepalilainen hattu ja juotettiin maitoa. Laitoimme hanen otsaansa tikan (riisia ja punaista varia) ja hatun reunan alle rahaa. Sen jalkeen marssimme vaimon talolle, jossa soimme. Jossain vaiheessa morsian saapui ja he istuivat sulhasen kanssa puisella laverilla, jossa me kaikki kavimme heidat sinuaamassa heitatmalla riisia, laittamalla tikat heidan otsiinsa ja pienen rahanipun kateen. Sen jalkeen olikin aika sanoa jaahyvaiset, joita en sen kummemin nahnyt, koska isantaperheemme amma pisti minut lupaamaan, etta itkun aikaan mina tanssin (han kertoi taman nayttelemalla mika oli aika hauskaa). Niimpa amma tuli repimaan minua hihasta kun aika koitti ja vei soittimin varustetun lapsijoukon eteen tanssimaan. Matkalla bussipysakille vaimoa saattoi joukko naisia ja sisar jatkoi saattamista Narangotiin (lahin iso kaupunki) saakka. Matkan ensimmaisen osuuden taitoimme Manojin ja Mangaln kanssa bussin katolla. Tunnelma oli vapaa kuin taivaan linnulla viiman iskiessa kasvoille.
Huivi. Pysahdyimme Narangotissa bussinvaihdon merkeissa. Kun olimme syoneet lounaan taytyi minun lahtea kaymaan automaatilla. Niimpa otimme pyorariksan Mangalin ja Manojin kanssa ja jatimme Kishanin tutustumaan uuteen vaimoonsa. Riksassa tunsin yht'akkia puristavan tunteen kaulassani ja pian tajusin, etta huivini toinen paa oli mennyt riksan pyoran valiin. Kaksi kertaa tunsin otteen kaulani ymparilla kiristyvan, mutta suustani ei tullut ulos enaa pihahdustakaan ja muistan tunteen siita,e tta se on menoa nyt. Kun menetin tajuntani, kaaduin ja talloin Mangal huomasi, etta nyt on jotain pielessa, tarrasi kateeni ja pysaytti riksan. Pojat yrittivat katkoa huivia, mutta se on vahvaa tekoa ja lopulta he saivat keritettya sen auki. Itse muistan talta valilta sen, etta nain niin hyvia "unia" etten olisi halunnut millaan herata kun huivi hellitti ja sain hengitettya taas. Jotenkni olo siella valilla oli mahtava, mutta hyvin pian se oli mahtava myos siksi etta tajusin etta saan edelleen elaa. Seuraavat kaksi tuntia paruin silmittomasti ja hoin kiitoksia Jumalalle. Manoj oli ihan ihmeissaan (ihan shokissa hankin) etta mita sina nyt viela itket, kun selvisit..
Kavimme apteekissa hakemassa laakkeet ja etsimme vastanaineet. Jatkoimme matkaa Dumreen ja kylalle, jossa haabileet olivat parhaimmillaan. Dumresta nappasimme mukaamme pari Kathmandusta tullutta ystavaa ja lisamaksun ansiosta paasimme lahes kylalle saakka. Viimemetrit talutin uutta vaimoa, uudelle kotialueelleen. Musiikki soi ja laulu raikasi. Tanssia tietenkaan unohtamatta. Kshanin aiti itki ja kiitti siita, etta loysimme Kishanille vaimon (vaikka mibnulla ei ollut asian kanssa mitaan tekemista). Kaulaani jaanyt jalki oli kuin olisin yrittanyt epaonnistuneesti hirttaa itseni (se on vielakin vahan sellainen nain viikon myohemmin) ja seuraavat kolme paivaa tama oli kylan paapuheenaihe ja ihmettelyn kohde (vahan havetti, kun kyseessa oli kuitenkin Kishanin haat).
