Kadonnut uhrilahja

Kathmandu, Nepal

Tervehdys pitkasta aikaa! Kevat, kuumuus ja monenkirjavat otokat ovat saapuneet Kathmanduun. Talvella en nahnyt seinilla ja nurkissa muutamaa rottaa lukuunottamatta juurikaan elamaa, mutta nyt on turha kuvitella valttavansa tormaamasta torakkaan. Liikenteen pakokaasujen lisaksi ilman tayttaa jokapuolella nouseva poly. Aiemmin arsyynnyin pikku ampareistaan kaduille vetta roiskiviin kauppiaisiin, mutta nyt tama toimenpide saa kaiken ymmarrykseni. Polytilannetta helpottaa myos noussut sateiden maara. Mielummin jalat ja lahkeet polven yli kuravellissa kuin keuhkot taynna hiekkaa. Aurinko nousee aiemmin ja laskee hieman myohemmin mika helpottaa elamaa sahkokatkosten maaran noustessa usein 12 tuntiin paivassa. Valilla kaymme nukkumaan kahdeksalta illalla, jotta jaksamme herata puoleltaoin katsomaan leffan, kun sahko palaa ja suoraan sankymme ylapuolella oleva pitka loisteveloputki ravahtaa viimein tayteen loisteeseensa.

Noin kuukausi sitten loysin itseni siita pisteesta, etta olin taysin turhautunut kaikkeen. Lahes nelja kuukautta olin vain hengaillut ympariinsa, tekematta mitaan sen kummempaa. Asiat tuntuivat tapahtuvan ilman paamaaraa, vaikka nain jalkeempain katsottuna tajuan kaikella sillakin olleen tarkoituksensa. Tarvitsein selkean loman ja irtioton pitkan ja rankan tyorupeaman jalkeen, mutta pidemman paalle tekemattomyys alkoi pitkastyttamaan ja pitkastyminen vasyttomaan. Koko ajan olin vasynyt eika tilannetta helpottanut se, etta lahes koko ajan olen ollut pikkuruisen kipeana (ripulissa ja flunssassa). Oli aika ottaa uusi suunta.
Oli aika ottaa itseaan niskasta kiinni ja lopettaa voivottelu. Niimpa ilmouttauduin viimein nepalinkielenkurssille. Opettajani nimi on Muna (mista olemme saaneet monet hyvat naurut, mutta taytyy myontaa ettei opettajani kanssa, silla en ole tohtinut kertoa hanelle mita "Muna" suomeksi tarkoittaa) ja kuutena paivana viikossa olen hanen opissaan tunnin verran iltapaivalla. Tunnit ovat yksityistunteja ja on hammastyttavaa miten jopa mina, kuka on aina ajatellut etta hanen on mahdotonta oppia uusia kielia, olen oppinut monia uusia asioita. Viimeinen kotitehtavani oli kirjoittaa 250 sanainen kirje nepaliksi, joka on osoitettu vanhemmille. Seuraavana ote kirjeesta: "Manoj gaiko maasu khaanuhunna. Wahaalai kukhuraako ra raagako maasu manparchha. (Manoj ei syo lehmanlihaa. Han pitaa kanan ja buffalon lihasta.)" Tama on ehdottomasti yksi tarkeimmista asioista, joista haluan vanhemmilleni tiedottaa Nepalin ja Manojin suhteen. On parempi, etta tervetuliaispoydassa odottaa purkki poron lihaa kuin sikanautaa (selvennykseksi kerrottakoon, etta isani herra Arjyla on suuri purkkilihan fani, etenkin Aasiaan matkatessaan ja pelatessaan nalkaan naantymista pyhissa kaupungeissa, joissa on tarjolla vain kasvisruokaa). Ehka Arjy voi kuitenkin savustaa purkkilihan sijasta tuoreelle vavypojalleen lohen?

