Thamel, Kathmandu, Nepal
Kellon tasainen kilinä, lintujen laulu, satunnaiset ajoneuvojen torvien tööttäisyt ja aamuaurinko herättelevät kaupunkia uuteen päivään. Matkaa edeltävänä yönä meillä oli vaikeuksia saada unta, mutta jo puskiessamme rinkkojamme pieneen taksiin Kathmandussa oli edellisyön jännitys vaihtunut riemullisiin tunnelmiin. Olimme kotona!
Kaikkina kolmena Kathmandu- aamuna olen ollut aamuvirkku ja avannut silmät viiden maissa. Iltaisin Pokhara Peace kotiguesthousen sopivan kova patja ja ihanan paksu peitto (jollaisen luksuksen käyttämisestä ei voinut Thaimaassa edes haaveilla) houkuttelee nukkumaan jo yhdeksältä illalla. Tosin Tiharin juhlinta kaduilla paukkuvine papaatteineen, taivaalla sirisevine ilotulitteineen ja raikuvine laulantoineen hidastaa nukahtamista. Monsuunin jäljiltä sähköäkin tuntuu riittävän (Nepal tuottaa suuren osan sähköstä vesivoimalla) enkä ole kokonaiseen kolmeen päivään havainnut yhtään(!) sähkökatkosta, oho!
On tosi onnellista olla täällä. Manu ei ollut tällä kertaa niin hermostunut kotikonnuille palaamisesta kuin ensimmäsellä kerralla ja on selvästi ollut elementissään tavatessaan ystäviään ja sukuaan ja hyvä olo näkyy myös meidän väleissä. Itse olen saanut aikaa olla itsekseni, lukea kirjaa, tavata vanhoja ja uusia ystäviä, syödä daal baathia ja chilly ranskalaisia, kahvitella Annin kanssa ja paljon muuta. Olen itseasiassa ollut kiirettömällä tavalla kiireinen. Täällä on nepalituttujen lisäksi taas paljon vanhoja länkkärituttuja jotka palaavat Nepaliin aina uudelleen tai jotka asuvat suurimman osan ajastaan täällä. Lisäksi tutustuin lentomatkalla mahtavaan ukranalais-islantilaiseen Annaan ja hänen kanssaan paransimme toissapäivänä maailmaa muunmuassa Kiss from Zurich- kakun äärellä ja paikallisen marketin ihmispaljoudessa puikkelehtien.
Tihar/Diwali festivaali alkoi toissapäivänä ja jokapaikka on täynnä juhlatunnelmaa. Kauppojen ja kotien ovien edustoille on tehty toinen toistaan hienompia ja värikkäämpiä kuvioita toivottamaan jumalatar Lakshmi tervetulleeksi sisään. Lisäksi Thamelin keskusaukiolle on tehty valtavan kokoinen jumalkuva, kuin valtava katumaalaus, mutta sen tekemiseen ei ole käytetty maalia vaan jauhoja, papuja ja linssejä. Raju Dai valotti, että ihmiset käyttävät ensin öljyä saadekseen jauhon pysymään kuvion muodossa. Ovien pieliä koristaa joka paikassa keltaiset kukkapunokset ja iltaisin valaisee lukemattomat kynttilät. Ryhmät, pääasiassa lapsia mutta myös esimerkiksi Gandharba muusikoita, kiertää talosta taloon laulamassa ja soittamassa. Manu sanoi että laulajat toivottavat koteihin ja liikkeisiin hyvää onnea ja taloudellista menestystä (rahaa). Toivotuksen/siunauksen saaja puolestaan antaa laulajille rahaa. Vähän niinkuin meillä palmusunnuntaina kun virpojat kiertävät ovelta ovelle. Lakshmilta tosiaan pyydetään taloudellista menestystä ja näin ollen juhlavalmisteluissa ei säästellä eikä siunauksen antaja laulajia jätetä tyhjin käsin. Kaduilla ja ravintoloissa on esimerkiksi poikaryhmiä tanssimassa street dancea (ja miten jotkut heistä ovatkaan hyviä!) ja bändejä soittamassa. Tänään on vuorossa siskojen tika (siunaus, jossa laitetaan punaista väriä otsaan) veljille ja suurin osa pojista, Manu mukaan lukien, lähti aamulla kylälle tapaamaan siskojaan.
torstai 27. lokakuuta 2011
maanantai 24. lokakuuta 2011
Toinen jalka Himalayalla, toinen tulvavesissa
Bangkok, Thaimaa
Kuten ehka huomaatte, joudun turvautumaan ensimmaista kertaa matkan aikana internet kahvilan palveluihin. Tama siis Bangkokissa, kaikkialta muualta on loytynyt ilmainen langaton yhteys. Lahes kuukausi Thaimaassa alkaa olla takana ja huomenna on aika jatkaa matkaa lahemmas Himalayan huippuja. Kuinka monta kertaa kuluneiden viikkojen aikana olenkaan saanut riemastua ihmisten pyyteettomasta ystavallisyydesta! Niin monta kertaa olen allistyeena katsonut laskua jossa on jatetty veloittamatta jotain mita olisi voitu veloittaa yhtaan huijaamatta (esim. yksi skootterivuokrapaiva) ja pyytamatta kateemme lyotyja langattoman verkon salasanoja seka vastaanottanut neuvoja jopa buisneksien pyorittajilta joilta en ole ostanut mitaan. Kuulostaa varmaan hullulta ihmetella moista itsestaan selvyytta, silla nainhan maailman tulisi toimia- vaan toimiiko se ja toiminko mina?
Matka etelasta Bangkokiin, noin 800 kilometria, kesti yhteensa noin 17 tuntia joista ensimmainen tunti kului ajaessa rundia Trangin keskustassa noin neljan korttelin alueella. Minibussinkuljettajamme seurasi selvasti listaa noudettavista turisteista joka oli tehty varausjarjestyksessa, ja jolla ei ollut mitaan tekemista reittisuunnittelun kanssa. Ajoimme guesthousemme ohi ainakin viisi kertaa. Seuraava tunti kului bussifirman tiloissa odotellessa ja kun vihdoin paasimme isoon VIP bussiin ja asettauduimme simme, jouduimme taas ulos ja odottamaan seuraavan bussifirman pihassa seuraavaa VIP bussia. Onneksi bussin jalkatila oli suuri ja penkit sai puoliksi makuuasentoon. Varauduin ilmastointiin pithihaisella paidalla ja sukilla, mutta niista ja penkilla odottaneesta pienesta (ja purkkamallisesta)viltista huolimatta palelin koko yon. Saimme kuitenkin molemmat myos vahan unta ja amulal olimme tyytyvaisia etta bussi oli perilla Bangkokissa vasta aamu yhdeksalta aamu viiden sijaan. Loysimme kohtuullisen guesthousin, laitoimme ilmastoinnin paalle, kavimme lampimassa suihkussa (mika se on?) ja nukuimme muhevat paivaunet. Muutenkin nama viimeiset paivat ovat kuluneet hieman jo toinen jalka Nepalissa. Mista tulikin mieleeni etta olemme tavanneet niin taalla Bangkokissa kuin etelan saarillakin ison nipun nepalilaistaustaisia burmalaisia. He puhuvat aidinkielenaan nepalia vaikka eivat ole koskaan astuneet jalallaan Nepalin maaperalle ja heidan perheensa saattaa olla asunut jo monen sukupolven ajan Burmassa. Mielenkiintoista- aion ottaa asiasta lisaa selvaa.
Eilen aamulla kavimme toistamiseen China townissa, talla kertaa tarkoituksena hakea Nepaliin viemisia. Palasimmekin sielta mukanamme pussillinen tekokukkahiusnipseja, hiusponpuloita ja valkoinen vauvanukke valkkyvine leikkilastenrattaineen. Jokilaiva oli tupaten taynna ja paatimme kavella Khao Sanille Grand palacelta. Kavelyn aikana ymmarsimme mista naissa Thaimaata vaivanneissa tulvissa oikein on kysymys. Monet joen vierustaa kulkevan kadun kaupoista olivat autioituneena veden vallassa, mutta toisissa kauppiaat sitkeasti jatkoivat bisnestaan. Pari turistia tinki buddhapatsaasta jalat polvia myoten tumman veden peittamina. Porttikonkien vierustat oli suljettu painavin sakein ja niista valtasi vetta isommalle kadulle valtoimenaan. Vasta eilen tajusin miksi Khao sanilla liikkeenharjoittajat muuraavaat melkein metrisia sementtiaitoja kauppojensa edustoille. Ensin ajattelin etta he haluavat pitaa varkaat loitolla tai ehka he ajattelevat asiakkaidensa haluavan harjoitella aitajuoksijoiksi, kunnes Manu valaisi minua etta talla tavoin tulvavesi ei paase kauppoihin sisalle nini helposti. Hyva Heidi! Thai ystavamme Rosy kertoi tanaan lahteneensa perheensa luo etelan Phukettiin tulvaa pakoon.
Manu on ylpea lettipaa ja huolehtii nyt etta hanen eilen laittamansa pikkuletit nayttavat hyvalta viela huomenna Kathmandussa (siksi han nukkuin viime yona lahes paa ilmassa). Tama paiva on ollut jonkinlaista valitilassa tasapainoilua, ei ole paikallista valuutta jaljella eika innostusta lahtea tutustumaan mihinkaan uuteen. Olis jo aamu ja paasis matkaan!
Kuten ehka huomaatte, joudun turvautumaan ensimmaista kertaa matkan aikana internet kahvilan palveluihin. Tama siis Bangkokissa, kaikkialta muualta on loytynyt ilmainen langaton yhteys. Lahes kuukausi Thaimaassa alkaa olla takana ja huomenna on aika jatkaa matkaa lahemmas Himalayan huippuja. Kuinka monta kertaa kuluneiden viikkojen aikana olenkaan saanut riemastua ihmisten pyyteettomasta ystavallisyydesta! Niin monta kertaa olen allistyeena katsonut laskua jossa on jatetty veloittamatta jotain mita olisi voitu veloittaa yhtaan huijaamatta (esim. yksi skootterivuokrapaiva) ja pyytamatta kateemme lyotyja langattoman verkon salasanoja seka vastaanottanut neuvoja jopa buisneksien pyorittajilta joilta en ole ostanut mitaan. Kuulostaa varmaan hullulta ihmetella moista itsestaan selvyytta, silla nainhan maailman tulisi toimia- vaan toimiiko se ja toiminko mina?