Illan aikana istuimme myos Manojin vanhempien kanssa ja han esitteli minut heille. Nain ollen majoituimme yhdessa hanen aitinsa talolle (aiti ja isa asuvat erillaan). Lauantai iltana soimem illallisen yhdessa Manojin aidin, Manojin ja hanen siskonsa kanssa. Aiti oli aivan riemuissaan ja kertoi vievansa meidat kaikki Chitwaniin norsuilla ratsastamaan.
Sunnuntai aamuna Kishanin vaimo oli jo arkiaskareiden kimpussa ja hymyili minulle ensimmaista kertaa. Me lahdimme Manojin ja Pujanin kanssa kohti Kathmandua ja sanoinkuvaamaton tour oli ohitse.
Illalla kavin laakarissa ja han sanoi, etta olen "Lucky girl". (Matkan aikana monet naiset sanoivat Manojille, etta han on "Lucky man", kun on loytanyt niin kauniin naisen (sanoin hanelle, etta kannattais muistaa), ihan vaan vahan keventaakseni tunnelmaa..)
Noyrin kiitos maailmankaikkeudelle!
Ja viela viimeiseksi vahan kotielaimista: Animals. Nyt ymmarran hyvin miksi paikalliset pitavat niin hyvaa huolta hiuksistaan ja repivat ne paivittain suoriksi pienipiikkisella kammalla (mika minun silmissani nayttaa hiusten taydelliselta tuhoamiselta). Nyt teen niin myos itse. Seka Manojilla etta minulla vilisee paat taynna pienia viheliaisia taita tai "animals" or "children" kuten me naita uusia ystaviamme nimitamme (tasta on pakko yrittaa repia jotain huumoria). Sormet rapsuttaa paanahkaa vahan valia ja niska seka paanahka ovat punaisia taplia taynna. Talla hetkella on takana kaksi taishampookasittelya ja munannyppimistuokiota, mutta epailen etta viela on lisaa luvassa. (Jos joku ihmettelee miten saan paivani kulumaan niin tassa vastaus). Manoj on asiasta noloissaan, mutta on onnellinen, etta varjasin tanaan juurikasvuni mustaksi "ettei kukaan naa munien maaraa".
Alla seuraa pienimuotoinen romaani. Suosittelen lukemaan erissa (mutten jattamaan loppua lukematta).
Hippikaveri Kumar. Tutustuimme Kumarin kanssa taannoin Nagarkotissa (han asuu missa milloinkin- seuraa omien sanojensa mukaan sita mihin Jumala hanta johdattaa) ja ennen tourille lahtoa tormasin haneen Thamelissa. Sovimme treffit seuraavalle paivalle. Itse luulin menevani nopealle teekupposelle, mutta hetken kaveria seurattuani huomasin istuvani bussissa matkalla minulle eika minulla ollut hajuakaan paamaarasta. Silloin talloin minulla on pienia vaikeuksia ymmartaa Kumarin englantia.. Vajaan tunnin myohemmin loysin itseni kavelemasta ison vehrean puiston lapi, ylos vuorenrinnetta, kohti Kumarin kotitaloa ja selvisi, etta olemme Thankotissa. Nakymat olivat upeat ja muutama lumihuippu toivotti vieraan tervetulleeksi. Talolla meita odotti Kumarin kolme siskoa, veljen viisivuotias tytar ja amma (aiti). Olin juuri ennen lahtoa syonyt mahan tayteen daal baathia, mutta taas syotiin tuhti lautasellinen ihania eineksia ja tietenkin juotiin palan painikkeeksi muutama kupillinen teeta. Amma huomasi kadessani kilisevat nelja lasista rannerengasta (jotka sain lahjaksi Bikashin haissa) ja pian minulla oli samaisessa ranteessa nelja lisaa. Koska kateni on eurooppalaista mallia saimme kayttaa pujottamisessa apuna oiman lorauksen oljya. Lahtiessamme naiset toivottivat minut tervetulleeksi takaisin koska tahansa.