Kielikurssin lisaksi olemme saateneet siviilivihkimista todenteolla. En ole aivan vakuuttunut siita, etta kuljemme taysin samalla aaaltopituudella asianajajiemme (Sir nuorempi ja vanhempi) ja joka paiva he sanovat soittaessamme ja kysyessamme missa mennaan: "Ei mitaan hataa, kaikki on kunnossa. Pari kolme paivaa viela." Ja tama sama informaatiota seuraa paiva toisensa peraan. Nyt on kaynnissa poliisitutkinta, jotten vaan nai Manojia paastakseni elintasopakolaiseksi Nepaliin.. Poliisit haluavat kuulemma tulla tarkastamaan majapaikkamme, asummeko todella molemmat siella. Tama poliisitutkinta on nyt kestanyt 4 paivaa enka ole taysin vakuuttunut, etta poliisit ovat oikeasti kiinnostuneita saati tulossa huoneellemme. Lakimies sanoi, etta "pysytte nyt vaan yhdessa koko ajan siella guesthousilla". Muutakaan tekemista kun ei ole. Bistaarei, bistaarei (hitaasti, hitaastl). Ainakin tama kasvattaa karsivallisyytta mika onkin aina ollut aika olematon.
Kaksi kertaa olen paassyt pistamaan sormenjalkeni ja nimikirjoitukseni valokuvallani varustettuihin nepalinkielisiin asiakirjoihin, mutta kai asianajajaan pitaisi voida edes sen verran luottaa, etta kysymys on vihkimiseen liittyvista dokumenteista, etenkin kun maksaa hanen tyostaan itsensa kipeaksi? On asianajan palkkaamisesta ollut se hyoty, etta tahan mennessa olemme joutuneet kaymaan paakallopaikalla (The head distric office) vain yhden kerran ja silloinkaan emmme joutuneet jonottamaan. Tama valtion virasti vasta huvittava paikka olikin. Isossa toimistohuoneessa istui kuudesta kahdeksaan virkailijaa, seka miehia etta naisia, jotka kaikki silmailivat paperin kerrallaan lavitse, vaikka ainoastaan yhdella heista vaikutti olevan valta allekirjoittaa kyseinen asiakirja (ja tama allekirjoitus oikeus oli paperista riippuen aina eri henkilolla). Kiire ei ollut kellaan ja huoneen seinamykset tayttyivat kellastuneista ja rapistuneista papereista, jotka oli aseteltu lahes kattoon asti ulottuviin kiemuraisiin pinonkaltaisiin muodostelmiin. Yhdella seinustalla oli epamaarainen mappirivi "court married" ja mietin kuinka meidankin vihkitodituksemme aikojen saatossa uppoaa tuohon kellastuvaan ja repsottavaan paperimappimereen.
Karsivallisyytta Heidi, karsivallisyytta!