Matka etelasta Bangkokiin, noin 800 kilometria, kesti yhteensa noin 17 tuntia joista ensimmainen tunti kului ajaessa rundia Trangin keskustassa noin neljan korttelin alueella. Minibussinkuljettajamme seurasi selvasti listaa noudettavista turisteista joka oli tehty varausjarjestyksessa, ja jolla ei ollut mitaan tekemista reittisuunnittelun kanssa. Ajoimme guesthousemme ohi ainakin viisi kertaa. Seuraava tunti kului bussifirman tiloissa odotellessa ja kun vihdoin paasimme isoon VIP bussiin ja asettauduimme simme, jouduimme taas ulos ja odottamaan seuraavan bussifirman pihassa seuraavaa VIP bussia. Onneksi bussin jalkatila oli suuri ja penkit sai puoliksi makuuasentoon. Varauduin ilmastointiin pithihaisella paidalla ja sukilla, mutta niista ja penkilla odottaneesta pienesta (ja purkkamallisesta)viltista huolimatta palelin koko yon. Saimme kuitenkin molemmat myos vahan unta ja amulal olimme tyytyvaisia etta bussi oli perilla Bangkokissa vasta aamu yhdeksalta aamu viiden sijaan. Loysimme kohtuullisen guesthousin, laitoimme ilmastoinnin paalle, kavimme lampimassa suihkussa (mika se on?) ja nukuimme muhevat paivaunet. Muutenkin nama viimeiset paivat ovat kuluneet hieman jo toinen jalka Nepalissa. Mista tulikin mieleeni etta olemme tavanneet niin taalla Bangkokissa kuin etelan saarillakin ison nipun nepalilaistaustaisia burmalaisia. He puhuvat aidinkielenaan nepalia vaikka eivat ole koskaan astuneet jalallaan Nepalin maaperalle ja heidan perheensa saattaa olla asunut jo monen sukupolven ajan Burmassa. Mielenkiintoista- aion ottaa asiasta lisaa selvaa.
Eilen aamulla kavimme toistamiseen China townissa, talla kertaa tarkoituksena hakea Nepaliin viemisia. Palasimmekin sielta mukanamme pussillinen tekokukkahiusnipseja, hiusponpuloita ja valkoinen vauvanukke valkkyvine leikkilastenrattaineen. Jokilaiva oli tupaten taynna ja paatimme kavella Khao Sanille Grand palacelta. Kavelyn aikana ymmarsimme mista naissa Thaimaata vaivanneissa tulvissa oikein on kysymys. Monet joen vierustaa kulkevan kadun kaupoista olivat autioituneena veden vallassa, mutta toisissa kauppiaat sitkeasti jatkoivat bisnestaan. Pari turistia tinki buddhapatsaasta jalat polvia myoten tumman veden peittamina. Porttikonkien vierustat oli suljettu painavin sakein ja niista valtasi vetta isommalle kadulle valtoimenaan. Vasta eilen tajusin miksi Khao sanilla liikkeenharjoittajat muuraavaat melkein metrisia sementtiaitoja kauppojensa edustoille. Ensin ajattelin etta he haluavat pitaa varkaat loitolla tai ehka he ajattelevat asiakkaidensa haluavan harjoitella aitajuoksijoiksi, kunnes Manu valaisi minua etta talla tavoin tulvavesi ei paase kauppoihin sisalle nini helposti. Hyva Heidi! Thai ystavamme Rosy kertoi tanaan lahteneensa perheensa luo etelan Phukettiin tulvaa pakoon.
Manu on ylpea lettipaa ja huolehtii nyt etta hanen eilen laittamansa pikkuletit nayttavat hyvalta viela huomenna Kathmandussa (siksi han nukkuin viime yona lahes paa ilmassa). Tama paiva on ollut jonkinlaista valitilassa tasapainoilua, ei ole paikallista valuutta jaljella eika innostusta lahtea tutustumaan mihinkaan uuteen. Olis jo aamu ja paasis matkaan!
torstai 20. lokakuuta 2011
1237 rappusta
Krabi town, Thailand
Tänä aamuna ensimmäisten auringonsäteiden kurkistaessa Ao Nang rannan toisessa päädyssä seisovan valtavan kallion takaa, rannalla oli lisäkseni vain muutama paikallinen kalastaja ilman venettä heittäen verkkoa vyötäröä myöten vedessä seisten, kymmenkunta naista ja lasta keräämässä öisten aaltojen rannan simpukkakasoihin mukanaan tuomia uutuuksia, pari rantaviivaa pitkin lenkeilevää lomailijaa ja minä varpaan välit vuoroin simpukankuorimössössä, vuoroin rantavedessä virkistäytymässä. Kävin rannan päädyssä sijaitsevalla pienellä ulkoilmatemppelillä toivottamassa Buddhalle hyvät huomenet ja seisoin hetken rannalla kädet ristissä ja silmät ummessa juttelemassa Maailmankaikkeudelle. Kun kävelin takaisin guesthouselle ensimmäiset monista turistialueen liikkeistä availivat pikuhiljaa oviaan ja vanhempi rouva kaivoi kadunlaidalla isoista mustista muovisäkeistä, edellisillan roskasaldon seasta, pulloja ja tölkkejä erilleen.
Onni on kaksi pientä lasta leikkimässä rannalla. Löysimme heti ensimmäisenä Ao Nang päivänämme rannan viimeisen kahvilan, The Last Cafen, joka on kuin oma maailmansa Ao Nangin täyteen ahdetun kivetyksellisen rantakadun ja kliinisten resorttien jälkeen ja ennen sokeritoppavuoren jyrkän seinämän kipuamista kohti taivaita. Rannan suuntaan kaarella olevien palmujen ja muiden vinksallaan olevien puiden vehreässä katveessa seisoo kymmenisen puista pöytää muovituolit ympärillään ja poispäin rannasta on luonnonmateriaaleista tehty rakennus jossa toimii ravintolan tiski ja keittiö. Pari päivää sitten istuessamme kyseisessä kahvilassa viereisessä pöydässä istui thaimaalais- länsimaalainen pari, jolla oli muutaman vuoden ikäinen tyttö uimapuvussaan. Tyttö haki vähän väliä pöydästä lisää tuoreita hedelmiä joita kuljetti paikalliselle ystävälleen, toiselle muutaman vuoden ikäiselle tytölle, joka kulki rannalla hiukset tuulesta sekaisin ja mekko vettä valuen. Yhdessä tämä kaksikko katsoi toisiaan kerta toisensa jälkeen silmiin, katse kirjaimelliset loistaen ja juoksivat vieri vieressä allokkoon, valkoinen vaahto ja vesipisarat auringonvalossa kimeltäen ja nauroivat sydämensä pohjasta- silmänräpäyksessä onni oli tarttunut myös Manuun ja minuun ja huomasimme istuvamme pöydässä suut ja sydämet hymyillen ja vähän myös onnenkyynelet silmistä valuen.
Maanantaina menimme Krabin keskustan kautta Tiger Cavelle josta avautui upeat maisemat Krabin maisemaa hallitseville soketoppavuorille ja metsiköihin. Joko olen tulossa vanhaksi ja raihnaiseksi ja/tai kuumuus vie voimat sillä meinasin luovuttaa matkanteon kesken noin kahdeksansadan portaan jälkeen. Wat Tham Seua (Tiger Cave) temppelille päästäkseen täytyy kivuta ylös 1237, ei niin pientä ja loivaa, porrasta. Manu pisti välillä 100 rappusta juosten, itse jouduin antamaan hengityksen tasaantua noin joka 50 rappusen välein. Näillä vajaalla kolmellakymmenellä pysähdyksellä matka mäen päälle kesti kaksi tuntia. Matkalla joudumme luopumaan lähes täydestä kahvikarkkipussista ja vesipullon rippeistä, kun apinalauma tuli sähisten eteemme. Ylhäällä aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja temppelialueen kivetys poltti paljaita jalkapohjia. Sytytimme kynttilät ja suitsukkeet isolle kultaselle Buddhalle ja kävimme tervehtimässä Ganeshia. Matka alas meni melkein juosten ja sen seurauksena pohkeita on särkenyt vielä tänäänkin. Alasmenomatkalla kahvikarkkivarkauspaikan läheisyydessä puunoksalla istui iso apina tuijottaen ihmeissään käsissään pitelemäänsä rannekelloa. Jäimme miettimään olikohan joku antanut kellon apinalle vapaaehtoisesti päästäkseen siitä eroon. Näin ei ehkä saisi sanoa, mutta minä en pidä apinoista. Ravut ovat paljon mukavampia kurkistellessaan koloistaan ja ne voittavat Manun juoksussa mennen tullen.
Toissapäivänä annettiin periksi ja maksoimme Ao Nangin majapaikallemme Popeye Guesthouselle, jota muuten suosittelen lämpimästi halpoine, puhtaine ja isoine huoneineen, kaksi ja puoli euroa lisää päivältä (yhteensä 10€) jotta saimme huoneeseemme ilmastoinnin päälle. Ja heti nukutti!
Eilen otimme veneen Railyn rannalle, jonne ei pääse maitse laisinkaan. Railay east, Raily west ja Prha Nang rannat, joista jälkimmäinen on valittu The Timesin äänestyksessä maailman toiseksi upeimmaksi rannaksi, ei pääse lainkaan maitse. Sää olin pilvinen ja näin ollen ei ollut myöskään liian kuuma. Seurasimme kallionkiipelijöitä, joita kallioisella niemimaalla riittää. Maisemaa hallitsivat merestä nousevat kalliot kuin valtavat monumentit, vehreys ja lukemattomat luolat. Pulahdin veteen ja uin pikkukalojen kanssa katsomaan Prha Nangin rannan luolia. Vesi oli ihanan lämmintä, mutta slow seasonista huolimatta meitä turisteja riitti. Yhdessä luolista oli myös temppelä, jossa oli satoja puisia peniksiä. Tullaankohan sinne parantamaan hedelmällisyyttä?