Vanessa. Lauantai aamuna 16.tammikuuta suuntasimme alunperin ranskalaisen, mutta nykyaan puoliksi varanasilaistuneen (Intia) ystavani Vanessan kanssa bussiparkkiin. Vanessa on aivan uskomaton tinkimaan ja saimme matkan Dumreen halvemmalla kuin nepalilainen ystavamme (tall) Mangal. Matka kesti ja kesti, mutta ilta-auringon valossa viimein saavuimme kylalle. Siella meita oli vastaanottamassa Amma (Kishanin aiti), Reika, Deepak ja lukuisat lapset. Vanessa oli viettanyt kylalla pidemman aikaa viimeisen kuukauden aikana ja hieman kateellisena katselin kuinka luonnollisesti han otti osaa kylan arkiaskareisiin. Itse lahinna seisoin tumput suorina ja katselin sivussa.
Sunnuntaina kylan koululla vietettiin juhlia, joissa kavimme ihailemassa erilaisia peleja ja esityksia ja kavipa niinkin, etta loysin itseni vakijoukon keskelta kilpailemasta tuoleista (Peli jossa soi musiikki ja joka kierroksella rinkista poistetaan muutama tuoli. Kun musiikki loppuu kilpailija yrittaa istuutua). Illalla istuimme tuttuun tapaan kaikki yhdessa terassilla ja ihailimme tahtia seka vuorilla loistavia valoja.
Ennen nukkumaanmenoa sain viela kuunnella Vanessan mielenkiintoisia tarinoita elamasta Varanasista.
Mr Tin pani. Maanantaina 18.tammikuuta saatoimme Kishanin kanssa Vanessan Intian rajalle vievaan bussiin ja hyppasimme itse toiseen, jolla aloitimme matkan kohti ylhaalla vuorilla sijaitsevaa Gorkhaa. Nain alkoi virallisesti "musical tour:in" (jonka totesimme myohemmin muuttavan nimeaan jatkuvasti). Gorkhassa meita odotti (short) Mangal perheineen ja sukuneen. Nakoalat olivat hengea salpaavat eika kaduilla liikkunut juurikaan ajoneuvoja muutamaa moottoripyoraa lukuunottamatta (tarvittavaa lepoa seka silmille etta korville). Pian Mangalin talolle saavuttuamme tutustuin uuteen siskooni, 20- vuotiaaseen Pamphaan. Han otti minut mukaansa hakemaan 6- vuotiasta veljen tytartaan, Anua, koulusta. Koulu sijaitsi toisella puolella kaupunkia ja puolituntisen kavelymatkan aikana sain hyvan katsauksen kaupunkiin, uuden siskon opastuksilla hyostettyna. Pampha pisti Anun kulkemaan kanssani kasikadessa. Pienen tyton kasi oli hento j hanta silmia nahden jannitti. Seuraavan illan musisointituokiossa, johon kokoontui puoli kylaa soittamaan ja tanssimaan, oli jannitys kuitenkin jo kadonnut ja Anu tuli omasta aloitteestaan istumaan tyytyvaisena syliini (kunnes Mangalin 6-vuotias poka tuli nostamaan Anun pois, ja romahti itse samalle paikalle).
Kun saavuimme takaisin talolle olivat myos Manoj ja hollantilainen Paul saapuneet kaupunkiin. Kaikki pojat (Kishan, Mangal, Manoj ja Paul, jonka uudeksi nimeksi muodostui hyvin pian Mr. Tin Pani hanen juomansa roxy maaran mukaan. Tohtinen viela lisata, etta tama nimi ei suinkaan ole mitenkaan imarteleva.) olivat kadonneet teille tietamattomille ja reilun tunnin odotettuani ja tarpeeksi monta kuppia teeta Pamphan perheen kanssa juotuani soitin pojille. He olivat "kameranlatausreissulla", josta sitten palasivat auringon painuttua pitkalle vuorien taakse. Kaikki paitsi Kishan olivat hyvassa maistissa ja illalla istuimme Mangalin vanhempien talon edustalla, jossa nautimme kaikki hieman tin pania ja jutustelimme. Manojin kanssa saimme kunnian nukkua hotellissa (ja taman kunnian ansiosta todennakoisesti kannamme nyt elainyhdyskuntaa paissamme), kun muut majoittuivat Mangalin talolle. Toisen paivan aamuna Mangal, Manoj, Dai ja mina kiipesimme ylhaalla vuorella sijaitsevalle temppelille. Illalla nautimme Gandharbojen musiikista ja tanssista hollantilaisen ystavamme Paulin keskittyessa roxyn juontiin filmaamisen sijasta, mika oli sinansa huvittavaa, silla koko tourille lahdettiin, jotta han voi kuvata nepalilaista musiikkia.