Vietin Kathmandussa lahes kaksi kuukautta ja reilu viikko sitten paatimme viimein Manojin kanssa lahtea vierailemaan kylalla. Miten kuuma siella olikaan! Ensimmaisen yon kanssamme kylalla viettivat suomalaiset vapaaehtoissisarukset Sipe ja Lari. Yllatin itseni taysin kuinka hyvin olin kykeneva kommunikoimaan nepaliksi heidan lasnaollessaan, ollessani niin sanotussa oppaan asemassa kuten kylalaiset nauroivat. (Taytyy myontaa etta tama taito vaheni heti vieraiden lahdettya ja lahes katosi mita enemman kylaroksia joimme iltaisin, paitsi huppelissa tietysti kielitaito hetkeksi palasi.) Lapsista koostuva fanijoukkoni odotti minua heti kuuden jalkeen aamulla parvekkeen alla jossa nukuimme. Kavimme joella uimassa, leikimme lasten kanssa, kavimme eseita kertoja teashopissa kananmunalla ja rinkelilla seka kuulimme uusimmat juorut. Muistatte ehka, kun kerroin kuinka kylakierroksellamme loysimme Kishanille vaimon. Nyt tuore vaimo ei pysty syomaan muuta kuin hedelmia ja oksentaa vaan- perheenlisaysta siis luvassa!
Yhtena paivana vierailimme Manojin aidin, Mithu didin (isosisko), Kashanin aidin ja manojin kanssa Gorkhassa Manakamanan temppelilla. Temppelilla vierailu oli alkuperaisesti Manijin, minin ja Mangalin idea, mutta muutama viikko sitten paras ystavamme sai viimein viisumin Dubaihin ja lahti lahes silta istumalta matkaan. Han on siella toissa seuraavat 26 kuukautta ja meidan lisaksemme taalla Mangalia odottavat, raskaana oleva vaimo, pieni tytar, pieni poika, suku ja ystavat. Manankamana sijaitsee maen (vuoren) huipulla ja on kuuluisa ympari Nepalin. Koska minua oli informoitu, etta kaikki Manakamalla tehdyt rukoukset kayvat toteen paatin kirjoittaa listan. Aikaisin aamulla me kaikki naiset pukeuduimme parhaisiimme (Kishanin aiti uuteen turkoosiin kurtasurvaliinsa, mina uuteen kirkkaan pinkkiini ja Manojin aiti seka sisko upeisiin mustiin hopeapaljeteilla kirjailtuihin sareihinsa) ja koristimme otsamme bindeilla ja silmamme kajaalilla, huulien punaamista unohtamatta. Tarkoituksenamme oli uhrata jumalilla kana (mina olin itse paattanyt tyytya kukkiin), mutta toisin tapahtui. Kana loikkasi hirveaa kyytia makea alas suoraan viidakkoon ja Manojin seka viiden muun reilun puolituntia kestaneesta metsastyksesta huolimatta emme loytaneet sita enaa. Niimpa kavelimem Dumreen ja hyppasimme bussiin. Ylos vuorelle menimme kabiinihissilla (mita looytyy hienoista hiihtokeskuksista). Hissin lisaksi hinta oli hieno. Nepalilaiselta edestakainen matka maksoi 390 nepaslin rupiaa (reilut 4 euroa) ja rikkaalta lansimaaliselta 1290 rupiaa. Ei ihme ettei missaan nakynyt yhtaan muuta lankkaria.
Ensin jonotimme tunnin verran hissiin ja sisaan paastyamme ihailimme edessamme, takanamme ja allamme avautuvaa mahtavaa maisemaa. Perilla temppelilla jonotimme toisen tunnin (Manoj jai suosiolla kenkavahdiksi meidan naisten mennessamme sisaan), soitimme yhta jos toista kelloa, heitimme kukkaseppeleemme pyhalle miehelle, joka hetti ne riisikukkapunainenjauhesekamelskaan ja kaatoi takaisin bambunlehtikuppiin, saimme otsiimme tikat ja suytytimme suitsukkeet. Onneksi ruokoilin jo jonottaessa, silla sisalla temppelissa olin niin hammeyksissa miten ihmeessa minun pitaa toimia, etta unohdin koko rukoilun (ruokouslistani sentaan kavi pyhassa riisikukkajauhesekoituksessa ja sai siunauksen pyhalta miehelta). Temppelin jalkeen saimme hyvan onnen tikat avioliitollemma Manojin aidilta ja pyhalta miehelta.
Kaiken taman jalkeen menimme puutarharavintolaan ylihintaiselle daal bhaatille ja roksilasille. Koko Manankamana oli paikallisturismille rakennettu; taynna muovikraasan myyjia ja kalliita nepalilaisravintoloita. Illalla kylalle palattuamme huomasimme, etta viidakkokanamme oli loytanyt tiensa takaisin kavereidensa luo. Toisella kertaa kanalla ei kaynyt yhta hyva tuuri vaan illalla se porisi jakoineen kaikkineen padassa.
Viimeina kylailtanamme paasin todistamaan Manojin aidin ja isosiskon masiivista riitaa. Riita alkoi yhdentoista jalkeen illalla (milloin yleensa kaikki kylalla ovat jo syvassa unessa) ja sen aiheena oli talo, jossa molemmat asuvat (ilmeisesti isosisko ja hanen miehensa ovat myyneet talon aidille ja riita koski yllatys yllatys rahaa). Aluksi yritimme olla osallistumasta tapahtumaan, mutta se oli hyvin hankalaa, silal nuimme parvekkkeella, suoraan tapahtumapaikan ylla. Aidin ja tyttaren molempien huutaessa kurkkusuorana, muu kyla oli asettunut rauhalliseen kyykkyistuntaan talolle vievaan rinteeseen ja osa suoraan pihalle. Kukaan ei avannut suuntaan, mutat kaikki seurasivat tilanteen kehittymista silma kovana. Kun tilanne ei ottannt rauhoittuakseen Manojilta paloi hihat ja han sanoi, etta nyt lahdemme Dumreen. Kavimme pakkaamassa tavaramme (kello oli 12 yolla) ja Manoj vannotti minut, etta mita tahansa minulel sanottaisiin en saisi muuttaa mieltani. Muutaman askeleen pihalta alas Dumreen vieviin portaita als paastyamme puolet kylan naisista oli ymparillamme, Manojin didi itki ja aiti vieressa. Naiset pitivat kiinni selastamme ja puhuttivat meidat jaamaan jonkun muun talolle yoksi. Tottakai suostuin (kuka hullu haluaa menna yksin keskella yota Dumreen, etenkin kun edellisella viikolla kaupunkia aivuasvasta joesta oli loytynyt paaton, kadeton ja jalaton ruumis). Riita oli silta eraa ohi ja kylaiset kaikkosivat kukin tahoillensa. Manoj soitti surusavelmia toisella uusista sarangeistaan ja Didi tuli kanssamme parvekkeelle itkemaan ja pitamaan kiinni kasistamme.
Aamulla ennen lahtoamme taas rajahti ja tuhansien rupioiden rahaniput lentelivat, Manojin aidin pakatessa tavaransa mouvikasseihin. Katsoin paremmaksi suunnata Kishanin talolle ja siella isanta itse tarjosi minulla vaimonsa valmistamaa daal bhaattia. Jattaessamme kylan oli taysi show taas kaynnissa ja kymmenpainen katsojakunta paikoillaan.