Viisaudenhammassärky on vaivannut muutamaan otteeseen tässä matkan varrella ja se yhdistettynä kuumuuden ja maha-asukin aiheuttamaan väsymykseen niin voin kertoa olevani kamalaa matkaseuraa. Manu taas löysi uusia puolaisia kavereita joiden kanssa hän on käynyt tutustumassa ao nangilaiseen yöelämään. Kun herra tänä aamuna kello 4.30 saapui guesthouselle, oli häntä jo pihalla vastassa hirmu vaimo ja voitte kuvitella että yön tunteina on vieläkin vaikeampi pitää itsensä rauhallisena jos päiväsaikaankin olen viime aikoina saanut pultteja täysin mitättömistä asioista. Heti Manun hävittyä nukkumaan kaverinsa huoneen lattialle oli oloni rauhallinen ja tiesin varmasti että paras ratkaisu on viettää vähän aikaa itsekseen. Pakkasin tavarani, kävin rannalla kävelyllä, syömässä aamupalaa ja yhdeksältä herätin krapulaisen husbandin ja kerroin lähteväni Krabiin yöksi. Popeyen ihana omistajatyttö jutteli meille molemmille ja tuli saattamaan minut tienvarteen. Bussia odotellessamme hän kysyi riitellemekö paljon, johon vastasin vähän sinnepäin, että jonkun verran. Hän sanoi: “You unhappy, he unhappy, not good. Just find new boyfriend.” Itkin koko lava-autobussimatkan Krabiin.
Löysin tästä ihanan rauhallisesta ja juuri sopivan kokoisesta kaupungista mukavan guesthousen (No. 7 guesthouse), jonka jokainen huone on sisustettu eri teemalla. Omani on nimeltään “lemon honey” ja seinällä on kaksi maalausta joista toisessa on kukkia ja toisessa perhonen. Seinät ovat vaalean vihertävät ja lakanat puhtaat. Tänään olen haahuilut ympäriinsä, syönyt ihan mielettömän hyvää ruokaa ja niin paljon halvemmalla kuin rannoilla(!), kahvitellut ja puhunut sydänsuruista paikallisen Keunen kanssa sekä aivastanut iltaisella ruokamarkkinatorilla hengitettyäni palavan rasvan katkun mukanaan kantamaa chiliä. Olo on pitkästä aikaa tosi rauhallinen ja husbandikin on soittanut muutamaan otteeseen ja anteeksi ollaan pyydelty puolin ja toisin. Tässä huomaa kuinka tärkeää on välillä viettää aikaa itsekseen, jolloin asioihin saa vähän etäisyyttä ja ne alkavat menettää mielen niille luomia turhanpäiväisiä merkityksiä. Kun asiat ja harmistus oikein imaisee sisäänsä eikä saa itseään kiskottua sieltä ulos näyttää maailma mustalta ja muuttuu paratiisirantakin helposti helvetiksi. Ja kun näkee sen läpi niin huomaa että se paratiisi on tosiaan tässä ja nyt, ihan koko ajan, aina mukanamme, ihan missä tahansa olemmekin.
Huomisen päivän saamme vielä nauttia Etelä-Thaimaan ihanuuksista ja illalle olen varannut kaksi lippua Bangkokiin vievään yöbussiin. Viikonloppuna on tiedossa tuliasostoksia Nepaliin ja ensi tiistaina jatkuu matka vuorille.
Tänä aamuna ensimmäisten auringonsäteiden kurkistaessa Ao Nang rannan toisessa päädyssä seisovan valtavan kallion takaa, rannalla oli lisäkseni vain muutama paikallinen kalastaja ilman venettä heittäen verkkoa vyötäröä myöten vedessä seisten, kymmenkunta naista ja lasta keräämässä öisten aaltojen rannan simpukkakasoihin mukanaan tuomia uutuuksia, pari rantaviivaa pitkin lenkeilevää lomailijaa ja minä varpaan välit vuoroin simpukankuorimössössä, vuoroin rantavedessä virkistäytymässä. Kävin rannan päädyssä sijaitsevalla pienellä ulkoilmatemppelillä toivottamassa Buddhalle hyvät huomenet ja seisoin hetken rannalla kädet ristissä ja silmät ummessa juttelemassa Maailmankaikkeudelle. Kun kävelin takaisin guesthouselle ensimmäiset monista turistialueen liikkeistä availivat pikuhiljaa oviaan ja vanhempi rouva kaivoi kadunlaidalla isoista mustista muovisäkeistä, edellisillan roskasaldon seasta, pulloja ja tölkkejä erilleen.
Onni on kaksi pientä lasta leikkimässä rannalla. Löysimme heti ensimmäisenä Ao Nang päivänämme rannan viimeisen kahvilan, The Last Cafen, joka on kuin oma maailmansa Ao Nangin täyteen ahdetun kivetyksellisen rantakadun ja kliinisten resorttien jälkeen ja ennen sokeritoppavuoren jyrkän seinämän kipuamista kohti taivaita. Rannan suuntaan kaarella olevien palmujen ja muiden vinksallaan olevien puiden vehreässä katveessa seisoo kymmenisen puista pöytää muovituolit ympärillään ja poispäin rannasta on luonnonmateriaaleista tehty rakennus jossa toimii ravintolan tiski ja keittiö. Pari päivää sitten istuessamme kyseisessä kahvilassa viereisessä pöydässä istui thaimaalais- länsimaalainen pari, jolla oli muutaman vuoden ikäinen tyttö uimapuvussaan. Tyttö haki vähän väliä pöydästä lisää tuoreita hedelmiä joita kuljetti paikalliselle ystävälleen, toiselle muutaman vuoden ikäiselle tytölle, joka kulki rannalla hiukset tuulesta sekaisin ja mekko vettä valuen. Yhdessä tämä kaksikko katsoi toisiaan kerta toisensa jälkeen silmiin, katse kirjaimelliset loistaen ja juoksivat vieri vieressä allokkoon, valkoinen vaahto ja vesipisarat auringonvalossa kimeltäen ja nauroivat sydämensä pohjasta- silmänräpäyksessä onni oli tarttunut myös Manuun ja minuun ja huomasimme istuvamme pöydässä suut ja sydämet hymyillen ja vähän myös onnenkyynelet silmistä valuen.
Maanantaina menimme Krabin keskustan kautta Tiger Cavelle josta avautui upeat maisemat Krabin maisemaa hallitseville soketoppavuorille ja metsiköihin. Joko olen tulossa vanhaksi ja raihnaiseksi ja/tai kuumuus vie voimat sillä meinasin luovuttaa matkanteon kesken noin kahdeksansadan portaan jälkeen. Wat Tham Seua (Tiger Cave) temppelille päästäkseen täytyy kivuta ylös 1237, ei niin pientä ja loivaa, porrasta. Manu pisti välillä 100 rappusta juosten, itse jouduin antamaan hengityksen tasaantua noin joka 50 rappusen välein. Näillä vajaalla kolmellakymmenellä pysähdyksellä matka mäen päälle kesti kaksi tuntia. Matkalla joudumme luopumaan lähes täydestä kahvikarkkipussista ja vesipullon rippeistä, kun apinalauma tuli sähisten eteemme. Ylhäällä aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja temppelialueen kivetys poltti paljaita jalkapohjia. Sytytimme kynttilät ja suitsukkeet isolle kultaselle Buddhalle ja kävimme tervehtimässä Ganeshia. Matka alas meni melkein juosten ja sen seurauksena pohkeita on särkenyt vielä tänäänkin. Alasmenomatkalla kahvikarkkivarkauspaikan läheisyydessä puunoksalla istui iso apina tuijottaen ihmeissään käsissään pitelemäänsä rannekelloa. Jäimme miettimään olikohan joku antanut kellon apinalle vapaaehtoisesti päästäkseen siitä eroon. Näin ei ehkä saisi sanoa, mutta minä en pidä apinoista. Ravut ovat paljon mukavampia kurkistellessaan koloistaan ja ne voittavat Manun juoksussa mennen tullen.
Toissapäivänä annettiin periksi ja maksoimme Ao Nangin majapaikallemme Popeye Guesthouselle, jota muuten suosittelen lämpimästi halpoine, puhtaine ja isoine huoneineen, kaksi ja puoli euroa lisää päivältä (yhteensä 10€) jotta saimme huoneeseemme ilmastoinnin päälle. Ja heti nukutti!
Eilen otimme veneen Railyn rannalle, jonne ei pääse maitse laisinkaan. Railay east, Raily west ja Prha Nang rannat, joista jälkimmäinen on valittu The Timesin äänestyksessä maailman toiseksi upeimmaksi rannaksi, ei pääse lainkaan maitse. Sää olin pilvinen ja näin ollen ei ollut myöskään liian kuuma. Seurasimme kallionkiipelijöitä, joita kallioisella niemimaalla riittää. Maisemaa hallitsivat merestä nousevat kalliot kuin valtavat monumentit, vehreys ja lukemattomat luolat. Pulahdin veteen ja uin pikkukalojen kanssa katsomaan Prha Nangin rannan luolia. Vesi oli ihanan lämmintä, mutta slow seasonista huolimatta meitä turisteja riitti. Yhdessä luolista oli myös temppelä, jossa oli satoja puisia peniksiä. Tullaankohan sinne parantamaan hedelmällisyyttä?
Viisaudenhammassärky on vaivannut muutamaan otteeseen tässä matkan varrella ja se yhdistettynä kuumuuden ja maha-asukin aiheuttamaan väsymykseen niin voin kertoa olevani kamalaa matkaseuraa. Manu taas löysi uusia puolaisia kavereita joiden kanssa hän on käynyt tutustumassa ao nangilaiseen yöelämään. Kun herra tänä aamuna kello 4.30 saapui guesthouselle, oli häntä jo pihalla vastassa hirmu vaimo ja voitte kuvitella että yön tunteina on vieläkin vaikeampi pitää itsensä rauhallisena jos päiväsaikaankin olen viime aikoina saanut pultteja täysin mitättömistä asioista. Heti Manun hävittyä nukkumaan kaverinsa huoneen lattialle oli oloni rauhallinen ja tiesin varmasti että paras ratkaisu on viettää vähän aikaa itsekseen. Pakkasin tavarani, kävin rannalla kävelyllä, syömässä aamupalaa ja yhdeksältä herätin krapulaisen husbandin ja kerroin lähteväni Krabiin yöksi. Popeyen ihana omistajatyttö jutteli meille molemmille ja tuli saattamaan minut tienvarteen. Bussia odotellessamme hän kysyi riitellemekö paljon, johon vastasin vähän sinnepäin, että jonkun verran. Hän sanoi: “You unhappy, he unhappy, not good. Just find new boyfriend.” Itkin koko lava-autobussimatkan Krabiin.