Dumre. Seuraavaksi ohjelmassa oli paluu Kishanin (ja Manojin ja MAngalin vaimon, Anitan,joka tuli myos mukaan) kylalle. Mr. Tin pani paineli heti kylalle saavuttuamme etsimaan roxya kadet taristen. Tamahan oli kolmas kertani kylalla ja havaitsin ilokseni muidenkin naisten kuin Kishanin aidin "paastavan minut lahemmaksi" olemalla silminnahden iloisia jalleennakemisesta. Talla kertaa minua kutsuttiin ja vietiin sinne tanne. Myos Deepakin nuorempi tytar Ravita uskaltautuu nyt syliini jatkuvasti.
Pojat majoittuivat Kishanin talon sivuun rakennetussa lisahuoneessa minun saadessa kunnian jakaa makuuhuoneen lattialle levitetty patja (olkimatto ja pari peittoa) Lakshmin kanssa. Myos tama kertoi, etta olin paassyt mukaan perheeseen, silla edellisilla kerroilla Amma ja Puja nukkuivat lattialla minun valloittaessa kokonaisen parisangyn yksin. Taytyy sanoa, etten ole karsiyt selkakivuista moneen kuukauteen mista olkoon kiittaminen luonnonmukaisempia ja kovia patjoja.
Aamukuudelta ihailen herailevaa kylaa: kaiken peittava sumu halvenee vasta 10.30 auringon puskiessa viimein sen lapi. Peltitonkat kolisevat, kun naiset (ja muutamat miehetkin) juoksevat kaivolle hakemaan "tuoretta vetta". Perassa juoksee koira ja jossain taustalla kiekuu kukko (joka on itseasiassa huutanut koko yon). Naiset kantavat vesitonkkia yhdella kadella, pohja kylkeensa nojaten, niin vaivattoman nakoisesti, mutta kun kokeilen itse virtaavat hikikarpalot otsallani. Nyt kun on vetta on hammas-ja naamapesun aika. Sen jalkeen juomme kupit hoyryavaa ja makeaa mustaa teeta. Kun kello lahenee kahdeksaa, on aika suunnata Amman ja muiden naisten kanssa noin kilometrin paassa sijaitsevalle tea shopille,josta loydammekin jo pojat "tatto (tin) panit" (hoyryavat roxy lasit) kasissaan. Tea shopilla nautimme maitoteeta ja kananmunia.
Paivalla karkaamme Manojin kanssa koulun takana sijaitsevalle joelle, jossa han yrittaa saada myos minut uimaan, mutta kunnioituksesta kulttuuria kohtaan pysyn rantakivella katsomassa Manojin uiskentelua (joka ei kesta kauaa, koska a.) vesi on kylmaa ja b.) uiminen ei ole kivaa yksin). "Kotimatkalla" eksymme talolle,jonka pihassa on pieni kioski ja josta, yllatys yllatys, saa roxya. Juttelemme talon isannan kanssa ja mieli on iloinen. Seuraavana aamuna Manoj kieltaytyy juomasta Mangalin ja Mr. tin panin kanssa, silla "Heidi tulee siita aina niin vihaiseksi" (vaikka oikeasti olen vihainen siita, etta pojat haviavat tuntikausiksi juomaan roxya enak tieda missa he ovat. On siinakin minulla tour leaderit..).