Kylavierailu teki hyva enka enaa jokaisen mottoripyoran ohittaessa paasta suustani arrapaita. Hyvalla onnella taman viikon lopussa olen rouva Melin- Gandhari, mutta epailempa etta saamme neititella viela pitkalle ensi viikkoon.

Punaiset hammasvalit

Kathmandu, Nepal

Happy holi! Sunnuntaina oli taas vaihteeksi festivaalin aika. Kadut ja kujat tayttyivat vedesta, vareista ja "happy holi"- huudoista. Innokkaimmat juhlistajat aloittivat vedella taytettyjen muovipussien heittamisen ohikulkijoiden takaraivoihin ja perjantaina ja totuuden nimissa taytyy myontaa, etta myohaan sunnuntai iltapaivana litimarkien vaatteiden painaessa vahintaan puolet omasta elopainosta, suun, silmien ja korvien ollessa taynna sinista, keltaista ja punaista varijauhetta ja kylmyyden pyrkiessa lapimarkien vaatteiden lapi luihin ja yhtimiin asti oli vahan vaikeaa tajuta mita happya siina kaikessa nyt sitten oli.
Meidan holi- joukkueemme koostui Jeevanista, Sureshista, Manojista, Mangalista, Kishanista, Hennasta, Courneysta, Subashin isasta ja ranskalaisesta ladysta. "Aseina" muita Thamelissa pyoria kymmenpaisia joukkoja vastaan meilla oli pari (valilla kuravedella) taytettya limsapulloa, hyva setti tyhjia pikkupusseja ja monen monituista pakettia erivarisia varijauheita. Monilla muilla varustukseen kuului kymmenen litran ampareita ja erityisen hauskaa oli, kun joku kaatoi saavillisen jaakylmaa, varjattya vetta niskaan talon katolta (tahan oli vaikeaa varautua) tai suihkutti sita ylpeana suoraan letkusta (jonka hyva puoli oli, ettei vesi varjannyt vaatteitasi). Kadulla vastaantulleet jengit kavivat heti naamaan kasiksi ja yleensa paatyivat tunkemaan varijauhetta suoraan suulle. Itse kavelinkin kadet ojossa, valmiina hyokkaykseen, heti uuden joukkion havaittuani. Tapahtuipa se pari kertaa, etta vastaantullut hyvanholintoivottaja muisti myos toivottaa sita kaymalla kiinni naispuolisen "pelaajan" rinnuksiin. Enimmakseen kuitenkin mustelmat tulivat siita, etta joukkiot olivat toisinaan niin isoja, etta niiden keskelle joutuessaan oli varikasia ja kyynerpaita siella jos taalla.
Hennalla riitti kysyntaa ja suojelevia herrasmiehia. Loppupeleissa pojat (Jeevan, kishan ja Suresh) paatyivat arpomaan kuka heista saa olla Hennan holipartneri, kirjoittamalla jokaisen nimen paperilapulle ja pyytaen Hennaa nostamaan yhden. Jeevan voitti ja hanen poskensa hehkuivat onnesta.
Neljan maissa meno alkoi rauhoittua ja menimme lounaalle paikalliseen ravintolaan. Kadut olivat taynna tyhjia muovipusseja ja viela jokunen varivesitippa loysi tiensa laheiselta katolta nuudelilautaselle.
Illalla liityimme Manojin kanssa muun suomipoppoon kanssa syopottelemaan. Manoj sai kunnon parituntisen suomioppitunnin, naisten sammarit jalassa, kun omat housunsa olivat hopean, mustan, punaisen, keltaisen siniset ja kuivumassa parvekkeen kaiteella.

Eilen koin tympiintymisjakson huipun ja paatin, etta nyt on aika alkaa tekemaan jotain. Vaikka koko ajan olisi ollut monenlaista pikkupuuhasteltavaa en ole saanut enaa pitkaan aikaan mitaan aikaiseksi. Selvasti tarvitsin loman ja irtaantumisen viime vuoden kovasta tyotahdista, mutta rajansa kaikella. Eilen iltapaivalla olin niin artynyt, etta rupesin nauramaan ja sen kautta ymmarsin, etta energia on palautunut ja kaytettavissa. Asken kavin ilmoittaumassa nepalinkielen kurssille ja ensimmainen tunti on huomenna iltapaivalla. Seuraavan kuukauden ajan opiskelen tunnin paivassa, kuutena paivana viikossa.