Sadetta ja paistetta

Koh Lanta Yai, Thailand

Aallot lyö voimalla rantaan vain parin sadan metrin päässä bungalowimme terassista. Meren voima tuntuu käsittömättältä, jopa vähän pelottavalta. Taivas on valkoisen pilviverhon peittämä eikä aamuaurinkoa näy. Pyykkinaru on koko pituudeltaan täynnä puolimärkiä vaatteita mitä yrittämme kuivattaa jo kolmatta päivää..
Viime viikon tiistaina matkasimme junalla Bangkokista Trangiin reilut 800 kilometriä. Matka taittui ykkösluokan lippuilla omassa kahdenhengen hytissä, josssa oli kaksi sänkyä ja aivan jäätävä ilmastointi. Hyttipoika laittoi lakanat valmiiksi ja ravintolapoika kävi tuomassa menuun. Me päädyimme ostamaan ruokamme väliasemalta kyytiinhypääneeltä myyjältä ja pääsimme kaksikolmasosaa halvemmalta (luulimme tosin tätä myyjää ravintolahenkilökunnaksi kunnes “oikea ravintolapoika” kävi tuomassa menut). Olihan se aika luksusta katsella leffoja ja nukkua omassa ylhässä yksinäisyydessään, mutta jäin kaipaamaan yleensä junissa syntyvää kontaktia muihin ihmisiin.

Saavuttuamme Trangiin vettä tuli saavista kaatamalla. Löysimme tuk-tuk kyydin Julian lainaaman Mondon matkaoppaan suosittelemalle hotellille ja säästyimme kastumasta läpimäriksi itse. Ensi töiksemme virkistävän suihkun jälkeen lähdimme etsimään sateenvarjoja ja ruokaa. Ensimmäinen onnistui suhteelllisen vaivattomasti toisin kuin ravintolan löytäminen. Kiertelimme katuoja ristiin ja rastiin ja samaan aikaan nälkä sai verensokerit alas ja kiukun pintaan. Onneksi löysimme 7elevenin (vähän kuin R-kioski) ja sieltä pari suklaakeksipakettia ja taas löytyi virtaa. Lopulta menimme hotellin alakerran ravintolaan, joka ei prameillut sisustuksellaan (en vieläkään tajua miksemme menneet sinne heti) ja söimme maukkaat ja halvat annokset. Myöhemmin selvisi hotellin ja juna-aseman välillä olisi ollut vaikka kuinka monta ravintolaa (ja välimatka oli vajaat puoli kilmometriä), joskus pitää mennä kauas että näkee lähelle.

Torstai aamuna hyppäsimme ensin minibussin kyytiin ja sitten täpötäyteen lauttaan kanssa matkustajien, mopojen ja kylmäaltaiden joukkoon. Päädyimme Koh Mookin saarelle jossa on turismia,kalastajia, sokeritoppavuoria, vehreyttä ja rantoja. Näin sadekaudella koko saarelta löytyi vain pari avoinna olevaa resorttia ja päädyimme reppureissaajien suosiman Frang rannan läheisyyteen The rubber tree resortille. Muut asukkaat olivat suurimmilta osin Thaimaassa opettajina työskenteleviä ulkomaalaisia jotka käyttävät koulujen loma-ajat reissaamiseen tai pitkänmatkalaisia jotka reissaavat useita kuukausia ympäri Kaakkois-Aasiaa. On hassua miten miten reissatessa löytää ne “omat ihmiset” aika pian vaikka huomaan olevani rohkeampi ja heittäväni small talkkia heti melkein kaikkien kanssa (ehkä se johtuu siitä että englanti sujuu automaattisemmin kuin aiemmin). Ystävystyimme unkarilaisen Bettin kanssa kuka on asunut ja työskennellyt Thaimaassa lastentarhanopettajana jo kuusi vuotta sekä saksalaisen perheen kanssa ketkä ottivat irtioton arjen rutiineista ja lähtivät vuodeksi kiertämään Aasiaa kaksi ja viisi vuotiaden lastensa kanssa. Toinen hassu asia on oma rooli minkä valitsee porukassa. Toissapäivänä päätimme lähteä snorklausreissulle läheiselle Koh Kradanin saarelle jonka rantavedet ovat kuuluisia puhtaista vesistään, koralleistaan ja kaloistaan. Matkan aloittaminen venyi pitkälle iltapäivään rankan sateen takia ja kun viimein yhden jälkeen odotimme venettä satamassa meillä oli päivän kolmannet kuivat vaatekerrat päällä. Päätimme jakaa veneen toisen porukan kanssa joka koostui amerikkalaisista, irlantilaisesta ja puolalaisesta opettajista (osa näistä tyypeistä jakoi jo matkan saarelle kanssamme mutta jostain syytä heistä ei tullut niitä meidän “omia ihmisiä”). Matkaanlähtö venyi ja venyi kun toisen ryhmän jäsenet täydensivät vesi,-olut- ja viskivarastojaan, edelliseltä päivältä tuttu kapteeni feidasi ja hinta oli nousta pilviin. Betty ja Manu olivat hiilenä ja minä (kuka on yleensä hiilenä) olin se rauhoitteleva viilipytty ja kanssa matkustajien (alkoholinhaku)tarpeita ymmärtävä ihminen. Illalla taas keskustelimme Bettin kanssa ja hän oli huomannut saman (niinkuin moni teistäkin rakkaista ystävistä) roolin jonka otan liian usein Manun kanssa: liian äitimäisen ja huolehtivan. Alkusyksystä tajusin töissä että kokouksissa otan aina vastarannankiiskin roolin. Nyt täytyy vielä keksiä miten ne roolit joista ei pidä voi vaihtaa.