Toisena iltana myos talla kylalla soitetan ja tanssitaan, mutta Mr. Tin panikieltaytyy kuvaamasta "bileita, koska han tuli kuvaamaan oikeaa musiikkia" (tama on gaine musiikkia aidoimmillaan). Muutenkin han kayttaytyy loukkaavasti ja kaikki pyorittelevat paataan ja ihmettelevat miten joku voi juoda yksin nelja pulloa roxya paivassa. Kannissa Mr. tin panin kadet eivat kuitenkaan tarise ja han on jotakuinkin siedettavaa seuraa.
Pokhara. Suuntaamme Pokharaan paivaa suunniteltua aiemmin, silla Mr. Tin pani on hermostunut, koska han ei paase kuvaamaan musiikkia (kylassa, jossa lahes koko ajan kuulee vahintaan yhden instrumentin soivan). Lahteminen tapahtuu nepalilaisen aikataulun mukaan kahdeksalta eli vahan ennen kymmenta. Mr. Tin pani on aivan hiilena (han on juonut pullon roxya aamupalaksi)ja lopulta kayn etsimassa pojat tea shopista ja kerron,e tta meidan on todellakin aika lahtea matkaan. Pokharaan saapuminen on minulle pienoinen pettymys, kylaelaman ja Gorkhan jalkeen. Maisema on kaunis, on jarvi ja on vuoret, mutta kyse on kaupungista ja turistoituneesta sellaisesta. Mr. Tin paini juo pikkupullon whiskia, kun odottelemme Kishanin ja Mangalin etsivan meille hotellin. Sen jalkeen han haviaa omille teilleen ja mina paasen ottamaan suihkun ensimmaista kertaa neljaan paivaan. sita ei tajuakaan miten mahtava asia suihku todella on ennenkuin sita ei ole.. Teemme pienen kierroksen ja juttelemme mukavia. Tour on myos hieno tilaisuus naille kolmelle ystavykselle (Mangalille, Manojille ja Kishanille) viettaa aikaa yhdessa ennekuin Mangalin viisumi saapuu ja han lahtee Dubaihin "tekemaan rahaa" perheelleen (alkupalkka 200 euroa/kk ja 2 kuukauden loma joka 26 kuukausi). Illalla kaymme kuuntelemassa poikien ystavia jotka soittavat ravintolassa perinnesoittimilla nykyaikasempaan tyyliin sovitettua perinnemusiikkia. Loppuillasta jalkamme lennahtavat tanssiaskeliin saakka. Seuraavana aamuna vuokraamme veneen ja lahdemme tunniksi jarvelle. Saamme tehda erilaisia taikatemppuja,jotta saamme huijattua Mangalin mukaan veneeseen (Mangalin kylalta on yli tunnin matka lahimmalle joelle, joten han ei ole koskaan oppinut uimaan kuten toiset pojat). Pelastusliivit paalla han sitten puristaa rystyset valkoisena soutuveneen reunoja ja koko tunnin ajan anelee meita menemaan takaisin rannalle. Iltapaivalla vuokraamme pyorat ja ensimmaisen 15 mnuutin aikana Manojin pyora hajoaa ja han kaantyy takaisin. Seuraavaksi ihmettelemme Kishanin kanssa mihin jai Mangal ja jossain vaiheessapaatamme kaantya takaisin loytaaksemme hanet ison mutkan takaa, josta han ei uskaltanut kaantya, koska "koskaan ei voi tietaa mita mutkan takana odottaa". Illalla haimme pizzan ja juhlimme minun ja Manojin mahdollista yhteiseloa (koska Mangal lahtee). En kuitenkaan saanut sormusta?! Juhlat paattyivat lyhyeen, kun ensin havisi Mangal kaymaan poikien huoneessa ja hanta meni hakemaan Kishan,joka hankin jai sille tielleen ja lopuksi sinne menin mina ja Manoj. Mr. Tin pani oli koomakannissa ja vaitti poikien varastaneen hanelta rahaa ja uhkaili veitsella. Katsoimme paremmaksi jattaa hanet nukkumaan yksinaan ja ahtauduimme kaikki nelja minun ja mnaojin huoneeseen, joka onneksi oli varustettu kahdella sangylla eika nepalilaismiehilla ole ongelmia nukkua sylitysten. Mr. Tin pani ei halunnut jatkaa touria vaan jaada Pokharaan ja tajusimme, etta "musical tourimme" ainoat soittimet olivat enaa tamburiini seka koristesarangi (rumpu ja iso sarangi olivat Mr. Tn panin).