Löysin tästä ihanan rauhallisesta ja juuri sopivan kokoisesta kaupungista mukavan guesthousen (No. 7 guesthouse), jonka jokainen huone on sisustettu eri teemalla. Omani on nimeltään “lemon honey” ja seinällä on kaksi maalausta joista toisessa on kukkia ja toisessa perhonen. Seinät ovat vaalean vihertävät ja lakanat puhtaat. Tänään olen haahuilut ympäriinsä, syönyt ihan mielettömän hyvää ruokaa ja niin paljon halvemmalla kuin rannoilla(!), kahvitellut ja puhunut sydänsuruista paikallisen Keunen kanssa sekä aivastanut iltaisella ruokamarkkinatorilla hengitettyäni palavan rasvan katkun mukanaan kantamaa chiliä. Olo on pitkästä aikaa tosi rauhallinen ja husbandikin on soittanut muutamaan otteeseen ja anteeksi ollaan pyydelty puolin ja toisin. Tässä huomaa kuinka tärkeää on välillä viettää aikaa itsekseen, jolloin asioihin saa vähän etäisyyttä ja ne alkavat menettää mielen niille luomia turhanpäiväisiä merkityksiä. Kun asiat ja harmistus oikein imaisee sisäänsä eikä saa itseään kiskottua sieltä ulos näyttää maailma mustalta ja muuttuu paratiisirantakin helposti helvetiksi. Ja kun näkee sen läpi niin huomaa että se paratiisi on tosiaan tässä ja nyt, ihan koko ajan, aina mukanamme, ihan missä tahansa olemmekin.
Huomisen päivän saamme vielä nauttia Etelä-Thaimaan ihanuuksista ja illalle olen varannut kaksi lippua Bangkokiin vievään yöbussiin. Viikonloppuna on tiedossa tuliasostoksia Nepaliin ja ensi tiistaina jatkuu matka vuorille.
lauantai 15. lokakuuta 2011
Hiekkaa ja kuumuutta
Koh Phi Phi Don, Thaimaa
Pikaterveiset paratiisisaarelta! Nyt ollaan sitten saatu nauttia auringosta. Jo näin aamulla ennen yhdeksää hikikarpalot valuu otsalla ja keskipäivällä on niin kuuma että on vaikeaa olla. Eilen puolilta päivin tulimmekin hengähtämään kosteaan ja pimeään betonihuoneeseemme, jossa on tuuletin ja varjoa, ja kaksi viimeistä ratkaisi paljon. Iltapäivän vietimme veneretkellä toisella Phi Phi- saarella, Koh Phi Phi Lehillä uiden, värikkäitä kaloja, upeita kallioisia maisemia ja turkoosin kirkasta vettä ihaillen sekä tuulenvireestä ja aalloista nauttien.
Koh Phi Phi Don on kuin oma todellisuutensa, Ao Tonin pieni alue on ahdettu täyteen kauppoja, ravintoloita, matkotoimistoita ja sukelluspuoteja. Kapeiden katujen ruuhkassa vilisee paikalliset fillareineen ja juuri ennen törmäämistään sinuun soittaen kelloa suullaan: "PIIP PIIP", reppureissarit Chang- olutmainoshihattomissaan, iäkkäämmät turistit liian paljon ruskettuineina ja liian vähän vaatteita päällä, korealaisryhmät kameroineen ja jotenkin ihmeellisesti kaikki sopii yhteen vaikka ensi alkuun löysinkin kaiken tämän hieman ylitsepursuavaksi. Suuri osa saaren vieraista juhlii myöhään yöhön, mikä on mahdollistanut meille rauhalliset aamut tyhjällä rannalla, sanoinkuvaamattomista maisemista nauttien. Manu vuokrasi eilen aamulla ensi töikseen uimarenkaan ja tietenkin hän löysin ainoan vaaleanpunaisen sinisten ja keltaisten joukosta. Sen jälkeen herraa oli vaikeaa saada ylös vedestä.
Kohta kohti Krabia! PS. Kiitos äidillle! Olen viime vuosina pistänyt merkille kuinka äiti kantaa matkoilla mukanaan rullaa roskapusseja. Viimein otin esimerkkiä ja kuinka monelta epätoivon hetkeltä nuo pussit ovat meidät säästäneetkään, kun olemme vaihtaneet paikkaa puoli rinkallista märkiä ja hiekkaisia vaatteita matkassa. Kiitos maailmankaikkeudelle äideistä (ja vaaleanpunaisista uimarenkaista sekä paratiisisaarista)!
Pikaterveiset paratiisisaarelta! Nyt ollaan sitten saatu nauttia auringosta. Jo näin aamulla ennen yhdeksää hikikarpalot valuu otsalla ja keskipäivällä on niin kuuma että on vaikeaa olla. Eilen puolilta päivin tulimmekin hengähtämään kosteaan ja pimeään betonihuoneeseemme, jossa on tuuletin ja varjoa, ja kaksi viimeistä ratkaisi paljon. Iltapäivän vietimme veneretkellä toisella Phi Phi- saarella, Koh Phi Phi Lehillä uiden, värikkäitä kaloja, upeita kallioisia maisemia ja turkoosin kirkasta vettä ihaillen sekä tuulenvireestä ja aalloista nauttien.
Koh Phi Phi Don on kuin oma todellisuutensa, Ao Tonin pieni alue on ahdettu täyteen kauppoja, ravintoloita, matkotoimistoita ja sukelluspuoteja. Kapeiden katujen ruuhkassa vilisee paikalliset fillareineen ja juuri ennen törmäämistään sinuun soittaen kelloa suullaan: "PIIP PIIP", reppureissarit Chang- olutmainoshihattomissaan, iäkkäämmät turistit liian paljon ruskettuineina ja liian vähän vaatteita päällä, korealaisryhmät kameroineen ja jotenkin ihmeellisesti kaikki sopii yhteen vaikka ensi alkuun löysinkin kaiken tämän hieman ylitsepursuavaksi. Suuri osa saaren vieraista juhlii myöhään yöhön, mikä on mahdollistanut meille rauhalliset aamut tyhjällä rannalla, sanoinkuvaamattomista maisemista nauttien. Manu vuokrasi eilen aamulla ensi töikseen uimarenkaan ja tietenkin hän löysin ainoan vaaleanpunaisen sinisten ja keltaisten joukosta. Sen jälkeen herraa oli vaikeaa saada ylös vedestä.
Kohta kohti Krabia! PS. Kiitos äidillle! Olen viime vuosina pistänyt merkille kuinka äiti kantaa matkoilla mukanaan rullaa roskapusseja. Viimein otin esimerkkiä ja kuinka monelta epätoivon hetkeltä nuo pussit ovat meidät säästäneetkään, kun olemme vaihtaneet paikkaa puoli rinkallista märkiä ja hiekkaisia vaatteita matkassa. Kiitos maailmankaikkeudelle äideistä (ja vaaleanpunaisista uimarenkaista sekä paratiisisaarista)!
torstai 13. lokakuuta 2011
Banaanipannukakkua ja ohituksia
Koh Lanta Yai, Thaimaa
Tämä on toistoa niille jotka ovat lukeneet matkapäiväkirjojani jo aiemmin, mutta koen silti että jokaista Thaimaan matkaa varten pitää olla yksi kirjoitus joka on omistettu banaanipannukakulle (ja vähän myös monsuunisateille, skootteriajeluille ja jalkahieronnalle).
Kahta ensimmäistä kertaa banaanipannukakkua tilatessani Manu hymähteli vähättelevästi ja taisi vähän katsoa vinoonkin miksi aina pitää olla jotain makeaa syömässä. Kolmannella kerralla hän muka pakosta sanoi maistavansa ja lurautettuani pannukakun päälle kaikki annoksen mukana tulleet hunajat (ja kaavittuani viimeisetkin kupin pohjalle jääneet lusikalla), suostui husbandi maistamaan pannukakkua muka happamin naamoin. Kuinkas ollakaan puolet annoksesta hävisi sen sileän tien parempiin suihin ja eilen aamulla Manu tilase itselleen oman banana pancaken (ja rutisti puoli pulloa hunajaa päälle)!
Muutamana päivänä tuli vettä oikein kunnolla, vaan Coral beac resortissapa on kuivausrumpu. Nyt on vaatteet taas puhtaana ja siististi muovipusseihin viikattuna. Sateen ropinaa on hauska kuunnella aikansa, mutta jossain vaiheessa se saattaa alkaa tympäisemään (etenkin kun et voi mennä ulos kun sinulla ei ole mitään kuivaa ja turvallista paikkaa johon jättää kaikki elektroniset laitteet joita älykkäästi olet päättänyt reppureissausmatkaasi mukaan ottaa). Majapaikkaamme ei ole edelleenkään ilmeistynyt muita asukkeja ja on ihanaa että meillä on kokonainen ranta itsellemme ja iltaisin kuulemme vain heinäsirkkojen siritystä, gekkojen huutoa ja tuuulettimen hurinan. Kuitenkin aika ajoittain olen kokenut haastavaksi avioliittoarjen tässä paratiisissa. Pari päivää neljän seinän sisällä kymmenen neliön bungkalowissa puolison kanssa kaksin, joka A.) ei voi lukea kirjaa B.) joisi mielellään Singha tai Chang- olutta (isoista pulloista) tai thaimaalaista viskiä (joihin minä en sattuenista syistä voi tällä erää koskea). Kaatosateen hakatessa bungalowin kattoon purimme sitten vähän tylsistymistä toisiimme mutta onneksi sade huuhtoi kiukut mukanaan ja eilen paistoi aurinko taivaalla leijuneesta pilviverhosta huolimatta myös meidän perheen päivään.
Kuten kunnon lomalla kuuluukin olen autuaasti unohtanut mikä viikonpäivä saati päivämäärä nyt on (läppärin kalenterikin on kätevästi nepaliksi niin ei tule tarkistettua edes siitä). Meillä on ollut automaativaihteinen skootteri vuokralla nyt muutamia päiviä. Ensimmäisenä päivänä heilahtilimme puolelta toisella aina liikkeelle lähtiessämme ja olimme liikenteen tukkona 20 kilmometrin tuntinopeudellamme, Paikalliset naiset ohittivat meidät, jopa useammin kuin miehet, joka käänteessä tuhatta ja sataa, päänpeittävät huivit viimasta liuhuen (suurin osa saaren kanta-asukkkaista on muslimeja). Nyt huomaan itsekin ohittelevani välillä jopa autoja 65 km tuntivauhtiin (eli niin kovaa kuin skootterista irti lähtee). Äiti ja isä älkää huoliko, jarrutan mutkissa ja vesilätäköissä. Autot eivät tunnu antavan tilaa mopiolle paljoakaan mutta mikäli mielipidettäni kysytään niin eniten täkäläisessä liikenteessä huolestuttaa jopa alle kymmenvuotiaat lapset ohjaustagossa joiden kyydissä istuu huolestuttavimmillaan pari kolme muuta lasta. Bensaa saa ostettua monesta paikasta. Saarella on lukuisia bensa-asemia, joissa on sekä tavallisia bensamittareita että peltitynnyriversioita letkunpätkineen. Lisäksi tienvarsilta löytyy pieniä kojuja jotka myyvät bensaa lasipulloista litra kerrallaan.