Perjantaina saimme nauttia auringosta täydeltä taivaalta ja sen jäljiltä on pientä päivetystäkin havaittavista. Perinteinen thaimaalainen kalastajavene (long tail boat) haki meidät rannan läheisyydestä aamu yhdeksältä. Kun tajusimme että veneeseen pääsee ainoastaan uimalla jätimme passimme, korttimme, rahamme ja kameramme saksalaisten bungkalowille vaikkemme olleet koskaan aiemmin edes nähneet heitä. Oli vapauttava tunne olla voimatta vaikuttaa tilanteeseen ja lopettaa huolehtiminen. Niin nousimme laivaan, vaatteet vettä valuen ja suuntasimme läheiselle Emerald cavelle (luolalle). kapteeni pysäytti veneen isojen kallioiden eteen, heitti kullekin meistä pelastusliivit ja sanoi että “sinne vaan aallokkoon”. Pelastusliivien kanssa uiminen oli haastavaa ja lisäjännistystä toi vieressä kallioon hakkaavien aallojen pauhe. Manu huusi veden olevan suolaista, jolloin tajusin että tämä oli hänen ensimmäinen kertansa merivessä. En tiedä montaa yhtä hyvää uimaria kuin hän, mutta muutaman metrin jälkeen Manu huusi kääntyvänsä takaisin veneelle. Hänelle joka ei pelkää uida koskessa saattaa meren aaltojen liike olla ensin liikaa. Betty, uusi saksalaisystävämme, minä ja kapteeni uimme luolaan, jossa aallot huusivat pitkin seinämiä. Ympärillä oli pimeää ja vastavirtaan uiminen ei ollut helppoa eikä tilannetta myöskään helpottanut että oppaamme kapteeni sammutteli taskulappuaan kiusatakseen meitä. Uimme 80 metriä pitkän luolan läpi ja sen päässä kajastavan valon jälkeen silmiemme eteen aukesi mitä mahtavin laguuni. Korkeiden kallioiden suojasta löytyi pieni rauhallinen ranta vehreine kasvistoineen. Hiekka oli pehmeää ja ylhtäällä näkyvää palaa taivasta ympäröi kallioseinämät. Kaikki näytti taianomaiselta. Uintimatka takaisin tietäessämme reitin ja virran mukaan oli paljon helpompi ja veneessä meitä odotti hymyilevä Manu jolla oli ikävä virveliään jolla olisi voinut kalastaa koko tämän ajan! Illalla leikimme aalloissa omalla kotirannallamme ja Manu hyppi aalloissa kuin vanha tekijä.

Eilen aamulla oli aika jatkaa matkaa ja jättää taakse Rubber treen ihanat ruuat ja ystävälliset ihmiset. Viisi tuntia minibussissa ja nyt olemme Koh Lantan saarella. Onnemme jatkui ja löysimme mahtavan hiljaisen majapaikan, jota ylläpitää mukava perhe ja jonka ensimmäiset asukkaat tällä kaudella olemme me. Tänään jatkuu skootterilla-ajoharjoitukset. Nyt Manu näyttääkin jo olevan aamupalalla hotellin omistajan Sombongin kanssa- tuore appelsiinimehu odottaa!