Kanthipur (Madi, Chitwan). Koko paivan istuimme busseissa ja tama jos jokin kasvataa karsivallisyytta. Poly ja saasteet tulevat ikkunan raoista suoraan sisaan, penkit eivat pysy paikoillaan ja bussi pysahtyy 200 metrin valein. (Aloin ymmartaa miksi Suomessa kaytetaan bussipysakkeja.) Viimeinen bussi vei meidat Chitwanin kansallispuiston halki, lapi viidakon ja lopulta laajalle viljelysalalle, jossa suurin osa asutuksesta sijaitsee. "Tie" kulki lapi soran ja valilla jokien (ajoimme joessa,koska siltoja ei ollut tai ne olvat romahtaneet). Jossain vaiheessa Kishan sanoi, etta tasta eteenpain taalla ei ole enaa sahkoja ja taman alueen sisalle jai myos Basantapurin kaupunki. Auringonlaskun aikaan oli viimein aika jaada ulos bussista ja kavella puolituntia peltojen halki,viidakon rajalle, Kanthipurin kylaan. Kyla sijaitsi viidakon rajalla ja osittain ison maen paalla ja siella vallitsi uskomattoman rauha (ainoastaan Mangal ja Manoj olivat huolissaan, koska pelkaavat tiikereita niin kovasti). Se on maanviljelijakyla (Gaine kasti)ja toimii lahes omavaraisesti. Kylalla on huomattavasti enemman elaimia kuin muilla vierailemillani kylilla: vuohia, lehmia, kanoja juoksentelemassa ympariinsa ja syomassa ruuan lautaseltasi jos et ole tarkkana, ankkoja, kalkkunoita, puhveleita, koiria, kissoja ja niin edelleen. Moneen taloon tulee tana paivana valot aurinkopaneelien ansiosta. Lapset olivat meista aivan riemuissaan ja sainkin aikamoisen nipun lahjoja ja piirrustuksia. Taman ansiosta teimme Manojin kanssa kahtena paivana reissun Basantapuriin ostamaan vastalahjoja: kynsilakkaa, rasvaa ja hiuspidikkeita. Pojat kertoivat kaikille kylalla minun ja mnaojin olevan naimisissa (minka johdosta sainkin sitten vastailla aikamoisiin kysymyksiin),jotta saimme nukkua samassa huoneessa. Kanthipurissa jos missa toivoin, etta osaisin puhua nepalin kielta, silla useimmat kylalaiset olisivat halunneet keskustella kanssani vahintaan yhta paljon kuin mina heidan. Kylan varakkaimman miehen vaimo jutteli minulle kovasti ja tulkin avulla ymmarsin, etta olin toinen lansimaalainen ihminen kenelle han oli koskaan puhunut.
Toisena paivana pojat havisivat "ostamaan kymmeneksi minuutiksi recharge cardia matkapuhelimeen" ja palasivat viisi tuntia myohemmin ymparipaissaan Mangalin sukulaisten luona. Onneksi isantaperheemme naiset ottivat minut omakseen, syottivat siemenia, nuudelikeittoa ja pihapuun papaijaa seka juottivat teeta ja keitettya vetta. Pistivatpa he valilla paivaunillekin ja herattyani ihmettelivatkovaan aaneen mihin ovat pojat havinneet. Samaan lauseeseen he kuitenkin totesivat, etta "ei huolta sisko, me pidetaan sinusta huolta". Ja mikas siina oli auringonpaisteessa olkimatolla istuskellessa. Samalla matolla syodaan, vietetaan aikaa perheen kanssa ja levataan, olen alkanut rakastamaan naita mattoja. Kanthipurissa joka talossa oli "olkimattopuut" ja naiset mattoja paivittain valmistivat. Tarvetavarat kulkevat naisilla katevasti vyotaron ymparille kiedotussa huivissa (hiiteen rahavyot!).