Eilen kävimme taas jalkahieronnassa. Manun hieroja oli 45-v rempseä kolmen lapsen äiti kuka rupesi juttelemaan juuri kun olimme rentoutuneet kylliksi laittamaan silmämme kiinni. Hän kysyi onko Manu muslimi ja saadessaan kieltävän vastauksen hän kertoi olevansa itse buddhalainen (tai "buddha" kuten hän itse asian ilmaisi). Hän sanoi kutakuinkin seuraavasti: "muslim not good, no drinking, no smoking. Buddha good, freedom. You can drink no problem, you can smoke no problem". Pian tämän jälkeen paikalle saapui hierontapaikan omistaja musta päänpeittävä huntu pääss ja tervehti meitä lämpimästi. Omistajan kadottua näköpiiristä Manun hieroja kertoi omistajan olevan entinen buddhisti, joka kääntyi muslimiksi mentyään naimisiin muslimimiehen kanssa (ja sanoi: "no good"). Meitä hieroneet naiset vilkaisivat toisiaan silmiin ja tirskahtivat.
Manu innostui hieronnasta niin kovin että kävi tänään elämänsä ensimmäistä kertaa thai hieronnassa. Itse sain eilisen ja tämän aamun aikana luetuksi 400 sivuisen novellin. Nyt pakkauspuuhiin ja huomen aamulla matka jatkuu kohti Koh Phi Phin saariryhmää.
Tämä on toistoa niille jotka ovat lukeneet matkapäiväkirjojani jo aiemmin, mutta koen silti että jokaista Thaimaan matkaa varten pitää olla yksi kirjoitus joka on omistettu banaanipannukakulle (ja vähän myös monsuunisateille, skootteriajeluille ja jalkahieronnalle).
Kahta ensimmäistä kertaa banaanipannukakkua tilatessani Manu hymähteli vähättelevästi ja taisi vähän katsoa vinoonkin miksi aina pitää olla jotain makeaa syömässä. Kolmannella kerralla hän muka pakosta sanoi maistavansa ja lurautettuani pannukakun päälle kaikki annoksen mukana tulleet hunajat (ja kaavittuani viimeisetkin kupin pohjalle jääneet lusikalla), suostui husbandi maistamaan pannukakkua muka happamin naamoin. Kuinkas ollakaan puolet annoksesta hävisi sen sileän tien parempiin suihin ja eilen aamulla Manu tilase itselleen oman banana pancaken (ja rutisti puoli pulloa hunajaa päälle)!
Muutamana päivänä tuli vettä oikein kunnolla, vaan Coral beac resortissapa on kuivausrumpu. Nyt on vaatteet taas puhtaana ja siististi muovipusseihin viikattuna. Sateen ropinaa on hauska kuunnella aikansa, mutta jossain vaiheessa se saattaa alkaa tympäisemään (etenkin kun et voi mennä ulos kun sinulla ei ole mitään kuivaa ja turvallista paikkaa johon jättää kaikki elektroniset laitteet joita älykkäästi olet päättänyt reppureissausmatkaasi mukaan ottaa). Majapaikkaamme ei ole edelleenkään ilmeistynyt muita asukkeja ja on ihanaa että meillä on kokonainen ranta itsellemme ja iltaisin kuulemme vain heinäsirkkojen siritystä, gekkojen huutoa ja tuuulettimen hurinan. Kuitenkin aika ajoittain olen kokenut haastavaksi avioliittoarjen tässä paratiisissa. Pari päivää neljän seinän sisällä kymmenen neliön bungkalowissa puolison kanssa kaksin, joka A.) ei voi lukea kirjaa B.) joisi mielellään Singha tai Chang- olutta (isoista pulloista) tai thaimaalaista viskiä (joihin minä en sattuenista syistä voi tällä erää koskea). Kaatosateen hakatessa bungalowin kattoon purimme sitten vähän tylsistymistä toisiimme mutta onneksi sade huuhtoi kiukut mukanaan ja eilen paistoi aurinko taivaalla leijuneesta pilviverhosta huolimatta myös meidän perheen päivään.
Kuten kunnon lomalla kuuluukin olen autuaasti unohtanut mikä viikonpäivä saati päivämäärä nyt on (läppärin kalenterikin on kätevästi nepaliksi niin ei tule tarkistettua edes siitä). Meillä on ollut automaativaihteinen skootteri vuokralla nyt muutamia päiviä. Ensimmäisenä päivänä heilahtilimme puolelta toisella aina liikkeelle lähtiessämme ja olimme liikenteen tukkona 20 kilmometrin tuntinopeudellamme, Paikalliset naiset ohittivat meidät, jopa useammin kuin miehet, joka käänteessä tuhatta ja sataa, päänpeittävät huivit viimasta liuhuen (suurin osa saaren kanta-asukkkaista on muslimeja). Nyt huomaan itsekin ohittelevani välillä jopa autoja 65 km tuntivauhtiin (eli niin kovaa kuin skootterista irti lähtee). Äiti ja isä älkää huoliko, jarrutan mutkissa ja vesilätäköissä. Autot eivät tunnu antavan tilaa mopiolle paljoakaan mutta mikäli mielipidettäni kysytään niin eniten täkäläisessä liikenteessä huolestuttaa jopa alle kymmenvuotiaat lapset ohjaustagossa joiden kyydissä istuu huolestuttavimmillaan pari kolme muuta lasta. Bensaa saa ostettua monesta paikasta. Saarella on lukuisia bensa-asemia, joissa on sekä tavallisia bensamittareita että peltitynnyriversioita letkunpätkineen. Lisäksi tienvarsilta löytyy pieniä kojuja jotka myyvät bensaa lasipulloista litra kerrallaan.
Eilen kävimme taas jalkahieronnassa. Manun hieroja oli 45-v rempseä kolmen lapsen äiti kuka rupesi juttelemaan juuri kun olimme rentoutuneet kylliksi laittamaan silmämme kiinni. Hän kysyi onko Manu muslimi ja saadessaan kieltävän vastauksen hän kertoi olevansa itse buddhalainen (tai "buddha" kuten hän itse asian ilmaisi). Hän sanoi kutakuinkin seuraavasti: "muslim not good, no drinking, no smoking. Buddha good, freedom. You can drink no problem, you can smoke no problem". Pian tämän jälkeen paikalle saapui hierontapaikan omistaja musta päänpeittävä huntu pääss ja tervehti meitä lämpimästi. Omistajan kadottua näköpiiristä Manun hieroja kertoi omistajan olevan entinen buddhisti, joka kääntyi muslimiksi mentyään naimisiin muslimimiehen kanssa (ja sanoi: "no good"). Meitä hieroneet naiset vilkaisivat toisiaan silmiin ja tirskahtivat.
Manu innostui hieronnasta niin kovin että kävi tänään elämänsä ensimmäistä kertaa thai hieronnassa. Itse sain eilisen ja tämän aamun aikana luetuksi 400 sivuisen novellin. Nyt pakkauspuuhiin ja huomen aamulla matka jatkuu kohti Koh Phi Phin saariryhmää.
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
Sadetta ja paistetta
Koh Lanta Yai, Thailand
Aallot lyö voimalla rantaan vain parin sadan metrin päässä bungalowimme terassista. Meren voima tuntuu käsittömättältä, jopa vähän pelottavalta. Taivas on valkoisen pilviverhon peittämä eikä aamuaurinkoa näy. Pyykkinaru on koko pituudeltaan täynnä puolimärkiä vaatteita mitä yrittämme kuivattaa jo kolmatta päivää..
Viime viikon tiistaina matkasimme junalla Bangkokista Trangiin reilut 800 kilometriä. Matka taittui ykkösluokan lippuilla omassa kahdenhengen hytissä, josssa oli kaksi sänkyä ja aivan jäätävä ilmastointi. Hyttipoika laittoi lakanat valmiiksi ja ravintolapoika kävi tuomassa menuun. Me päädyimme ostamaan ruokamme väliasemalta kyytiinhypääneeltä myyjältä ja pääsimme kaksikolmasosaa halvemmalta (luulimme tosin tätä myyjää ravintolahenkilökunnaksi kunnes “oikea ravintolapoika” kävi tuomassa menut). Olihan se aika luksusta katsella leffoja ja nukkua omassa ylhässä yksinäisyydessään, mutta jäin kaipaamaan yleensä junissa syntyvää kontaktia muihin ihmisiin.
Saavuttuamme Trangiin vettä tuli saavista kaatamalla. Löysimme tuk-tuk kyydin Julian lainaaman Mondon matkaoppaan suosittelemalle hotellille ja säästyimme kastumasta läpimäriksi itse. Ensi töiksemme virkistävän suihkun jälkeen lähdimme etsimään sateenvarjoja ja ruokaa. Ensimmäinen onnistui suhteelllisen vaivattomasti toisin kuin ravintolan löytäminen. Kiertelimme katuoja ristiin ja rastiin ja samaan aikaan nälkä sai verensokerit alas ja kiukun pintaan. Onneksi löysimme 7elevenin (vähän kuin R-kioski) ja sieltä pari suklaakeksipakettia ja taas löytyi virtaa. Lopulta menimme hotellin alakerran ravintolaan, joka ei prameillut sisustuksellaan (en vieläkään tajua miksemme menneet sinne heti) ja söimme maukkaat ja halvat annokset. Myöhemmin selvisi hotellin ja juna-aseman välillä olisi ollut vaikka kuinka monta ravintolaa (ja välimatka oli vajaat puoli kilmometriä), joskus pitää mennä kauas että näkee lähelle.