Marriage. Tiistaisella Basantapurin reissulla sain viimein tivattua Manojilta mita ihmetta on tekeilla, kun ravaamme vahan valia eraan tietyn talon pihalla keskustelemassa ja syomassa (yleensa meidat kutsttiin syomaan joka ilta eri taloon). Kyseessa oli neuvottelut tyttaren kadesta!
Alunperin tourin viimeisen paivan oli tarkoitus olla keskiviikko, mutta se piteni, koska perhe suostui luovuttamaan tyton mukaamme vasta perjantaina. Kolmen paivan neuvottelujen (lukuisten tapaamisten, seka Kishanin etta tyton etta vanhempien valilla,huomatkaa etta mukana oli aina joku toinen puhemies, yleensa Mangal seka mielipidekyselypuhelinsoittojen tutuille) jalkeen (tiistaina) asia oli sovittu ja jaimme odottelemaan. Talloin Kishan kertoi myos minulle ja paasin tapaamaan lahes taysin huiviin kaariytynytta tyttoa talon keittioon, jossa amma valmisti avotulella ruokaa. Juttelusta ei tullut mitaan, koska en osaa nepalia ja tytto oli lian ujo vastaamaan Manojin tulkkauksiin. Torstaina vietimme paivan joella, peseydyimme itse haita varten ja pesimme aimo pinon pyykkia, jonka odotimme kuivuvan joen pientareen kivilla. Siina meni noin 4 tuntia. Illalla isantaperheemme keittiomajaan oli keraantynyt joukko naisia ja tyttoja punomaan sulhaselle seppeletta, joka koostui ruohosta. Lauloimme, soitimme ja tanssimme. Jannitys oli katossa.
Perjantai aamuna oli seremonioiden aika. Herasimme viiden aikaan aamulla ja jotain pienta tapahtui odottelun valissa. Kishanille puettiin nepalilainen hattu ja juotettiin maitoa. Laitoimme hanen otsaansa tikan (riisia ja punaista varia) ja hatun reunan alle rahaa. Sen jalkeen marssimme vaimon talolle, jossa soimme. Jossain vaiheessa morsian saapui ja he istuivat sulhasen kanssa puisella laverilla, jossa me kaikki kavimme heidat sinuaamassa heitatmalla riisia, laittamalla tikat heidan otsiinsa ja pienen rahanipun kateen. Sen jalkeen olikin aika sanoa jaahyvaiset, joita en sen kummemin nahnyt, koska isantaperheemme amma pisti minut lupaamaan, etta itkun aikaan mina tanssin (han kertoi taman nayttelemalla mika oli aika hauskaa). Niimpa amma tuli repimaan minua hihasta kun aika koitti ja vei soittimin varustetun lapsijoukon eteen tanssimaan. Matkalla bussipysakille vaimoa saattoi joukko naisia ja sisar jatkoi saattamista Narangotiin (lahin iso kaupunki) saakka. Matkan ensimmaisen osuuden taitoimme Manojin ja Mangaln kanssa bussin katolla. Tunnelma oli vapaa kuin taivaan linnulla viiman iskiessa kasvoille.