Torstai aamuna hyppäsimme ensin minibussin kyytiin ja sitten täpötäyteen lauttaan kanssa matkustajien, mopojen ja kylmäaltaiden joukkoon. Päädyimme Koh Mookin saarelle jossa on turismia,kalastajia, sokeritoppavuoria, vehreyttä ja rantoja. Näin sadekaudella koko saarelta löytyi vain pari avoinna olevaa resorttia ja päädyimme reppureissaajien suosiman Frang rannan läheisyyteen The rubber tree resortille. Muut asukkaat olivat suurimmilta osin Thaimaassa opettajina työskenteleviä ulkomaalaisia jotka käyttävät koulujen loma-ajat reissaamiseen tai pitkänmatkalaisia jotka reissaavat useita kuukausia ympäri Kaakkois-Aasiaa. On hassua miten miten reissatessa löytää ne “omat ihmiset” aika pian vaikka huomaan olevani rohkeampi ja heittäväni small talkkia heti melkein kaikkien kanssa (ehkä se johtuu siitä että englanti sujuu automaattisemmin kuin aiemmin). Ystävystyimme unkarilaisen Bettin kanssa kuka on asunut ja työskennellyt Thaimaassa lastentarhanopettajana jo kuusi vuotta sekä saksalaisen perheen kanssa ketkä ottivat irtioton arjen rutiineista ja lähtivät vuodeksi kiertämään Aasiaa kaksi ja viisi vuotiaden lastensa kanssa. Toinen hassu asia on oma rooli minkä valitsee porukassa. Toissapäivänä päätimme lähteä snorklausreissulle läheiselle Koh Kradanin saarelle jonka rantavedet ovat kuuluisia puhtaista vesistään, koralleistaan ja kaloistaan. Matkan aloittaminen venyi pitkälle iltapäivään rankan sateen takia ja kun viimein yhden jälkeen odotimme venettä satamassa meillä oli päivän kolmannet kuivat vaatekerrat päällä. Päätimme jakaa veneen toisen porukan kanssa joka koostui amerikkalaisista, irlantilaisesta ja puolalaisesta opettajista (osa näistä tyypeistä jakoi jo matkan saarelle kanssamme mutta jostain syytä heistä ei tullut niitä meidän “omia ihmisiä”). Matkaanlähtö venyi ja venyi kun toisen ryhmän jäsenet täydensivät vesi,-olut- ja viskivarastojaan, edelliseltä päivältä tuttu kapteeni feidasi ja hinta oli nousta pilviin. Betty ja Manu olivat hiilenä ja minä (kuka on yleensä hiilenä) olin se rauhoitteleva viilipytty ja kanssa matkustajien (alkoholinhaku)tarpeita ymmärtävä ihminen. Illalla taas keskustelimme Bettin kanssa ja hän oli huomannut saman (niinkuin moni teistäkin rakkaista ystävistä) roolin jonka otan liian usein Manun kanssa: liian äitimäisen ja huolehtivan. Alkusyksystä tajusin töissä että kokouksissa otan aina vastarannankiiskin roolin. Nyt täytyy vielä keksiä miten ne roolit joista ei pidä voi vaihtaa.
Perjantaina saimme nauttia auringosta täydeltä taivaalta ja sen jäljiltä on pientä päivetystäkin havaittavista. Perinteinen thaimaalainen kalastajavene (long tail boat) haki meidät rannan läheisyydestä aamu yhdeksältä. Kun tajusimme että veneeseen pääsee ainoastaan uimalla jätimme passimme, korttimme, rahamme ja kameramme saksalaisten bungkalowille vaikkemme olleet koskaan aiemmin edes nähneet heitä. Oli vapauttava tunne olla voimatta vaikuttaa tilanteeseen ja lopettaa huolehtiminen. Niin nousimme laivaan, vaatteet vettä valuen ja suuntasimme läheiselle Emerald cavelle (luolalle). kapteeni pysäytti veneen isojen kallioiden eteen, heitti kullekin meistä pelastusliivit ja sanoi että “sinne vaan aallokkoon”. Pelastusliivien kanssa uiminen oli haastavaa ja lisäjännistystä toi vieressä kallioon hakkaavien aallojen pauhe. Manu huusi veden olevan suolaista, jolloin tajusin että tämä oli hänen ensimmäinen kertansa merivessä. En tiedä montaa yhtä hyvää uimaria kuin hän, mutta muutaman metrin jälkeen Manu huusi kääntyvänsä takaisin veneelle. Hänelle joka ei pelkää uida koskessa saattaa meren aaltojen liike olla ensin liikaa. Betty, uusi saksalaisystävämme, minä ja kapteeni uimme luolaan, jossa aallot huusivat pitkin seinämiä. Ympärillä oli pimeää ja vastavirtaan uiminen ei ollut helppoa eikä tilannetta myöskään helpottanut että oppaamme kapteeni sammutteli taskulappuaan kiusatakseen meitä. Uimme 80 metriä pitkän luolan läpi ja sen päässä kajastavan valon jälkeen silmiemme eteen aukesi mitä mahtavin laguuni. Korkeiden kallioiden suojasta löytyi pieni rauhallinen ranta vehreine kasvistoineen. Hiekka oli pehmeää ja ylhtäällä näkyvää palaa taivasta ympäröi kallioseinämät. Kaikki näytti taianomaiselta. Uintimatka takaisin tietäessämme reitin ja virran mukaan oli paljon helpompi ja veneessä meitä odotti hymyilevä Manu jolla oli ikävä virveliään jolla olisi voinut kalastaa koko tämän ajan! Illalla leikimme aalloissa omalla kotirannallamme ja Manu hyppi aalloissa kuin vanha tekijä.
Eilen aamulla oli aika jatkaa matkaa ja jättää taakse Rubber treen ihanat ruuat ja ystävälliset ihmiset. Viisi tuntia minibussissa ja nyt olemme Koh Lantan saarella. Onnemme jatkui ja löysimme mahtavan hiljaisen majapaikan, jota ylläpitää mukava perhe ja jonka ensimmäiset asukkaat tällä kaudella olemme me. Tänään jatkuu skootterilla-ajoharjoitukset. Nyt Manu näyttääkin jo olevan aamupalalla hotellin omistajan Sombongin kanssa- tuore appelsiinimehu odottaa!
Aallot lyö voimalla rantaan vain parin sadan metrin päässä bungalowimme terassista. Meren voima tuntuu käsittömättältä, jopa vähän pelottavalta. Taivas on valkoisen pilviverhon peittämä eikä aamuaurinkoa näy. Pyykkinaru on koko pituudeltaan täynnä puolimärkiä vaatteita mitä yrittämme kuivattaa jo kolmatta päivää..
Viime viikon tiistaina matkasimme junalla Bangkokista Trangiin reilut 800 kilometriä. Matka taittui ykkösluokan lippuilla omassa kahdenhengen hytissä, josssa oli kaksi sänkyä ja aivan jäätävä ilmastointi. Hyttipoika laittoi lakanat valmiiksi ja ravintolapoika kävi tuomassa menuun. Me päädyimme ostamaan ruokamme väliasemalta kyytiinhypääneeltä myyjältä ja pääsimme kaksikolmasosaa halvemmalta (luulimme tosin tätä myyjää ravintolahenkilökunnaksi kunnes “oikea ravintolapoika” kävi tuomassa menut). Olihan se aika luksusta katsella leffoja ja nukkua omassa ylhässä yksinäisyydessään, mutta jäin kaipaamaan yleensä junissa syntyvää kontaktia muihin ihmisiin.
Saavuttuamme Trangiin vettä tuli saavista kaatamalla. Löysimme tuk-tuk kyydin Julian lainaaman Mondon matkaoppaan suosittelemalle hotellille ja säästyimme kastumasta läpimäriksi itse. Ensi töiksemme virkistävän suihkun jälkeen lähdimme etsimään sateenvarjoja ja ruokaa. Ensimmäinen onnistui suhteelllisen vaivattomasti toisin kuin ravintolan löytäminen. Kiertelimme katuoja ristiin ja rastiin ja samaan aikaan nälkä sai verensokerit alas ja kiukun pintaan. Onneksi löysimme 7elevenin (vähän kuin R-kioski) ja sieltä pari suklaakeksipakettia ja taas löytyi virtaa. Lopulta menimme hotellin alakerran ravintolaan, joka ei prameillut sisustuksellaan (en vieläkään tajua miksemme menneet sinne heti) ja söimme maukkaat ja halvat annokset. Myöhemmin selvisi hotellin ja juna-aseman välillä olisi ollut vaikka kuinka monta ravintolaa (ja välimatka oli vajaat puoli kilmometriä), joskus pitää mennä kauas että näkee lähelle.
Torstai aamuna hyppäsimme ensin minibussin kyytiin ja sitten täpötäyteen lauttaan kanssa matkustajien, mopojen ja kylmäaltaiden joukkoon. Päädyimme Koh Mookin saarelle jossa on turismia,kalastajia, sokeritoppavuoria, vehreyttä ja rantoja. Näin sadekaudella koko saarelta löytyi vain pari avoinna olevaa resorttia ja päädyimme reppureissaajien suosiman Frang rannan läheisyyteen The rubber tree resortille. Muut asukkaat olivat suurimmilta osin Thaimaassa opettajina työskenteleviä ulkomaalaisia jotka käyttävät koulujen loma-ajat reissaamiseen tai pitkänmatkalaisia jotka reissaavat useita kuukausia ympäri Kaakkois-Aasiaa. On hassua miten miten reissatessa löytää ne “omat ihmiset” aika pian vaikka huomaan olevani rohkeampi ja heittäväni small talkkia heti melkein kaikkien kanssa (ehkä se johtuu siitä että englanti sujuu automaattisemmin kuin aiemmin). Ystävystyimme unkarilaisen Bettin kanssa kuka on asunut ja työskennellyt Thaimaassa lastentarhanopettajana jo kuusi vuotta sekä saksalaisen perheen kanssa ketkä ottivat irtioton arjen rutiineista ja lähtivät vuodeksi kiertämään Aasiaa kaksi ja viisi vuotiaden lastensa kanssa. Toinen hassu asia on oma rooli minkä valitsee porukassa. Toissapäivänä päätimme lähteä snorklausreissulle läheiselle Koh Kradanin saarelle jonka rantavedet ovat kuuluisia puhtaista vesistään, koralleistaan ja kaloistaan. Matkan aloittaminen venyi pitkälle iltapäivään rankan sateen takia ja kun viimein yhden jälkeen odotimme venettä satamassa meillä oli päivän kolmannet kuivat vaatekerrat päällä. Päätimme jakaa veneen toisen porukan kanssa joka koostui amerikkalaisista, irlantilaisesta ja puolalaisesta opettajista (osa näistä tyypeistä jakoi jo matkan saarelle kanssamme mutta jostain syytä heistä ei tullut niitä meidän “omia ihmisiä”). Matkaanlähtö venyi ja venyi kun toisen ryhmän jäsenet täydensivät vesi,-olut- ja viskivarastojaan, edelliseltä päivältä tuttu kapteeni feidasi ja hinta oli nousta pilviin. Betty ja Manu olivat hiilenä ja minä (kuka on yleensä hiilenä) olin se rauhoitteleva viilipytty ja kanssa matkustajien (alkoholinhaku)tarpeita ymmärtävä ihminen. Illalla taas keskustelimme Bettin kanssa ja hän oli huomannut saman (niinkuin moni teistäkin rakkaista ystävistä) roolin jonka otan liian usein Manun kanssa: liian äitimäisen ja huolehtivan. Alkusyksystä tajusin töissä että kokouksissa otan aina vastarannankiiskin roolin. Nyt täytyy vielä keksiä miten ne roolit joista ei pidä voi vaihtaa.