Huivi. Pysahdyimme Narangotissa bussinvaihdon merkeissa. Kun olimme syoneet lounaan taytyi minun lahtea kaymaan automaatilla. Niimpa otimme pyorariksan Mangalin ja Manojin kanssa ja jatimme Kishanin tutustumaan uuteen vaimoonsa. Riksassa tunsin yht'akkia puristavan tunteen kaulassani ja pian tajusin, etta huivini toinen paa oli mennyt riksan pyoran valiin. Kaksi kertaa tunsin otteen kaulani ymparilla kiristyvan, mutta suustani ei tullut ulos enaa pihahdustakaan ja muistan tunteen siita,e tta se on menoa nyt. Kun menetin tajuntani, kaaduin ja talloin Mangal huomasi, etta nyt on jotain pielessa, tarrasi kateeni ja pysaytti riksan. Pojat yrittivat katkoa huivia, mutta se on vahvaa tekoa ja lopulta he saivat keritettya sen auki. Itse muistan talta valilta sen, etta nain niin hyvia "unia" etten olisi halunnut millaan herata kun huivi hellitti ja sain hengitettya taas. Jotenkni olo siella valilla oli mahtava, mutta hyvin pian se oli mahtava myos siksi etta tajusin etta saan edelleen elaa. Seuraavat kaksi tuntia paruin silmittomasti ja hoin kiitoksia Jumalalle. Manoj oli ihan ihmeissaan (ihan shokissa hankin) etta mita sina nyt viela itket, kun selvisit..
Kavimme apteekissa hakemassa laakkeet ja etsimme vastanaineet. Jatkoimme matkaa Dumreen ja kylalle, jossa haabileet olivat parhaimmillaan. Dumresta nappasimme mukaamme pari Kathmandusta tullutta ystavaa ja lisamaksun ansiosta paasimme lahes kylalle saakka. Viimemetrit talutin uutta vaimoa, uudelle kotialueelleen. Musiikki soi ja laulu raikasi. Tanssia tietenkaan unohtamatta. Kshanin aiti itki ja kiitti siita, etta loysimme Kishanille vaimon (vaikka mibnulla ei ollut asian kanssa mitaan tekemista). Kaulaani jaanyt jalki oli kuin olisin yrittanyt epaonnistuneesti hirttaa itseni (se on vielakin vahan sellainen nain viikon myohemmin) ja seuraavat kolme paivaa tama oli kylan paapuheenaihe ja ihmettelyn kohde (vahan havetti, kun kyseessa oli kuitenkin Kishanin haat).
Illan aikana istuimme myos Manojin vanhempien kanssa ja han esitteli minut heille. Nain ollen majoituimme yhdessa hanen aitinsa talolle (aiti ja isa asuvat erillaan). Lauantai iltana soimem illallisen yhdessa Manojin aidin, Manojin ja hanen siskonsa kanssa. Aiti oli aivan riemuissaan ja kertoi vievansa meidat kaikki Chitwaniin norsuilla ratsastamaan.
Sunnuntai aamuna Kishanin vaimo oli jo arkiaskareiden kimpussa ja hymyili minulle ensimmaista kertaa. Me lahdimme Manojin ja Pujanin kanssa kohti Kathmandua ja sanoinkuvaamaton tour oli ohitse.
Illalla kavin laakarissa ja han sanoi, etta olen "Lucky girl". (Matkan aikana monet naiset sanoivat Manojille, etta han on "Lucky man", kun on loytanyt niin kauniin naisen (sanoin hanelle, etta kannattais muistaa), ihan vaan vahan keventaakseni tunnelmaa..)
Noyrin kiitos maailmankaikkeudelle!
Ja viela viimeiseksi vahan kotielaimista: Animals. Nyt ymmarran hyvin miksi paikalliset pitavat niin hyvaa huolta hiuksistaan ja repivat ne paivittain suoriksi pienipiikkisella kammalla (mika minun silmissani nayttaa hiusten taydelliselta tuhoamiselta). Nyt teen niin myos itse. Seka Manojilla etta minulla vilisee paat taynna pienia viheliaisia taita tai "animals" or "children" kuten me naita uusia ystaviamme nimitamme (tasta on pakko yrittaa repia jotain huumoria). Sormet rapsuttaa paanahkaa vahan valia ja niska seka paanahka ovat punaisia taplia taynna. Talla hetkella on takana kaksi taishampookasittelya ja munannyppimistuokiota, mutta epailen etta viela on lisaa luvassa. (Jos joku ihmettelee miten saan paivani kulumaan niin tassa vastaus). Manoj on asiasta noloissaan, mutta on onnellinen, etta varjasin tanaan juurikasvuni mustaksi "ettei kukaan naa munien maaraa".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)