Perjantaina saimme nauttia auringosta täydeltä taivaalta ja sen jäljiltä on pientä päivetystäkin havaittavista. Perinteinen thaimaalainen kalastajavene (long tail boat) haki meidät rannan läheisyydestä aamu yhdeksältä. Kun tajusimme että veneeseen pääsee ainoastaan uimalla jätimme passimme, korttimme, rahamme ja kameramme saksalaisten bungkalowille vaikkemme olleet koskaan aiemmin edes nähneet heitä. Oli vapauttava tunne olla voimatta vaikuttaa tilanteeseen ja lopettaa huolehtiminen. Niin nousimme laivaan, vaatteet vettä valuen ja suuntasimme läheiselle Emerald cavelle (luolalle). kapteeni pysäytti veneen isojen kallioiden eteen, heitti kullekin meistä pelastusliivit ja sanoi että “sinne vaan aallokkoon”. Pelastusliivien kanssa uiminen oli haastavaa ja lisäjännistystä toi vieressä kallioon hakkaavien aallojen pauhe. Manu huusi veden olevan suolaista, jolloin tajusin että tämä oli hänen ensimmäinen kertansa merivessä. En tiedä montaa yhtä hyvää uimaria kuin hän, mutta muutaman metrin jälkeen Manu huusi kääntyvänsä takaisin veneelle. Hänelle joka ei pelkää uida koskessa saattaa meren aaltojen liike olla ensin liikaa. Betty, uusi saksalaisystävämme, minä ja kapteeni uimme luolaan, jossa aallot huusivat pitkin seinämiä. Ympärillä oli pimeää ja vastavirtaan uiminen ei ollut helppoa eikä tilannetta myöskään helpottanut että oppaamme kapteeni sammutteli taskulappuaan kiusatakseen meitä. Uimme 80 metriä pitkän luolan läpi ja sen päässä kajastavan valon jälkeen silmiemme eteen aukesi mitä mahtavin laguuni. Korkeiden kallioiden suojasta löytyi pieni rauhallinen ranta vehreine kasvistoineen. Hiekka oli pehmeää ja ylhtäällä näkyvää palaa taivasta ympäröi kallioseinämät. Kaikki näytti taianomaiselta. Uintimatka takaisin tietäessämme reitin ja virran mukaan oli paljon helpompi ja veneessä meitä odotti hymyilevä Manu jolla oli ikävä virveliään jolla olisi voinut kalastaa koko tämän ajan! Illalla leikimme aalloissa omalla kotirannallamme ja Manu hyppi aalloissa kuin vanha tekijä.
Eilen aamulla oli aika jatkaa matkaa ja jättää taakse Rubber treen ihanat ruuat ja ystävälliset ihmiset. Viisi tuntia minibussissa ja nyt olemme Koh Lantan saarella. Onnemme jatkui ja löysimme mahtavan hiljaisen majapaikan, jota ylläpitää mukava perhe ja jonka ensimmäiset asukkaat tällä kaudella olemme me. Tänään jatkuu skootterilla-ajoharjoitukset. Nyt Manu näyttääkin jo olevan aamupalalla hotellin omistajan Sombongin kanssa- tuore appelsiinimehu odottaa!
maanantai 3. lokakuuta 2011
Taivasjuna ja taksikyytejä
Nantawan/On nut, Bangkok, Thaimaa
Sade näytti merkkejä itsestään eilen iltapäivällä, alkoi illalla eikä loppua näy näin aamullakaan. Matkapäivä ja kaatosade on vähän heikko yhdistelmä.
Rosy, hänen veljensä vaimo, vaimon 2 poikaa, äiti ja neljä koiraa asuvat On nutin kaupunginosassa sijaitsevassa Nantawan kylässä. Talo on hulppealla omakotitaloalueella jonne tullaan sisään vartioiden partioimasta portista, Kadut ovat hiljaiset, puhtaat, vehreät ja niiden vierustat parkkeerattu täyteen uusia autoja. Perheellä on apunaan sisäkkö huolehtimassa siisteyden lisäksi lapsenhoidosta. Ja minkälainen sisustus täällä onkaan, kuin suoraan sisustuslehden sivuilta! Erityisesti olen ihastunut lukuisiin eri kokoisiin tummanruskeisiin lipastoihin maalauksineen ja kuviointeineen.
On nutiin pääsee kätevimmin Sky Trainilla (BTS), joka on kuin metro mutta kulkee korkeuksiin rakennetuilla silloilla (teki mieli kirjoittaa että "talojen kattojen korkeudella" mutta Bangkokissa jää kyllä pikkutalot ja skytrain sillat pilvenpiirtäjien varjoon vaikka junan kyydistä saakin helpommin kuvan siitä miltä kaupunki näyttää kuin maantasalta). Sky Trainissa matkustaessa melkein unohtaa olevansa Aasiassa. Junan täytttää trendikkäät ja tyylikkäät kaupunkilaiset jotka eivät katso toisiaan silmiin (onkohan se joku universaali metro/taivasjunasääntö?) joista monien matka taittuu älupuhlimia ja ipodeja räplätessä.
Turistialue Khao sanilta ja turistien suosimalta weekend marketilta emme saaneet millään taksi kuljettamaan meitän mittataksalla. Onneksi olemme jo oppineet pelin säännöt ja vain puolen kilometrin päästä löysimme "normaalin taksin" ja mittarilla matkahinnasta tippui kaksi kolmannesta. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta jokaisessa taksissa on soinut rauhallinen thai iskelmä mikä yhdistettynä ilmastoinnin viileyteen saa minut nuokkamaan takseissa. Itse tarvitsen menevää musiikkia ajomatkoille, mutta täällä löytyy kyllä sitä menoa itse liikenteestäkin ja esimerkiksi Viktory monumentia kiertävässä kiertoristeyksessä jossa on noin kuudella sisäkkäisellä kaistalla monta sataa autoa kerralla saattaisin itsekin vaihtaa pelkkiin hitaisiin. Muutama kuski on jopa kehoittanut meitä kävelemään rahan säästämiseksi kun olemme juuttuneet ruuhkaan.
Rosy ja muu emäntäperhe ovat olleet niin kiireisiä että olemme ehtineet nähdä heitä vain vilaukselta. Toissa aamuna vasta tapasimme Rosyn ensimäistä kertaa sattumalla alakerrassa ja söimme hedelmäaamiaisen (banaania ja passionia sekoitettuna) yhdessä, jonka jälkeen kävimme katsomassa hänen työpaikkaansa suurella ostoskeskuksella: kokonainen kerros varattuna lasten koulutus- ja harratustoimintaa varten. Rosy opettaa pianonsoittoa ja paikalta löytyi kaikkea mahdollista musiikinsoitosta kieltenopiskeluun. Siellä loisteputkivalojen alla tuli mieleen Amerikka.
Päivisin olemme kierrelleet siellä ja täällä, temppeleissä ja marketeilla. Eilen minulla paloi lopullisesti hermot hiuksiini jotka olivat olleet lähes vuoden mustat/vaaleanharmaa- juurikasvuiset ja menin ensimmäisen kampaamon ovesta sisään ja pyysin heitä leikkaamaan 20cm pois. No niin tapahtui eikä rahaakaan tähän ensimmäiseen mennyt kuin 2,5 euroa.
Illalla kuuden maissa näin sitten Rosyn toisen kerran ja hiuskeskustelun päätteeksi lähdimme, tällä kertaa hyvin länsimaalaistyyliselle- ja hintaiselle, kampaamolle ostoskeskuksen kupeeseen. Siellä sitten kaksi homopoikaa ja kaksi söpöä tyttöä koittivat saada mustaa väriä pois aina kymmeneen asti illalla (kampaamo sulki puoli yhdeksältä) ja kun kaksi värinpoistoa ei auttanut niin toinen tytöistä leikkasi mustia osuuksia pois niin tarkkaan että luulin jo jossain vaiheessa ettei hän malta ikinä lopeta. Vanhempi homomies vitsaili vähän väliä että leikkaat kaikki pois vaan (ja kauhisteli muille asiakkaille miten kelleen voi olla tämän väriset hiukset) ja tytöt olivat ihan kauhistuneina minun puolellani. Kerrankin löysin ihmiset jotka selvästi ymmarsivät juurikasvun aiheuttaman tuskan.
Nyt hiuksistani sitten löytyy niin punaruskeaa kuin pissankeltaistakin mutta ainakaan ne ei oo mustat!
Illalla hypätääm viimein junaan ja suunnataan kohti etelää. Seuraavat terkut sieltä sitten!
Sade näytti merkkejä itsestään eilen iltapäivällä, alkoi illalla eikä loppua näy näin aamullakaan. Matkapäivä ja kaatosade on vähän heikko yhdistelmä.
Rosy, hänen veljensä vaimo, vaimon 2 poikaa, äiti ja neljä koiraa asuvat On nutin kaupunginosassa sijaitsevassa Nantawan kylässä. Talo on hulppealla omakotitaloalueella jonne tullaan sisään vartioiden partioimasta portista, Kadut ovat hiljaiset, puhtaat, vehreät ja niiden vierustat parkkeerattu täyteen uusia autoja. Perheellä on apunaan sisäkkö huolehtimassa siisteyden lisäksi lapsenhoidosta. Ja minkälainen sisustus täällä onkaan, kuin suoraan sisustuslehden sivuilta! Erityisesti olen ihastunut lukuisiin eri kokoisiin tummanruskeisiin lipastoihin maalauksineen ja kuviointeineen.
On nutiin pääsee kätevimmin Sky Trainilla (BTS), joka on kuin metro mutta kulkee korkeuksiin rakennetuilla silloilla (teki mieli kirjoittaa että "talojen kattojen korkeudella" mutta Bangkokissa jää kyllä pikkutalot ja skytrain sillat pilvenpiirtäjien varjoon vaikka junan kyydistä saakin helpommin kuvan siitä miltä kaupunki näyttää kuin maantasalta). Sky Trainissa matkustaessa melkein unohtaa olevansa Aasiassa. Junan täytttää trendikkäät ja tyylikkäät kaupunkilaiset jotka eivät katso toisiaan silmiin (onkohan se joku universaali metro/taivasjunasääntö?) joista monien matka taittuu älupuhlimia ja ipodeja räplätessä.
Turistialue Khao sanilta ja turistien suosimalta weekend marketilta emme saaneet millään taksi kuljettamaan meitän mittataksalla. Onneksi olemme jo oppineet pelin säännöt ja vain puolen kilometrin päästä löysimme "normaalin taksin" ja mittarilla matkahinnasta tippui kaksi kolmannesta. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta jokaisessa taksissa on soinut rauhallinen thai iskelmä mikä yhdistettynä ilmastoinnin viileyteen saa minut nuokkamaan takseissa. Itse tarvitsen menevää musiikkia ajomatkoille, mutta täällä löytyy kyllä sitä menoa itse liikenteestäkin ja esimerkiksi Viktory monumentia kiertävässä kiertoristeyksessä jossa on noin kuudella sisäkkäisellä kaistalla monta sataa autoa kerralla saattaisin itsekin vaihtaa pelkkiin hitaisiin. Muutama kuski on jopa kehoittanut meitä kävelemään rahan säästämiseksi kun olemme juuttuneet ruuhkaan.
Rosy ja muu emäntäperhe ovat olleet niin kiireisiä että olemme ehtineet nähdä heitä vain vilaukselta. Toissa aamuna vasta tapasimme Rosyn ensimäistä kertaa sattumalla alakerrassa ja söimme hedelmäaamiaisen (banaania ja passionia sekoitettuna) yhdessä, jonka jälkeen kävimme katsomassa hänen työpaikkaansa suurella ostoskeskuksella: kokonainen kerros varattuna lasten koulutus- ja harratustoimintaa varten. Rosy opettaa pianonsoittoa ja paikalta löytyi kaikkea mahdollista musiikinsoitosta kieltenopiskeluun. Siellä loisteputkivalojen alla tuli mieleen Amerikka.
Päivisin olemme kierrelleet siellä ja täällä, temppeleissä ja marketeilla. Eilen minulla paloi lopullisesti hermot hiuksiini jotka olivat olleet lähes vuoden mustat/vaaleanharmaa- juurikasvuiset ja menin ensimmäisen kampaamon ovesta sisään ja pyysin heitä leikkaamaan 20cm pois. No niin tapahtui eikä rahaakaan tähän ensimmäiseen mennyt kuin 2,5 euroa.
Illalla kuuden maissa näin sitten Rosyn toisen kerran ja hiuskeskustelun päätteeksi lähdimme, tällä kertaa hyvin länsimaalaistyyliselle- ja hintaiselle, kampaamolle ostoskeskuksen kupeeseen. Siellä sitten kaksi homopoikaa ja kaksi söpöä tyttöä koittivat saada mustaa väriä pois aina kymmeneen asti illalla (kampaamo sulki puoli yhdeksältä) ja kun kaksi värinpoistoa ei auttanut niin toinen tytöistä leikkasi mustia osuuksia pois niin tarkkaan että luulin jo jossain vaiheessa ettei hän malta ikinä lopeta. Vanhempi homomies vitsaili vähän väliä että leikkaat kaikki pois vaan (ja kauhisteli muille asiakkaille miten kelleen voi olla tämän väriset hiukset) ja tytöt olivat ihan kauhistuneina minun puolellani. Kerrankin löysin ihmiset jotka selvästi ymmarsivät juurikasvun aiheuttaman tuskan.
Nyt hiuksistani sitten löytyy niin punaruskeaa kuin pissankeltaistakin mutta ainakaan ne ei oo mustat!
Illalla hypätääm viimein junaan ja suunnataan kohti etelää. Seuraavat terkut sieltä sitten!
perjantai 30. syyskuuta 2011
Ensimmäisen matkapäivän saldo
De Moc Hotel, Bangkok, Thaimaa
Hotellihuoneessa on ilmastoinnin ansiosta lähes kylmä ja vasta parvekkeen oven avautuessa paljastuu totuus, kun kostean kuuma kuin pysähtynyt ilma herättää tajuamaan että tässä todellakin ollaan Thaimaassa.
Ensimmäinen kokonaisen matkapäivän saldoksi kertyi: kuusi hiertymää, vaihtoehtojen puutteen sanelemana ostetut kalliit ykkösluokan junaliput Trangiin, yksi kappale Manun maistamaa raakaa kanavarrasta (olen aina epäillyt pystyväni tunnistamaan kanan kypsyyden, nyt olen vakuuttunut että tiedän milloin se ei ole kypsää!), kaksi thai sim-korttia, jokilaivamatka aallokossa, tuk tuk- matka China townin ruuhkassa, muovinen laukku jossa on hyvä kantaa läppäriä, lukematon määrä paikallisia jotka lähestyivät Manua luullen häntä thaimaalaiseksi ja matkan ensimmäinen pad thai annos maistettuna.
Kohta suuntaamme kohti Etelä-Bangkokia ja joogatuttavuuteni Rosyn taloa, jossa tulemme yöpymään seuraavat kolme yötä.
Hotellihuoneessa on ilmastoinnin ansiosta lähes kylmä ja vasta parvekkeen oven avautuessa paljastuu totuus, kun kostean kuuma kuin pysähtynyt ilma herättää tajuamaan että tässä todellakin ollaan Thaimaassa.
Ensimmäinen kokonaisen matkapäivän saldoksi kertyi: kuusi hiertymää, vaihtoehtojen puutteen sanelemana ostetut kalliit ykkösluokan junaliput Trangiin, yksi kappale Manun maistamaa raakaa kanavarrasta (olen aina epäillyt pystyväni tunnistamaan kanan kypsyyden, nyt olen vakuuttunut että tiedän milloin se ei ole kypsää!), kaksi thai sim-korttia, jokilaivamatka aallokossa, tuk tuk- matka China townin ruuhkassa, muovinen laukku jossa on hyvä kantaa läppäriä, lukematon määrä paikallisia jotka lähestyivät Manua luullen häntä thaimaalaiseksi ja matkan ensimmäinen pad thai annos maistettuna.
Kohta suuntaamme kohti Etelä-Bangkokia ja joogatuttavuuteni Rosyn taloa, jossa tulemme yöpymään seuraavat kolme yötä.
torstai 29. syyskuuta 2011
Avulias Thaimaa
Bangkok, Thaimaa
Vesi ropisee äänekkäästi parvekkeemme edessä harmaana seisovaa betonimuuria vasten. Laskeuduimme Bangkokiin muutamia tunteja sitten ja jo nenässäni tuoksuu kalakastike. Viisi vuotta viimeisestä visiitistä on ehtinyt jo vierähtää mutta minuutin visiitti Khao San roadille paljasti että moni asia on toisin ei niin erilaista kuitenkaan. Väsymys painaa silmiä ja kuumottaa poskia mutta mieli ei malta vielä siirtyä unimaailmaan.
Päätimme toteuttaa säästöbudjettia heti alusta saakka ja kuljettaa itsemme lentokentältä hotellille paikallisbussilla. Kappas kuinka kävikään emme löytäneet bussiasemalta kaipaamaamme linjaa numero 556. Ei kuitenkaan hätää! Saimme heti maistaa aimo annoksen kuuluisaa thaimaalaista vieraanvaraisuutta: heti ensi metreiltä asti meitä oli joku neuvomassa mikä bussi meidän kannattaa ensin ottaa ja kun emme ihan saaneet selvää mihin tällä kyseisellä bussilla pitäisi mennä saimme vastauksessa kaiken kertovan hymyn, joka viesti: Ei hätää! Vaihdoimme bussia onnistuneesti lennosta, kiitos bussinkuljettajan numero 1 kuka huolehti meistä ja kun lopulta lähellä määränpäätä toinen bussimme ajoi yhteen viereisen kaistan bussin kanssa ja kuski numero 2 meni ulos selvittämään tilannetta lähti ihana englantia taitamaton tyttö vielä saattamaan meidät kävellen määränpäähän.
Hotellilla meitä odotti sängyn päälle norsuiksi taitellut pyyhkeet ja pikkulautasellinen tuoreita hedelmiä.
Vesi ropisee äänekkäästi parvekkeemme edessä harmaana seisovaa betonimuuria vasten. Laskeuduimme Bangkokiin muutamia tunteja sitten ja jo nenässäni tuoksuu kalakastike. Viisi vuotta viimeisestä visiitistä on ehtinyt jo vierähtää mutta minuutin visiitti Khao San roadille paljasti että moni asia on toisin ei niin erilaista kuitenkaan. Väsymys painaa silmiä ja kuumottaa poskia mutta mieli ei malta vielä siirtyä unimaailmaan.
Päätimme toteuttaa säästöbudjettia heti alusta saakka ja kuljettaa itsemme lentokentältä hotellille paikallisbussilla. Kappas kuinka kävikään emme löytäneet bussiasemalta kaipaamaamme linjaa numero 556. Ei kuitenkaan hätää! Saimme heti maistaa aimo annoksen kuuluisaa thaimaalaista vieraanvaraisuutta: heti ensi metreiltä asti meitä oli joku neuvomassa mikä bussi meidän kannattaa ensin ottaa ja kun emme ihan saaneet selvää mihin tällä kyseisellä bussilla pitäisi mennä saimme vastauksessa kaiken kertovan hymyn, joka viesti: Ei hätää! Vaihdoimme bussia onnistuneesti lennosta, kiitos bussinkuljettajan numero 1 kuka huolehti meistä ja kun lopulta lähellä määränpäätä toinen bussimme ajoi yhteen viereisen kaistan bussin kanssa ja kuski numero 2 meni ulos selvittämään tilannetta lähti ihana englantia taitamaton tyttö vielä saattamaan meidät kävellen määränpäähän.
Hotellilla meitä odotti sängyn päälle norsuiksi taitellut pyyhkeet ja pikkulautasellinen tuoreita hedelmiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)